Tupakoijan tunnustuksia: 6kk, mitäs on tapahtunut?

Nyt tuli puoli vuotta tupakoimattomuutta täyteen ja haluaisin kirjoittaa vähän aiheesta.

Eräs, joka tutustui mun aiempiin tunnustuksiin epäili, että olisin retkahtanut, kun maaliskuun jälkeen en ole aiheesta kirjoittanut. Näin ei kuitenkaan ole päässyt käymään, vaikka tupakkaa on kyllä tehnyt mieli. Usein.

Talvella oli helpompi olla ilman tupakkaa. En ole kylmässä säässä viihtyvä ihminen, joten on helpotus, kun ei tarvitse mennä palelemaan ulos. Röökikopitkaan ei ole niin kivoja paikkoja, että pitkän päälle niissä viihtyisi noin muuten vaan.

Mutta kevät ja kesä ovatkin ihan oma juttunsa, se on tullut hyvinkin selväksi tässä. Ensimmäisen kerran huomasin tämän reissun päällä ja Dublinin matkalta kirjoitin aiheesta näin:

"En tästä maininnut Pittsburgh-reissupäiväkirjoissa, kai koska yritän hieman unohtaa asian, mutta molemmilla reissuilla tupakan haju oli huumaavan hyvä. En tiedä onko matkustamisen mielikuvat niin tupakantäyteisiä vai vaikuttaako pelkästään rutiineista poikkeaminen näin voimakkaasti, mutta sekä minä, että jo puolitoista vuotta savuton Laura, kuljimme nenä sauhuja nuuskien ympäri kaupunkia. Ei ollut kaukana, etten mennyt tekemään tuntemattomien kanssa tuttavuutta pelkän hajun perusteella."

No ei se kuitenkaan ollut pelkkä matkustamiseen liittyvä ongelma. Kyllä tää koko lämmin aika vuodesta on ollut vähän tuskaa. Se tupakka tuoksuu vaan niin hyvältä auringonpaisteessa ja kesäsateessa, yöttömässä yössä ja metsän siimeksessä. Edelleen tekee mieli mennä vähän jututtamaan tupakoijia kaduilla...

Mun lähipiirin tupakoijat alkaa kohta karttaa mua, kun olen ruvennut tekemään turhan läheistä tuttavuutta heidän kanssaan. Aina kun joku sytyttää kessun, yritän huomaamattomasti hivuttautua lähemmäksi. Joinain päivinä tulee passiivista tupakointia harrastettua niin paljon, että on keuhkot seuraavana aamuna kipeät ja olo kuin tuhkakupin nielleenä. Ei voi olla järkevää touhua, pitää yrittää tsempata.

Yksi mikä voisi helpottaa, olisi aktiivinen juoksuharrastus. Kun on lenkillä, rööki haisee aivan hirveältä. Olisin muuten aivan järjettömässä tikissä, jos juoksisin nii paljon, ettei tupakka koskaan haisisi hyvältä. Eipä tarvis enää muita kenkiä pukea päälle, kuin noi mun juoksupopot, sen verta usein on savu sieraimissa tuoksunut.

Pitäisi ehkä ylipäätään käydä juoksemassa, jos se helpottaisi. En vaan ole saanut aikaan, kun tuntuu ettei tunnit nykyiselläänkään riitä kaikkeen mitä haluaisin tehdä.

Toinen, milloin röökinsavu haisee vastenmieliseltä, on kun yrittää nukkua. Alkukesästä, kun oli lämpimiä kelejä (muistatteko vielä?) jouduttiin pitämään makuuhuoneen ulko-ovea auki, jotta huoneessa voi nukkua. Ukolla, joka aittaa kanssani asuttaa, on ihan eri aikataulu, kuin mulla ja kun hän käy tupakalla, kulkeutuu savu makkariin. Yritä siinä sitten saada unta. En tiedä onko muilla moista ongelmaa, mutta mä en ainakaan muista ikinä aamulla asioita, mitä mietin ennen nukahtamista. Tästäkään asiasta en siis saanut sanottua, kuin vasta kelien viilennyttyä.

