Reissupäiväkirja osa 3: kaikki hyvä loppuu aikanaan.

The Tysons

Tiistai.

Tiistai oli ainoa päivä jolle oli luvattu sadetta, joten suunnittelimme päivän sen mukaisesti. Heräsin itse taas hyvissä ajoin ja söin rauhassa aamiaisen yksin.

Mulla on ollut tapana kuluttaa aikaa Pittsburghissa ollessani katsomalla sarjoja. Kun muu talo nukkuu tai puuhailee oman arkensa ympärillä, mä valitsen ukkojen suuresta valikoimasta jotain mielenkiintoista. Tällä reissulla ensimmäiseksi päädyin tuijottamaan läpi vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kuvatun Freaks and geeks -sarjan. Feel good -kamaa, jossa on yllättävän paljon tuttuja näyttelijöitä, jotka ovat sarjasta tai sen jälkeen breikanneet Hollywood-kartalle.

Kun vihdoin muutkin heräili, pääsimme aloittamaan päivän. Ensiksi ajoimme mun shoppailujen perässä Fleet feet -nimiseen urheilujalkineliikkeeseen. Mark oli tiedustellut muutamalta tutulta juoksijalta mikä olisi paras paikka hankkia hölköttelypopot ja päädyttiin suositusten kautta tähän pieneen erikoisliikkeeseen.

Ostotapahtuma alkoi, kun parikymppinen kundi tuli tiedustelemaan minkälaista juoksua harrastan.
*punastus*
"No sellaista todella hidasta. Mummohölkkää."
*punastus syvenee*
Sitten tyyppi istutti mut alas, mitatakseen jalkani. *nolotuspunastus on jo lähinnä violetitus*
"Joo mä tiedän, mulla on iso jalka."

Kundi ei ollut moksiskaan ja poistui hakeakseen mulle kenkiä kokeiluun. Nurkan takaa kuului hillitön nauru ja jotain mutinaa hervottoman isosta jalasta. Saattoi myös olla pelkästään mun mielikuvituksen tuotosta.

Parit kenkäparit kokeilin. Liian pieniä. ULLATUUUUS! Poika lähti etsimään varaston suurimpia naistenkenkiä (oletettavasti). Korviani punotti ja teki mieli hautautua maan alle.

Vihdoin kaksi paria joissa riitti pituus. Toisissa oli aivan liian leveä lesti, joten valittavaksi jäi yhden kenkäparin verran. Onneksi sentään löytyi hyvät popot, oli epätoivo jo lähellä.

"Your foot is not big, it's just long, but since it's narrow, it's still dainty. "
"Yeah. Like a canoe."

The shoes.

Kenkäshoppailun jälkeen oli vielä hieman aikaa tapettavana, joten syöksyttiin läheiseen Burlington Coat Factoryyn, josta löysin lisää kenkiä.

Marty McFly:t. (name by Laura)

Viisi senttiä korkoa piilossa.

Päivänäytös leffateatterissa maksoi $6.95. Käytiin katsomassa uusin Captain America, joka oli mulla must see- listalla. En tiedä miksi, mutta mulla on weak spot kaikille sarjakuvista tehdyille elokuville, vaikka en sarjakuvia itse luekaan. Kai mua kiehtoo supersankarit, hyvyyden lähettiläät.

Meillä olikin puhetta tosielämän supervoimista. Missä asiassa jokainen on vähän parempi, kuin lähimmäisensä. Mark on parkkipaikkasankari, hän saa ajatuksen voimalla avattua tyhjän parkkiruudun haluamansa kohteen edestä, vierestä tai aivan välittömästä läheisyydestä. Lauralla todettiin olevan "Joka sanasta biisi" -supervoima.

Mun supervoima on numeromuisti. Opettelin jossain vaiheessa piin likiarvon sadan desimaalin tarkkuudella. Harjoittelematta muistan edelleen 25 ensimmäistä. Muistan edelleen K-Rauta ajoilta puuöljyn EAN-koodin ja lukitekettingin tuotekoodin. Todella hyödyllinen supervoima... Mun kryptoniitti on uudet asiat. Uudet tilanteet ja paikat on mulle vähän turhan pelottavia ja vaikeuttaa mun elämää. Olen varma, jos uudet asiat olisi mulle helpompia, jos en olisi tälläinen pelkuri, olisin saanut korvaamattomia kokemuksia. Toivon vaan, että kaikesta huolimatta olen pystynyt ylittämään itseni tarpeeksi, jotten kadu joskus arkajalkaisuuttani.

Mikä on sun supervoima? Onko sulla kryptoniittia?

