Eka kiessi Staminasta, kun kaikki oli vielä kuivaa ja hauskaa. Myöhemmin oli enää vain hauskaa.
NDGE:n jälkeen vaati muutaman päivän palautumiseen ja keli hoiti hienosti vettä taivaalta pitämään fribahimot kurissa. Torstaina sitten olikin jo sää aivan uskomattoman kaunis ja päätettiin Mikon kanssa lähteä Keinukallioon heittelemään päin puita. Tai edelleen mä otin vastuun puihin heittelyistä ja Miko mukille viskonnasta.
Kierros alkoi suhteellisen hyvin, kun avasin DX Rocilla miwwiin ja otin väylälle ensimmäisen birkkuni. Toiselle ja kolmannelle väylälle otin bogeyt, eli omalla tasolla mentiin. Nelonen olikin sitten kauhea katastrofi, kun pyörittiin outissa ja paiskottiin niihin puihin. Mikokin onnistui räveltää puttiputterinsa jonkkaan heti sanottuaan, että se ei saa hukkua. Löydettiin onneksi seikkailija ja saatiin takaisin bägiin mun järjettömän hyvällä tukkikävelytasapainoilulla.
En muista mitä otin väylätulokseksi, mutta en mä edes lähtökohtaisesti laskenut kierroksen heittoja, ei sillai kiinnostunut liikaa tietää missä menen.
Seiskalla avasin harvinaisen kauas vasemmalle metsään, oli ihan uusi kokemus yrittää päästä pyltsistä pois miltei korin tasalla. Upsilla puolet matkasta ja rumalla forella milliin.
G.I. Jane vaihtoi omistajaa ja törmättiin häneen Keinarissa.
Kasille ajattelin pistää classic Rocilla ylikääntävän heiton mukin, mutta kesken vauhdinoton tuumasin suunnitelman uusiksi ja otin haasteeksi kokeilla saada keskelle suota. Onnistuin. Miko kalasti Rocin takas ja mä denffasin väylän.
Ysillä pistin pari avausta ihan miten sattuu ja mihin sattuu, mutta kolmas yritys oli mun ensimmäinen oikeasti onnistunut avaus kyseiselle väylälle. Milliin nimittäin. Siitä olis ollut kivempi jatkaa, mutta mä pyristelin mandojen etupuolelle jääneestä heitosta väylän loppuun.
Kympillä valitsin nössösti mun toisiksi alivakaimman Beastin ja pistin sillä kallion päälle, aika vasemmalle. Päätin kokeilla alivakaimmalla Beastilla ja heitin sen edellisen viereen. Kolmas Beast olikin näitä molempia vakaampi ja laitoin sen antsassa keskelle väylää. Antero on kyllä hyvä ystävä.
Väylät 13 ja 14 ovat muodostavat mun inhokkiyhdistelmän Keinarissa. Ne on vaan lusittava, jotta saa taas nauttia. 13 avasin oikealle metsään ja pistin kahdella sormiupsilla sieltä putille. En toki pistänyt puttia sisään, mutta ihan kelpo suoritus väylälle, jossa otan usein seiskoja ja kaseja.
Neljäntoista olen pyyhkinyt omien heittojeni osalta mielestä, mutta Miko pisti kyllä nätin pitkän avauksen, jolla väistettiin kaikki muka-niin-väistämättömät puut.. Hiukan jopa turhan pitkä heitto, jollaisten en tiennyt kyseiselle väylälle olevan mahdollisia.
Väylälle 15 pistin sairaan onnistuneen avauksen ja semin lähärin, mutta puntti alkoi tutisemaan, kun ensimmäinen par4-birse oli lähellä toteutumista. Ohi meni ja nelonen jäi käteen.