Jotain varmaan kiinnostaa kuulla, miten olen huomannut tupakoinnin lopettamisen parantaneen elämänlaatuani. Kuinka hapenottokyky on moninkertaistaistunut, hajuaisti herkistynyt ja verenkierto parantunut. Ikävä kyllä joudun tuottamaan pettymyksen. Mulla on _ehkä_ hajuaisti parantunut, mutta muuten en huomaa mitään fyysisiä muutoksia. Iho ei ole heleämpi, vaan ihan järkyttävässä kunnossa. Juokseminen on ihan kauheeta ja keuhkojen tilavuus tulee heti vastaan. Näpit jäätyy edelleen nopeasti, ääreisverenkierto ei ole normalisoitunut. Kaikki muutokset mitä on tapahtunut, on henkisiä.

Mä arvostan sitä, että mun elämästä on kadonnut suuri osa kiireestä tupakasta luopumisen myötä. Enää ei tarvitse nopeasti ennen palaveria, bussiin hyppäämistä, leffan alkua, erätauon loppumista, ruokatauon päättymistä, rakennukseen astumista, autoon istumista, junan vaihtamista, luennolle menoa, työpäivän alkua, kotioven avausta tai muuta vastaavaa tilannetta, imaista sitä kessua. Ei ole jatkuva hätä ja kiire sen suhteen. Kaikki jotka tuntee mut, tietää että olen ihan tarpeeksi stressialtis ihminen ilman kiirettäkin.

Mitkä hetket on vaikeampia olla ilman tupakkaa? Kesästä ja lämpimästä ja niihin liittyvistä ihanista tupakkamielikuvista huolimatta vaikeudet ja vastoinkäymiset on niitä, mitkä ovat olleet lähimpänä rikkoa tämän kamelin selän. Yksi näistä hetkistä oli, kun hukkasin auton avaimet. Lopullisesti. Mua kiukutti ja suretti ja hävetti niin paljon koko homma ja sillä hetkellä olisin todella voimakkaasti tarvinnut tupakkaa. Ei vain yhtä, vaan monta. Ehkä neljä. Joo. Se oli sellainen neljän tupakan vastoinkäyminen mun elämässä.

Mä en edes muistanut miten vastoinkäymisistä selvitään ilman tupakkaa. Se on niin automaattinen reaktio, kun jotain sattuu, ensimmäiseksi sytytetään tupakka ja pohditaan, miten lähdetään asiassa eteenpäin. Nyt pitäisi yhtäkkiä omine nokkine vaan jatkaa, ilman henkistä apua.

Eipä ole ainoa asia, jossa on ollut opeteltava uusi käytösmalli. Alkuvuodesta oli todella hankalaa päästä ruokailun jälkeen sellaiseen olotilaan, että ruokailu on päättynyt. Aiemmin ruokarööki on toiminut loppukaneettina, mutta nyt olen opetellut syömään hitaammin ja ruokailu ylipäätään on rauhallisempi toimenpide. Ruokataukokin tuntuu pidemmältä, kun ei tarvitse kiirehtiä.

Tähän asti oudoimman reaktion lopettamiseen olen saanut koko elämänsä savuttomana pysyneeltä henkilöltä. Hänellä tupakka oli jotenkin niin suuri paha ettei edes mun lopettaminen ollut good enough. Pientä piikkiä oli annettava siitä, että olen joskus polttanut. Kuten raskaana olevan kaikki tunnetilat on johdettavissa hormooneihin, ei tupakoijalla, edes entisellä sellaisella voi olla mitään fyysistä oiretta joka ei ole peräisin kessusta.

Tämä ihminen myös vaikutti jotenkin uskovan, että olen parempi ihminen, kun lopetin. Mutta eihän se taas pidä lainkaan paikkaansa. Mä olen täysin sama ihminen, yhtä hyvä tai paha, korkeintaan vähän eri hajuinen (olen alkanut käyttää enemmän tuoksuja, koska niissä on järkeä, mutta myös hiki haissee voimakkaammin, kun ei oo kessudöfää lieventämässä).

Mulla tuli tämän henkilön kommenteista oikeasti paha mieli. Mutta ihan yhtälailla myös ärsyynnyin. Tämän kaltaiset kommentit lähinnä saavat aikaan vastareaktion, että tekisi mieli käydä pummimassa rööki ja savutella edessä. Tai huutaa:
"Etkö sä käsitä miten ison jutun mä oon tehnyt?! Tähän ei tarvii tuoda MITÄÄN negatiivisia ajatuksia!" Aluksi vaan kuuntelin ja nyökyttelin, mutta jossain vaiheessa loppui kärsivällisyys ja jouduin pyytämään, että tyyppi lopettaisi.

Ja edelleen muistutuksena, mä en häpeä tai koskaan ole hävennyt että tupakoin. Se ei ollut mikään instigaattori mun lopettamiselle, joten ihan turha yrittää saada mua nolostumaan siitä. Not gonna happen. Ja mitä jos alkaisi hävettää, onko kiva nolostuttaa ihminen menneisyytensä takia? Mikä on motiivi?

Lauralta utelin, mikä hänelle on ollut parasta lopettamisessa ja tyttö kuvaili sitä "myrkyttömäksi oloksi". Tupakoinnin loppuvaiheessa hän näki itsensä ihmisfiltterinä, joka kerää kaiken paskan tupakasta. Lopetettuaan hän koki, että keuhkot ja muukin kroppa tuntuvat puhtaammilta ja toimivammilta.

Tuo on se tila mihin mäkin haluisin päästä. Mun keuhkoilla on tupakoijan muistijälki, koska joinain aamuina herään edelleen siihen tunteeseen, kuin olisi polttanut askillisen ja keuhkot täynnä tervaa.

Muita asioita mitkä Laura mainitsi, oli sama kuin minullakin, se ettei haise enää tuhkakupilta. En tiedä onko se miehille mikään juttu, mutta meille naisille vaikuttaa aika tärkeältä. Lisäksi Laura tykkää ittestään vähän enemmän. Siinäpä vasta plussa. Mä en ehkä ihan noin ajattele omalla kohdallani, mutta olen kyllä pirun ylpeä, että olen näinkin pitkään jo pärjännyt.

Kysyin työkaverilta muutaman kysymyksen aiheesta.

-Miks sä lopetit kun lopetit?
Lopetin, koska halusin ajatella terveyttäni ja myös sitä järjetöntä rahanmenoa. tupakka maksaa hiton paljon. Nopeasti laskettuna tupakkaan menee helposti miltei 2000€/vuosi. Senkin rahan voisi käyttää järkevämmin :D

Mitä apuja käytit?
Tuota tuota, aika monia. Sähkötupakkaa. Nikotiinipurkkaa. Nikotiinilaastareita, nikotiini-imeskelytabletteja, kaikkia mahdollisia millä sen nikotiinin voisi korvata.

Mikä oli vaikeinta ja miksi aloit taas polttaa?
Vaikeinta ei ollut olla ilman tupakkaa, nikotiinista ei ole tullut koskaan kummempia vieroitusoireita. Toki jonkin verran, mutta ei mitään sellaista mistä ei selviäisi. Parhaimmillaan olin aikanaan polttamatta miltei 2 kuukautta. sitten sitä mietti, että kiskaisenpas yhden tupakan :D Loppujen lopuksi mieli vaan taitaa olla mulla niin heikko, että järkeilen aina että jos tupakka on se mun kaikista kauhein pahe, niin voin olla aika ok asian kanssa. Tupakka vaan kuuluu olennaisesti mun päivärutiineihin: työpäivinä tulee poltettua tosi paljon, mutta jos käyn kavereiden kanssa baarissa, voin hyvin jäädä pöytään vahtimaan laukkuja, kun muut käy tupakalla/tiskillä tms.

Ootko harkinnut uudestaan lopettamista?
Olen, tottakai. mutta en kyllä tosissani :D ennen kun täytän 30 niin tahtoisin lopettaa, mutta aivot kertoo, että onhan tässä vielä aikaa (saa pyöritellä silmiä..). toistaiseksi mä varmaan nautin niin paljon tupakoinnista, etten tahdo edes ajatella tosissani lopettavani.-

Aika samanlaisia ajatuksia mullakin on ollut. Kolmenkympin raja harvinaisen tuttu, sen pistin takarajaksi jo teininä. Mutta se ei ollut mun lopettamispäätöksessä mukana, kiva yhteensattuma vaan.

Toi että tupakka on hallitsevakin osa arkea, on varmaan monelle meille tupakoijista se isoin mörkö. "Mitä mä sit teen, jos en voi polttaa?" Lause kuulostaa varmasti ihmisen, joka ei ole koskaan tupakoinut, korviin todella oudolta. Mutta jokainen tupakoija varmasti ymmärtää. Mikä katkaisee työpäivän kestettäviin pikku osiin? Mikä aloittaa ja lopettaa vuorokauden? Mikä rytmittää arkea? No röökihän se. Ilman sitä tää elämä on ollut vähän haahuilemista.