Loppuun vielä hyviä ja huonoja heittoja, jonka jälkeen pistettiin hetki treenaten. Ensin otettiin pikku neppilähäritreenit kakkosen koriin, sitten vaadin vähän jännitystä elämään. Miko yritti sitten opettaa mulle piikkihysseä, ja vaikka mä kuinka väitin, että en onnistunut, niin Miko lupasi heittojeni olleen juurikin piikkihyssejä. Vain huonoja sellaisia. Heitin pelkällä kädellä, koska ei ollut mitään hajua miten se kroppa lähtee mukaan. Ei tarpeellinen heitto tässä vaiheessa, mutta kuten olen joskus aiemminkin sanonut, joitain asioita täytyy tehdä just for fun.
Seuraavaksi tiputtiinkin taas maanpinnalle, kun Miko ilmoitti, että treenataan forenäpyjä. Mun inhokkeja, mutta vain koska ovat olleet todella vaikeita viime aikoina. Miko sit kerran katsoi, kun pistin kauhean hysselepakon ja osasi kertoa, mikä on vikana. Siinä sit yritettiin korjata ongelmaa, mutta mennee hetki vielä treenatessa, että saan minkäänlaiseen käyttökuntoon.
Perjantaina, eli vappupäivänä, oli Frisbeepointin parikisat. Me lähdettiin Mikon kanssa 9.50 tiiajalla kokeilemaan onneamme Talin radalle. Meidän kanssa saman ajan itselleen olivat varanneet Krister ja Dennis, Kivikko-tuttuja viime kesältä. Tiedossa oli siis lungi rundi ja paljon naurua.
Pointilla oli kaksi mun palkintoa odottamassa aiemmista kisoista. Huikea pysty Tallaajien Talvisarjan kakkospaikasta ja kiekkopalkinto NDGE kahdeksannesta sijasta (Niinalle kiitos sen pelastamisesta)
Teemana kiessille oli, että jos edes toinen heittäisi väylälle.
Aloitin heittämällä ykkösellä oikealle puiden keskelle ja Miko ei. Mutta sen verran sählättiin, että saatiin vain par aikaan. Kakkosella Miko avasi milliin, joten mulle ei jäänyt tehtävää. Kolmosella päästiin jo hyödyntämään mun heittoa, kun Miko laittoi pitkäksi, mutta pariin oli tyytyminen. Nelosella mä lähdin puuosuman myötä syvälle, Miko laittoi kuuteen metriin, josta upotin putin.
Vitonen on mun väylä. MVP:n Shock flättinä ja vähän alaspäin heitettynä kulkee aina väylää myöten ja pääsee kokeilemaan birkkua. Mikolla kun eii oo Shockia bägissä niin jatkettiin mun heitosta. Kumpikaan vaan ei osannut puttaa.
Seiskalla heitin elämäni avauksen, mutta Miko pisti paremman. Kasista yhteentoista olin melko turha osa joukkuetta ja kahdellatoista oltiin tosi huonoja yhdessä. Mä avasin outtiin ja Miko vähän lyhyeksi. Molemmat lähestyttiin outtiin ja bogey korttiin.
Kolmellatoista avasin hyvin, Miko paremmin. Viidellätoista avasin elämäni avauksen, Miko paremmin. Jotain putteja korjasin, ettei ihan mennyt Mikon tahtiin touhu. Kahdeksallatoista Miko epäonnistui avauksessa ja omani oli täydellinen, mutta silti jatkettiin Mikon kiekosta, joka oli puolitoista metriä lähempänä koria kuin omani.
Pointilla oli vielä väylä 19, jossa putattiin "postiluukusta" läpi, viisi kiekkoa per pelaaja, eli kymmenen yhdelle parille. Jokainen onnistunut putti olisi -1 tulokseen. Miko aloitti ja pisti kaksi puttia ineen. Mulla alkoi vähän huonosti, kun neljä ensimmäistä oli ihan mestoilla, muttei koskaan sisällä. Viimeisen kuitenkin upotin ja tulokseksi kierrokselta otettiin 48.
Kierros oli hauska. Oli tarpeeksi lämmintä ja seura toimi. Miko tietysti ihan huippuseuraa, mutta oli kyllä hyvä tuuri, kun päästiin Kriden ja Dennisin kanssa kiessille. Helppo mulle, ikuiselle stressipupulle, kun pelkkiä tuttuja ympärillä.
Koska meillä oli tiiaika jo aamupäivästä, niin saatiin tovi odotella miten meidän kisassa käy. Ensimmäiset tulokset, kun tuli julki, oltiin sekasarjan kärjessä ja avoimessakin oltais haldattu piikkipaikka. Myöhemmin, kun päivittyi, että Jalle ja Niina ottivat ekalla kiessillä 49, niin tuli mieleen että josko sitä voisi voittaa ja niinhän lopulta kävi. Sekasarjan voitto ja avoimessakin oltais otettu jaettu ykkössija! Nättii.
Siinä me ollaan, listan kärjessä. Avoimessa tuli kaksi 48 tulosta.
Törmäsin muuten Talissa the Hirssiin, eli Jennaan, johon tutustuin Nurnijärvellä. Jos ja kun vauhtisyöksyputti on tulevaisuuden "the juttu", niin muistakaa, että sen kehitti Jenna "Hyssepommi" Hirsimäki. Se mimmi tulee viel puttaa kaikki alle satametriset väylät tiiltä, sanokaa mun sanoneen.
Lauantaina olikin hieman aikaisempi herätys, kun Stamina-dösä lähti liikkeelle Talista aamulla neljältä. Tiedossa olisi neljä tilapäistä rataa ympäri pääkaupunkiseutua ja loppuun kiessi Talia. Sääennustukset lupasivat sellaista koiranilmaa, että Staminaa ehdottomasti vaadittaisiin päivän aikana kerran, jos toisenkin. Bussiin pakattiin bägit, ruokaa ja juomaa (holia ja holitonta) järjestäjän puolesta, sekä 15 matkakoria, joilla rakentaa väylät.
Ensimmäisenä kohteena oli Alppipuisto, jossa heittueessani oli Jokke, Käpä ja kolmas herra, jonka nimeä en juuri nyt muista. Me aloitettiin väylältä 4, jossa haasteena oli koko radan kattava OB-sääntö, jonka mukaan kaikki asfaltoitu oli outtia. Matkan varrella oli nimittäin pohjaltaan asfaltoitu, mutta vielä kuiva, lampi. Jos olisi vähän pidemmälle miettinyt taktiikkaa, niin moni meistä olisi saattanut heittää vähän eri tavalla väylän, mutta aika monta upsia nähtiin kakkosheittoina, kun väylä yllätti.
Alppipuistossa oli hyviä väyliä ja hyvin huonoja väyliä ja liian paljon puita. En ollut parhaimmillani heti aamusta ennen kahvia ja heitin ihan kamalan huonosti. Jos olisi kisattu puuosumien määrästä, olisin varmasti tehnyt pohjat! Kysykää vaikka poolikavereilta.
Radan hienoin väylä oli ehdottomasti meidän päätösväylä numero 3. Se heitettiin korkean vuoren huipulta kohti kolmion mallista saarta. Onneksi matkalla oli paljon inbounds aluetta, johon pystyi hakea safetyn tai onnistua moisessa vahingossa. Itse heitin avauksen vain rinteen alapäähän pikku mäihällä ja siitä lähäri muistaakseni milliin. Parin otin, ellen ole pyyhkinyt mielestäni jotain katastrofiheittoa. Täysin mahdollinen skenaario sekin kyllä.
Tuli kierroksen päätyttyä mainittua, että vähän on miesten laji siinäkin, kun pääsevät kesken kierroksen hoitamaan wc-tarpeet vain selkää kääntämällä. Siinä sitten poolikaveri kertoi olleensa edellispäivänä myös naisystävänsä kanssa Pointin pariskaboissa ja mimmi oli vaatinut pidättelyä niin pitkään kuin hänkin joutuu. Siellä yhdessä jalat ristissä pelasivat. Arvostan!