Mä myös oikeutin tupakan itselleni, koska enhän mä juonut alkoholia niin kai mulla joku addiktio saa olla. Mutta toi terveyshomma alkoi kyllä kiinnostaa enenevissä määrin ruoan ja liikkunnan merkeissä, niin kyllähän se tuntui itsepetokselta polttaa tupakkaa.

Siinä olen kyllä helpossa asemassa, että en käytä nykyään enää alkoholia. Kahdeksan vuotta sitten, juuri näin MM-jalkapallon aikoihin, lopetin hetkeksi dokailun. Muutaman kerran vielä alkoholia otin, mutta se vaan ei enää maistunut hyvältä, niinpä päätin jättää ne hommat muille.

Mä oon antanut itseni ymmärtää, että tupakoimattomuutta koetellaan ehkä eniten, kun otetaan oluttuoppi tai drinkki käteen. Mulle se on ehkä kahvi lähimpänä. Kun aikoinaan pohdin lopettamista, muistan tuumineeni, että kahviahan ei voi juoda ilman röökiä.. Sehän on miltei fyysinen mahdottomuus. Anyone with me on this? Tää on ehkä hirveä yleistys, mutta kaikki tupakoijathan ovat myös kovia kahvinjuojia. Ne on vähän sellainen tutkapari niin kuin juusto ja punkku, tee ja skonssit, pizza ja cokis.

Ongelma onkin, kun toi rööki on tutkapari niin monen asian kanssa:
Olut
Hyvä ruoka
Paha ruoka
Kahvi
Tauko
Ulkoilma
Kesä
Seksi
Tylsyys
Onnistumiset
Epäonnistumiset
Vesi
Happi
Elämä...

Mutta näistä kaikista pääsee yli. Jotkut helpommin, kuin toiset. Se vaan vaatii, mun mielestä, että tupakoija on oikeasti valmis luopumaan tupakasta. Fyysisesti jokainen haluaisi jo eroon, mutta se henkinen työ onkin isompi juttu.

Tsemppiä kaikille, jotka vielä tekevät sitä aivotyötä ja valmistautuvat. Onnittelut jokaiselle, joka on jo lopettanut. Ja lopuksi haluaisin kaikille tupakoijille vielä sanoa muutaman sanan:

Onko ihan ok, jos tuun kiinni suhun, kun poltat ja ihan vähän nuuhkin?

-Savuton tupakoija

(Kissakuvaa lukuunottamatta kaikki kuvat googlesta haulla "smoking hot".)

Tupakoijan tunnustuksia: Heikko hetki inspiroi.

Tässä menneellä viikolla tuli eteen hetki, jolloin tupakan kaipuu oli suuri. Mieli ja keho kaipasi sauhuja.

Päätin tiistaina mennä katsomaan lätkää. Töiden jälkeen oli kuitenkin aikaa tapettavana kolme tuntia. Olisin tietenkin voinut jäädä töihin tekemään saldoja, mutta keli oli kaunis ja viikonlopun uhkaavat lumisateet vaativat mua nauttimaan täysin rinnoin hetkellisestä keväästä. Siinä, kun hain take-away -kahvikupin ja menin siitä nauttimaan auringonpaisteeseen, tahdoin jokaisella solulla tupakkaa. Se hetki toi kehoon muistot niistä kaikista sadoista samanlaisista tuokioista, mihin tupakka on kuulunut olennaisesti. Se muistutti miten hyvä ystävä savuke on ollut niissä lämpimän lempeissä, yksinäisissä hetkissä.  Miten kahvikuppi, kevään tiepöly ja silmäluomia lämmittävä aurinko jäävät hieman vajaaksi kokemukseksi, kun ei saa keuhkoja täyteen savua. Tuli ikävä.

Pääsin tilanteesta ohi ja oli ihan helppoa jättää tupakat ostamatta, mutta asia jäi mielen päälle. Sen sijaan, että vellon aiheessa, niin taputan itseäni selälle,  kun en ratkennut ja muistelen jälleen,  miksi tässä tilanteessa ollaan. Inspiroidun!

Flunssan sänkyyn kaatamana ja koko viikonlopun kotona viettäneenä, etsin käsiini tabula rasan ja rustailin itselleni printin paitaan.