Aamupalaksi parkkiksella sämpylää ja bussin nokka kohti seuraavaa kohdetta. Heitettiin villejä veikkauksia seuraavasta kohteesta ja arvaukset oli väliltä "joku metsä,jossa voi heittää vaan sormirollereita" ja Lauste. Oltiin siis valmiina kaikkeen.
Päädyttiin sitten Leppävaaraan, jonkun urheilupuiston alueelle. Siellä oli lähinnä tarjolla lyhyttä neppiväylää ja joitain ojia. Tälläkin kertaa pelasin poikaporukassa, mutta koska tuloskansion bussilta ottanut halusi merkata scoret koko rundin, eikä ketään tämä tietenkään haitannut, opin vain Tuomaksen nimen.
Ei ollut mitään erityisen hienoja väyliä, pari haastavampaa niiden pikkuneppien seassa. Birsen birseä ei irronnut. Muistaakseni numeroltaan 8 oli se väylä joka houkutteli kokeilemaan kaikenlaista jännää. Se heitettiin kentän useamman metrin korkuisen aidan vierestä pakottaen joko todella turvalliseen linjaan tai sankaritekoihin. Itse näin mahdollisuuden upsiin ja käytin sen.
Toi mun upsi on kyllä hassu, koska se on selkeästi määrätietoisempi ja räväkämpi, kun on oikeasti tiukka paikka. Jos on avointa tilaa ympärillä, en saa siihen kaivattua kovuutta ja usein irroitus on epäpuhdas. Nyt kuitenkin sain kiekon aidan toiselle puolelle.
Kierros oli huomattavasti ensimmäistä nopeampi, heitinhän itsekin sen reilu kaksikymmentä heittoa vähemmän. Seuraavaksi olikin aika lounaan ja minun kohdallani äärimmäisen odotetun kahvin.
Tuomas kysyi tiillä, onko väylällä oja. Sanoin, etten tiedä, mutta pelaan kuin ei olisi. Mun kiekko on vasemman reunan sininen ja tuo oranssi on Tuomaksen.
Ruokailun jälkeen on kai ihan ollut perinne heittää jossain missä pääsee tarpomaan ylämäkiä. Vuosia takaperin tuo kohde on ollut muun muassa Kivikko ja siitä poikikin kiinteä rata. Nyt olisi toivottavaa, että kävisi samoin nimittäin päivän hienoin rata oli tämä kolmas, Paloheinä.
Tällä radalla meni reidet maitohapoille ja pohkeet kramppiin, mutta jumalauta kuin oli nättiä siellä heittää. Muutamalla muutoksella tuonne saisi helposti todella upean kiinteät kahdeksantoista väylää ja tulisi muuten hyvät hyötyliikunnat, kun mäkeä ramppaisi ylös alas.
Mä aloitin J-P:n ja kahden muun kanssa (oikeasti aivan liikaa nimiä mulle) väylältä 6 ja päästiinkin heti kiipeämään mäen huipulle. Pistin alamäkeen vakaan putterin aivan liian korkeana ja se päätyikin vasuriin metsään. Sieltä pääsin onneksi upsilla läpi ja avoimelle, mutta liian kauas mun putille.
Väylä seitsemän oli ehdottomasti radan vaikein avata. Se heitettiin puukujan läpi, niin että suoraan edessä ja koko vasen puoli oli outtia. Oikealla oli jyrkähkö ylämäki, eli huonossa kulmassa tulevat antsat ja foret rollaisivat outtiin. Meidän joukosta kokeiltiin jos jonkinlaista viritelmää, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Paitsi tietty tiin oikealla puolella olevan metsän läpi heittäminen upsilla. Koin se olevan mun ainoa mahdollisuus ja sain kuin sainkin kiekon sekä metsän läpi, että jäämään sisälle. Takana tuleva pooli ei oikein tuntunut uskovan sormiupsin olevan järkevä ratkaisu väylälle, vaikka näkivät kyllä mun IB-kiekon.
Kasi pelattiin jyrkkään ylämäkeen ja ysi oli tiiltä korille melkein koko matkan outtia. Siinä sain vähän jännittää onko henkinen outti mulle liikaa, lähteekö heitto liian korkealle, kun psyykkaan itseni. No näin ei käynyt vaan sain korjata vähän liian oikealle jatkaneesta heitosta parin.
Kahdellatoista oltiin taas puukujan edessä ja järkipeliä olisi ollut pistää putterilla kujan läpi ja siitä pitkää lähäriä korille. Vähän riskimpi lähestyminen väylään olisi pistää hysseforea ja ottaa kaikki extrametrit kohti koria. Mä päätin jälleen ignooraa koko kujan ja pistin metsän läpi upsilla, lähäriä korille ja kolmonen korttiin.
Väylä 13 oli radan pisin. En noin metrimääristä osaa mitään sanoa, mutta se heitettiin koko matkalta ylämäkeen. Loppupätkä meni vielä halfpipea pitkin ja tulikin fläsärit Kivikon kympistä.
Kun matkasimme seuraavalle väylälle, saimme kuulla varoituksen "väylä on lyhyempi kuin luulisi, just joku heitti 50m pitkäksi". Kyseessä oli taas alamäkiliidätys, jossa kori oli aivan outin rajalla ja pitkäksi heittäminen kostautuisi. Väylä toimi myös tulppana, joten päästiin katsomaan edessä kulkevan poolin avaukset. Kerta toisensa jälkeen miehet laittoivat liian alivakaata pannua matkaan, koska kaikki päätyivät oikealle metsään.
Me otettiin tästä opiksi ja pistettiin selkeästi vasuriin jokainen paitsi J-P, joka laittoi reilusti pitkäksi. Mun lähäri onnistui juuri ja juuri välttämään OB:n ja otin ryhmän ainoan kolmosen.
Pari sellaista väylää tuolla oli, että mieluusti olisin tyhjennyt bägin etsiessäni sitä täydellistä reittiä ja jäi todella kismittämään huono avaus. Muunmuassa väylä kolme on moinen. Siinä olisin halunnut ylipäätään nähdä onnistuneen avauksen, koska kaunis väylä olisi ansainnut parempaa kuin mitä meidän ryhmällä oli tarjota.
Loppuvaiheessa alkoi muutenkin keskittyminen olla heikkoa. Lounaan kasvisruoka oli annos josta oli poistettu liha, eli proteiinivarastot oli kauan eilisen puolella jo tyhjätty. Lisäksi koko kierroksen ajan oli satanut vettä ja määrä vain yltyi mitä pidemmälle päästiin. Mulla oli collegehousut jotka tummuivat aika radikaalisti vedestä aiheuttaen hilpeyttä kanssapelaajissa, mutta pysyen koko kierroksen kuivina sisältä. Takkikin kesti yli kaksi kolmasosaa radasta, mutta loppumetreillä luovutti. Lippis oli aivan läpimärkä ja tippui vettä, mutta piti kuitenkin sateen pois silmistä. Hanskat kastuivat ja imivät niiiiiiin paljon vettä, että päivän päätteeksi edelleen valuivat kun laitettiin kamoja kuivumaan.
Kengät oli päivän supersankarit. Märässä maassa tallusteltuani ja kerran pludanneena mulla oli päivän päätteeksi edelleen kuivat jalat! Kiitos Salomon.
Viimeiset väylät meni räiskiessä ja nelosella otin muistaakseni kutosen. Puusta puuhun ja toisten väylälle ja taas puuhun ennen puttia tai kahta. Vielä yksi metsäväylä ja tulosten laskuun. Huonosti meni, mutta kuivat vaatteet odotti bussissa palkkiona kierroksen loppuun suorittamisesta!