Valkoinen wife beater, olen tykännyt käyttää, mutta nyt se tarvitsee uudistuksen.

Aiemmin piirtämäni keuhkot mallina.

Hahmotelma paitaan. Hups, siitähän tuli vähän toispuoleinen.

Lisäsin yksityiskohdat.

Teksti paikoilleen.

Valmista.

-Aittatar

Vieraileva kissitähti.

Tupakoijan tunnustuksia: Helmikuun läpikäyntiä

Mulla nousee pala kurkkuun ja kyynel silmään, 

kun mietin, että mä oon ehkä onnistunut tässä. 

I didn't quit quitting.

On ollut hauska huomata, että asia jonka lähtökohtana oli olla terapiamuoto mulle, kiinnostaa ihmisiä. Tämä lopettamisesta kirjoittaminen siis. Jos ei muuten, niin tsemppausta on tullut. Ihanaa hyväntahtoisuutta on ollut tarjolla ja ihmiset ovat todella anteliaasti halunneet jakaa omat tarinansa, jos niistä vaikka olisi mulle apua. Ja jokainen tarina on valanut muhun uskoa, että mäkin pystyn tähän. En ole sen parempi tai huonompi, kuin muutkaan, mutta juuri tällä hetkellä olen hippusen awesome!

Se esimieheltäni saamani negatiivinen kommentti on tähän asti jäänyt ainoaksi. Muuten ihmiset ovat olleet pelkästään kannustavia. Osa ehkä hieman yllättyneitä, että tässä edelleen ollaan, savuttomina 2014. Mutta jos rehellisiä ollaan, niin kyllä tämä mut itsenikin yllätti.

Yksi työkaveri, joka tiedusteli jaksamisia kysyi, että olenko huomannut jotain konkreettisia muutoksia kehossani. Nyt on ikävä kyllä pakko myöntää, että ei, en ole huomannut mitään. Fyysisiä edistymisiä.

Osittain asiaan vaikuttanee se, että vähensin viime vuonna tupakointia jo niin paljon, että terveys varmasti lähti jo nousuun silloin. Mutta uskoisin myös, että esimerkiksi keuhkoni eivät ole vielä joutuneet koetukselle, joten en edes tiedä vaikka olisikin tapahtunut jo huikea muutos.

Laura kertoi, kun vielä tupakoi, hänellä oli hapenoton kanssa vaikeuksia. Kun yritti vetää syvään henkeä, niin tuli vaan stoppi vastaan, keuhkot ei enää enempää vetäneet. Kuulostaa aivan liian tutulta. En muista milloin oisin viimeksi saanut haukoteltua kunnolla, ilman suurta pinnistelyä. Lohdullista olikin kuulla, että Lauralla ei enää ole tätä ongelmaa. Eli on mahdollista, että jonain päivänä minäkin voin taas hengittää vapaasti. Mutta siihen asti hengityksen henkinen vapaus on jo suuri helpotus.

No entäs ne hyvät puolet? Edelleen on ihan sairaan siistiä aamulla herätä, kun laukussa ei ole kessua ja mulla ei ole sairas paniikki sen suhteen. Se luulo, että tupakka rauhoittaa stressin keskellä, on kadonnut. Se etten tarvitse tupakkaa rauhoittaa.

Ruokatauon saa viettää rauhassa. Ennen se oli lähinnä kilpailu, kuinka nopeasti ehtii syödä, että pääsee tupakoimaan. Nyt olen tarkoituksella hidastanut tahtia ja oppinut nauttimaan koko puolesta tunnista. Laiskat ruokailut on ehdottomasti mun lemppareita muutenkin, joten iso bonus tämä. Ei ne ihan lauantain aamiaisilta tunnu, mutta parempia silti.

Mulla on kauttaaltaan rauhallisempi olo. Se ei varmasti päällepäin näy, mutta olen huomannut tilanteissa, joissa ärryn, en enää tarvitse tupakkaa rahoittuakseni. Ennen ne oli niitä tarpeellisimpia kessuja, sellaisia, joita ei yritetty siirtää vartin tai tunnin päähän. Kun vitutti, oli mentävä. Varmaan kaikki tupakoijat ymmärtää.