Käytiin kierroksen jälkeen Cittarissa shoppailemassa. Ostin protskua, hanskat (joku pelle oli jekuttanut mua ja laittanu kaksi oikean käden hanskaa yhteen) ja fleecen, jonka saisin hieman kastuneen hupparin alle eristämään kostealta. Miko oli jo kastellut kahdet popot ja sukat, joten päätyi ostamaan kuivat kengät ja pari paria sukkia. Lisäksi haettiin kasa pyyhkeitä, jotka osoittautuivat aivan onnettomiksi.
Viimeinen tilapäinen rata löytyi Tapulikaupungista ja se oli lyhyitä väyliä ilman outteja ja suhteellisen nopeasti pelattu. Porukka oli kuitenkin vähän kai kyllästynyt märkään ja sateeseen, koska bussista poistuminen kesti aivan älyttömän pitkään. Mekin Mikon kanssa vaan jumitettiin niin pitkään kuin mahdollista, sillä vaikka päivä oli ollut kelistä huolimatta hauska, niin ei sitä ihminen erityisesti nauti tunteja sateessa seisomisesta.Alennuin pukemaan kertakäyttösadetakin, joka osoittautui vallan mainioksi.
Linja-autossa on tunnelmaa.
Tällä kertaa heitin Tikkiksen, Heikin ja Nikon kanssa ja pistin pojille jauhot suuhun ensimmäisellä väylällä, jäätävän hyvällä draivilla. Ikävä kyllä se ei ollut esimakua tulevasta, vaan satunnainen onnistuminen tasaisen huonouden keskellä.
Väylät oli lyhyitä ja pelattiin sen verran lähekkäin, että tuli nähtyä enemmän muiden heittoja, kuin muilla radoilla. Kiva lisä, kun saa kannustusta yli ryhmärajojen ja vähän kuittailuakin tarjolla. Väylistä ei jäänyt mieleen mitään erityistä, mutta tässä vaiheessa päivää oli lähinnä helpottavaa, kun ei ollut tarvetta rykiä täysillä.
Viimeiseksi väyläksi meille jäi numero 6, joka pelattiin useamman metrin korkuista aitaa myötäillen ja kori sijaitsi maavallin päällä. Aidan vieressä oli kapea, mutta hankalan syvä pikku oja, johon kolme neljästä heitti. Sitten alkoi Heikin puttiralli vailla vertaa. Ensimmäinen osui laitteeseen ja rollasi takaisin ojaan. Toinen yritys meni ketjuista läpi ja toiselle puolelle ojaan. Kolmas putti osui taas laitteeseen ja rollasi metrin lähemmäs koria, kuin edellinen puttipaikka. Neljäs putti taas koriosuman kautta takaisin ja ojaan, viides putti jäikin jo pariin metriin ja vihdoin kuudes putti oli laitteessa. Muistaakseni.
Tässä vaiheessa mua vaan nauratti hervottomasti ja oli paljon tekemistä sen suhteen, ettei tule pissat housuun.
Kierros päätökseen ja bussiin. Tällä kertaa saatiin odotella pidempään loppuporukkaa, joten oli hetki aika puputtaa päivän mittaan kertyneitä eväitä. Eväshommat oli hoidettu järjestäjän puolelta hienosti, vaikka holilliset juomat kai loppuikin kesken. Itse tällaisena "nuorena" "urheilijana" jätin bisset muille ja nautin pillimehuja pitkin päivää.
Viimeinen etappi oli Tali, jota kohti päästiin lähtemään vasta 21.30. Talin parkissa odottaneesta autosta revittiin viimeisetkin kuivat vaatteet Mikolle ja pistettiin bägit jo pois. Kilpailun johto päätyi, että finaalissa pelataan yhdeksän väylää kahdessa lohkossa. Kärki pelaisi väylät 1-6 sekä 13-15 ja me rupusakkilaiset otettaisiin 7-12 ja 16-18. Mun pooliin oli merkitty viisi henkilöä, mutta vain kaksi saapui lisäkseni viimeiselle etapille.
Talissa oli vielä valoa, kun sinne päästiin.
Koska pimeys oli jo yllämmä ja jatkuvasti syvenevä, saimme ledejä kiekkoihin. Itse sain leditettyä yhden draiverin ja midarin. Niiden lisäksi mulla oli mukana vain puttiputteri, yksi kuiva tumppu autosta, pyyhe ja markkeri. Hukkasin pyyhkeen ja tumpun matkan varrelle.
Neljän väylän jälkeen meidän kolmas jäbä denffasi ja kahdestaan saatiin juosta läpi Talin. Edessämme oli aloittaessa kolme tyhjää väylää, joten odotteluakaan ei tullut, vaikka viimeisellä väylällä otettiin kiinni edeltäjät.
Outit ja mandot eivät olleet voimassa kierroksella. Pari kertaa pääsin hyötymään tästä, muun muassa kahdeksallatoista laitoin avauksen oikealle outtiin, mutta upsilähäri puun yli avoimelle ja siitä bäkkärillä milliin, niin sain kaivettua nelkun korttiin. Päivän viimeisellä kisaväylällä, yhdellätoista, pistin myös avauksen outtiin ysin tiille ja siitä pikku lähäri avoimelle, jonka jälkeen heitin draiverin sokkona korille. En lainkaan nähnyt mihin kiekko lähti, mutta heitto tuntui täydelliseltä. Sitä harvemmin moista miettii, kun yleensä kyllä näkee heti oliko heitto hyvä vai ei, mutta nyt kädessä ja kropassa oli fiilis, että kaikki meni nappiin.
Kävelin korkealla itseluottamuksella suoraan kohti koria, mutta jatkuvasti maahan tsiigaten. Siellähän se ledi vilkkui, kolmessa metrissä.
Ei oltu saatu vielä tarpeeksi heittelyistä, joten matkalla takaisin bussille, nakattiin vielä toistamiseen väylä 12. Otin outitta parin, harvinaista herkkua mulle ihan päiväsaikaankin. Sääli, että sitä ei enää laskettu.
Olimme selkeästi nopeimmin valmiita, joten lähdin seuraamaan Mikon ryhmää, kun he heittivät vielä viimeiset kaksi väylää, ykkösen ja kakkosen. Ledikiekkojen lentoa on kyllä magee seurata, tää olikin mun ensimmäinen kerta, kun moisia tuli nähtyä. Mulla on kyllä kahteen kiekkoon ledit kiinnitetty, mutten niitä ole koskaan pimeällä edes heittänyt.
Kun Mikon porukka sai kierroksen loppuun, hengattiin vielä hetki kopilla, mutta kun voittaja selviäisi vasta sudarilla, niin liuettiin paikalta.
Onneksi olkoon vaan kuuden sudariväylän jälkeen voittajaksi kruunatulle Teemu Malmelinille, Stamina-mestaruudesta!
Kylppärissä haisee saasta.
Kisan jälkeen kuuma suihku oli ansaittu ja uni maistui herkulliselta. Kylppäri oli täynnä märkiä ja haisevia vaatteita, kiekkoja, bägejä ja pyyhkeitä. Silmät vähän kostui, kun siellä kävi.
Kiitos Staminan järjestäjille ja kanssakisaajille, nyt oli tapahtuman nimi jo enne ja vaati kesto- sekä sietokykyä jaksaa päivä loppuun asti. Mutta hauskaa oli varmasti suurimmalla osalla jengiä, olosuhteista huolimatta. Aamulla herätyskellon soidessa, joutui vähän kelaamaan, että mitä päässä on liikkunut, kun on tullut ilmoittauduttua. Illalla, kun pään sai tyynyyn, oli tyytyväinen, kun tuli tehtyä jotain, josta voi kertoa tarinoita vielä pitkään.
-Essi
Ps. Paloheinään ihan oikeasti hei rata, niinku olis jo!!