Kävin muuten tämän jutun kirjoittamisen aikana juoksemassa muutaman kerran. Joudun toteamaan, että keuhkoni eivät ole superkunnossa hapenottokykyni ei hivele täydellisyyttä. Toisin sanoen, en huomaa mitään eroa. Mutta se, että mummohölkkäni alkaa pitkällä, jyrkkenevällä ylämäellä, enkä kuollut, on ihan positiivinen merkki!

Tänään tuli 2kk savuttomuutta täyteen ja se on pisin aika sitten vuoden 98. Oho! Joku lopettanut juuri kertoi, että hänelle vaikeinta oli tästä hetkestä eteenpäin pari kuukautta. Gotta stay strong!

Tupakkaa ei helmikuussa tehnyt mieli, kuin ihan pari kertaa. Mutta pelko siitä, että se maistuu edelleen yhtä hyvältä, on niin suuri, että olen suosiolla jättänyt kokeilematta.

Tsemppiä kaivataan edelleen, hetken aikaa vielä kävellään suossa, joka saattaa upottaa yllättävästi. Onko jollain muulla ollut vaikeimmat hetket parin kuukauden savuttomuuden jälkeen? Miten selvisitte? Onko tulevaisuutta ajatellen jotain keinoja, millä pääsee yli hankalista hetkistä?

Help me!

-Essi

etsin sankaria,

joka tekisi kaikesta helppoa

veisi pois epäilyksen,

kannattelisi,

lupaisi maailman

osottaisi oikeaan suuntaan

ja huutaisi,

jos en usko

löysin, että

sankari olenkin minä.

Äiti-kissipoika -laatuaikaa. 

Tupakoijan tunnustuksia: Tammikuu

25.1.
Eilen luovuin mun taskussa koko tän prosessin ajan kulkeneesta tupakka-askista. Vihdoin koin olevani valmis olemaan elämässä vailla savukkeita. Tapahtuma oli äärimmäisen seremoniaton ja arkinen, mutta voin kertoa, että mun tarinassa se oli suuri harppaus.

Jos joku päättäisi tehdä mun seikkailusta tupakattomuuteen elokuvan, olisi tämä hetki ollut the käännekohta. Eye of the Tiger soisi taustalla, kun minä, hidastettuna, kaivan taskustani askin. Sen viimeisen oljenkorren ja pelastuksen, jota olen mukanani kantanut.
Ojennan askin äärimmäisen nonchalantisti auton pelkääjän paikalta ukollleni, mutta sisälläni jylläävä fanfaari raikaa. Fireworks, explosions, deafening music. EN OLE TUPAKOIJA! En enää pelkää.

27.1.
Puhuttiin taas Elengiinan kanssa lopettamisesta ja sen vaikeuksista. Hän ihmetteli, miksi mä olin vaikuttanut niin rauhalliselta mun päätöksen suhteen. Tässä mun veikkauksia, mistä se johtui:

En tehnyt suurta numeroa lopettamisesta. Kerroin ihmisille pikkuhiljaa, kun asia oli ajankohtainen, mutta oma ukkokaan ei saanut asiasta kuulla, kun vasta neljäntenä päivänä. En siis kokenut lopettamisesta paineita ja se helpotti, kun yleensä paineiden helpottamiseksi tupakoija sytyttää savukkeen.

Tein lopettamisen suhteen aivotyötä jo kaksi vuotta ennen lopettamisen aloittamista. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun yritän vain lopettaa, en vähentää tai koukuttaa itseäni johonkin "terveellisempään". Kun 1.1.2014 päätin jättää tupakan polttamatta, se tuntui oikealta ratkaisulta, matkalta joka oli tullut päätökseen. Uusi seikkailu alkoi.

Päätin lopettaa vain kuukaudeksi. Loppuelämän tupakoimattomuus on todella rankka päätös tehdä. Mutta kuukaudeksi siihen pystyy kuka tahansa. Toiveena oli, että en enää tahdo tupakkaa kuun loputtua. Ja niinhän tässä näyttäisi käyvän.

Luin asioita, jotka vahvistivat päätöstäni, faktoja kehon paranemisesta ja "stumppaa tähän " -kirjan. Vahvistin mieleeni ajatusta miksi lopetin, jotten miettisi miksen jatkaisi.

31.1.
Näin viime yönä unta, että aloitin taas tupakoinnin. Olin niin pettynyt itseeni, joten kun heräsin aamulla savuttomana, huojennus oli suuri.

Tämä on viimeinen päivä tammikuuta, eli mun lakkoni viimeinen päivä. Eli nyt voin vaan olla savuton jatkossa. Koska en mä kyllä huomenna meinannut polttaa.

2.1.
En polttanut. *fistpump itselleni*

-Kessuton jo kirjaimellisesti.

Me kissilampun kanssa juhlittiin mun ekaa savutonta kuukautta.

Kattikiäryle.

Tupakoijan tunnustuksia: 20.-23. Yksi hankala hetki ja pari helpottavaa.

20.1.
Olen huomannut, että kuvittelen haisevani edelleen tupakalta. Koen välillä yllättäviä hetkiä, kun ihoni haiseekin edelleen päivän lopussa siltä rasvalta, jota levitin aamulla. Mukava savuttomuuden etu.

Hajujen käyttö on ihanaa, eikä täysin turhaa enää.

21.1.
KOLME SAVUNTONTA VIIKKOA! Ei paljon, mutta enemmän, kuin koko mun tupakointielämässä. Vähän päälle viikko, niin tämä tyttö on ollut kuukauden ilman savukkeita.

Nyt on muutama hetki takana "stumppaa tähän" kirjan parissa. Kirja lupaa minulle, että luettuani sen, en koe enää jääväni paitsi mistään, kun muut tupakoi. Etten kaipaa tupakkaa stressaavissa tilanteissa ja voin lopettaa ateriani ilman ruokaröökiä, joka on ollut jokaisen täysipainoisen ruokailun jälkiruoka, kirsikka ja piste iin päälle. Kuulostaa...maagiselta.

Myös Elengiina on ottanut kyseisen uudestaan opuksen käteen. Onkin kiva nyt jatkossa voida keskustella yhdessä prosessista. Mielenkiintoista on myös seurata miten tupakoivan ja "tupakoimattoman" kokemukset eroavat.

Ukko lupasi lukea opuksen. Sanoin, etten pyydä häntä lopettamaan vaan lukemaan. Olisihan se kiva olla yhdessä savuttomia meidän Amerikan reissulla.



22.1.
Voisin ottaa tupakan huulien väliin ja palata tupakoijaksi minä hetkenä tahansa. Mä olen välillä kateellinen niille, jotka polttaa. Mä pelkään, että mikään ei tule koskaan enää tuntumaan oikealta, kun en saa tupakoida.

23.1.
Tupakattomuus stressaa tupakoijaa. Vielä viime vuonna, en voinut kuvitellakaan lähteväni töihin ilman tupakkaa. Jos tupakat jäi kotiin, koin suurta stressiä ja anelin iltavuorolaista tuomaan tullessaan askillisen. Jo tupakoiden vähyys aihetti ahdistusta ja oli säädeltävä ja lainailtava ja panikoitava. Kun lähti mökille tai illanviettoon tai mihinkään missä tiesi polttavansa enemmän,  kuin normaalisti,  oli varustauduttava aivan liiallisella määrällä tupakkaa. Jokainen meistä on tupakoivista on varmasti ollut enemmän,  kuin kerran siinä tilanteessa,  että koko seurueesta on savukkeet loppu. En voi puhua muide puolesta,  mutta nuo tilanteet olivat todella ahdistavia. Ei puhettakaan, että olisi hauskanpito jatkua normaalisti,  ennen kuin saatiin savukepula korjattua.

Mulla on nykyään niin huojentunut olo, kun se aamun suurin stressinaiheuttaja on poissa elämästä. Se on tähän asti ehkä positiivisin asia lopettamisessa. Eikös kuulosta hassulta? Mutta ei niitä lopettamisen upeita seurauksia ihan heti kaikkia huomaa.

-Aittatar

Ps. Nyt mulla loppui FB:stä röökikuvat,  jatkossa pitää keksiä jotain muuta.

Kissakaveri K:n kanssa pelattiin iTuotteella.

Between two lungs

Mun vartalo ansaitsee parasta ja on joutunut vuosikausia koville. Kun lopetin tupakoinnin, tein itselleni palveluksen. Heikoille hetkille tein itselleni muistutuksen.

Keuhkosi tässä, hei.

Kiitos.

Älä koskaan epäole päätöstäsi.

Me emme tarvitse tupakkaa.

<3

Neljä viikkoa ilman tupakkaa, ansaitsee oman pikku postauksen.

-Savuton Aittatar

Ei sitä salamaa, jookos?

Tupakoijan tunnustuksia: 16.-19. Huonoja päiviä.

16.1. Vapaapäivä töistä, joten oli todella paljon helpompaa tämä savuton elämä. Ei toi alkanut pakkastalvikaan ole yhtään vaikeuttava tekijä. Onpa kiva, kun ei tarvitse pakottaa itseään palelemaan, jotta saa nikotiiniannoksen.

Sain ihanalta pööltä Facebookissa kannustusviestin. Hän lopetti tupakoinnin toukokuussa 2013. Pöön kanssa siis poltettiin yhdessä lentokentällä työskennellessämme. Lämmitti mieltä ja sydäntä saada tsemppausta häneltä, vaikkei ollakaan oltu pitkään aikaan tekemisissä.

17.1.
Lähdin kotoota vasta iltapäivällä ja silloinkin savuttoman Lauran luo, eli jälleen suht helppo päivä.

Laura kertoi keskustelleensa lounaalla useamman savuttoman tupakoijan kanssa. Yksi heistä oli minun lailla juuri lopettanut ja hän oli kysynyt, että milloin lakkaa uneksimasta tupakasta. Ja miten kesällä pärjää, kun ei voi mökillä saunan jälkeen viettää sitä täydellistä hetkeä tupakan ja siiderin kanssa.

Laura siinä sitten lohdutteli, että jossain vaiheessa sitä ei enää kaipaa savuketta noihin hetkiin, pelkkä siideri riittää tuomaan sen upean kesäfiiliksen. Ruokailun jälkeen se kuppi kahvia on yksinään ihan tarpeeksi. Eikä hän itse ole koskaan uneksinut tupakasta.

Tässä vaiheessa seurueessa ollut, jo seitsemän vuotta savutonta elämää viettänyt, sanoi, että kyllä hän edelleen haaveilee niistä parhaista hetkistä tupakka huulessa. Hän ei vaan antaudu sille himolle ja ohimeneväähän se on. Eli kuten aiemmin pohdin, niin kai se tupakoija on aina tupakoija, savuttomanakin.

Ehkä nämä keskustelut ja minun kanssa aiheesta jauhaminen toi tupakoinnin taas vähän lähemmäs Lauran arkea, koska ajaessaan kotiin yksi päivä, hän näki bussipysäkillä jonkun sytyttämässä tupakkaa ja imaisemassa sen ensimmäisen pitkän henkosen. Jotain kaihoa tuli siitä mielen muistijäljestä, jonka näkymä aiheutti.

Onneksi, kun ihminen on ollut jo pidemmän aikaa polttamatta, tuo tunne ei ole suoraan kopioitavissa. Jos Laura olisi hypännyt autosta siihen bussipysäkille pummimaan kessun ja vetänyt samalla antaumuksella sen pitkän henkosen keuhkoihinsa, niin eipä siitä olisi seurannut kuin yskäkohtaus ja makukin olisi älytön pettymys. Todella hyvä asia lopettaneelle, että keuhkot eivät arvosta tupakointia, lipsumisesta ei tule kuin paha mieli.

Ikävä kyllä takaisin tupakointiin opettelu ei ole järin vaikeaa.

18.1.
Työviikonloppu. Tekee mieli tupakkaa.

Karkkipäivä. Tekee mieli tupakkaa.

19.1.
Päivä alkoi väärällä jalalla. Kiukutti jo herätessä, paha mieli ja jatkuva itkuunpillahtamisen pelko eivät ole paras lähtökohta tähän vasta-alkaneeseen savuttomuuteen. Siihen päälle vielä työvuoro, joka alkoi päin vittuja, niin on hermoilla kestämistä ja tahdonvoima koetuksella. Juuri tällä hetkellä voisin polttaa askillisen kerralla.

Miten osuvaa olikin, että kotona odotti "Stumppaa tähän" -kirja.

Minulle kirjaa suositteli kaksi ex-tupakoijaa, joten en nähnyt mitään syytä miksi en ainakin lukisi opusta. Ei siitä varmaankaan varsinaisesti haittaa voi olla? Siinä kyllä mainitaan, että kesken kirjan ei pitäisi lopettaa tai vähentää tupakointia. Mutta jos asennoidun kirjaan jo savuttomana henkilönä, enkä ala nyt stressaamaan tästäkin.

-Aitassa savuton

Aiempiin tunnustuksiin pääset tästä: Ensimmäinen, toinen, kolmas.