Illalliseksi haettiin salaattia, koska alkoi rasvaiset ja höttöhiilariset annokset tulla korvista ulos.

Keskiviikko.

Aamulla heräsin taas ennen muita. Kävin koejuoksemassa mun uudet popot ja vaikuttivat kyllä kivoilta. Oli vaan sen verran kylmä ja vesitihlkuinen aamu, että jäi lenkki tasan puolen tunnin pituiseksi.

Scott ja Mark olivat sopineet kokouksen keskiviikkoaamupäiväksi. Päätettiin ukon kanssa lähteä kiertelemään kaupunkia Chargerilla.

Lähdettiin vaan autolla ajelemaan sinne mikä tuntui milläkin hetkellä hyvältä. "Oikea näyttää kivalta. "
"Suoraan edessäpäin on upean näköisiä taloja! "
Kierrettiin Oaklandissa, ohitettiin Manchester ja ihailtiin hieman hämärämpää kaupunginosaa, Shady Sidea.

Pittsburgh the steel city.

Katutaidetta.

Siltoja ja tehtaita, niistä on tämä kaupunki tehty.

Lounasteltiin ostarilla, food courtissa. Mä söin (taas) nachoja ja ukko nappasi itselleen subin. Nam!

Illalla mentiin syömään Legends of the North Shore -nimiseen italialaiseen ravintolaan. Paikassa on Markin lempijälkiruoka, coconut cream pie, josta hänelle varataan pala jo sisääntultaessa, jottei herkku pääse loppumaan kesken.

Ollaan useamminkin käyty Legendsissä syömässä ja pakko myöntää, paikka on ikimuistoinen meidän jengille.

Vuosia sitten, kun sarja "Kumman kaa" oli juuri edellisenä talvena alkanut pyöriä töllössä, oltiin syömässä minä, mutsini, Hawai'in mummo, Scott ja Mark. Äiti siinä mainitsi sarjasta ja alettiin leikkiä kummankaata. Mikäs sen parempaa, paikalla ollessa kolme heteronaista ja kaksi homomiestä, kun voitiin käydä pelkkiä miespareja läpi. (Joojoo, olisin mä voinut naispareillakin pelata, mut se onkin ihan toinen tarina se.)

Jonkin aikaa siinä oltiin jo hassuteltu ja nauru raikasi, kun joku kysyi:

"Vin Diesel or the Rock?"

Mummoni ilme kirkastui ja ennen kuin kukaan muu oli edes sisäistänyt kysymystä, kailotti hän jo kovaan ääneen:

"The Rock, the Rock, I would do the Rock!"

Emme olleet varmastikaan ainoat jotka tämän kuulivat ja joita lievästi ilmaistuna nauratti. Meinasin tehdä itselleni paidan tekstillä "My grandma would fuck the Rock." Ei kai se vieläkään myöhäistä olisi vaikka mummo onkin jo tästä maailmasta poistunut.

Ajettiin ruoan jälkeen Mt. Washingtonille katsomaan kaupunginvaloja pimeydessä.

Torstaina.

Setäni joutui lähtemään Harrisburgiin (?) työkonferenssiin, joten heitimme hänet kollegoidensa luokse aamupäivällä ja lähdimme itse jälleen shoppailemaan.

Olin saanut vanhalta duunikaverilta tehtävän etsiä käsiini Boston Bruins paidan. Mieluiten joko Thorntonin tai Lucicin nimellä ja numerolla. Käytettiin aamupäivä siihen että kierrettiin eri urheiluliikkeitä Bruins rojun perässä. Ikävä kyllä muun kuin Penguins-kaman löytäminen on aikamoinen mission impossible...

Toinen täys mahdoton tehtävä oli löytää painonnostokengät. Kuten treenipäiväkirjassa mainitsin, olin juoksukenkien lisäksi vailla Adidaksen powerlift 2 -kenkiä. Ikävä kyllä yhdessäkään IKEAn kokoisessa urheiluliikkeessä ei ollut yksiäkään nostokenkiä. Dick's -liikkeen nettisivuilla kyseiset popot löytyivät, mutta liikkeessä tyttö, jolta asiaa tiedustelin ei edes ymmärtänyt mistä puhuin.
"Powerlifting shoes, what are those for?"

Jussille saatiin kuitenkin ostettua matkan varrelta jotain, mistä hän on haaveillut jonkin aikaa ja joka oli yksi jenkkireissun ehdottomista to do -listalaisista. Kävimme hakemassa six packin Dunkin' Donutsista. Mustikkaa ja suklaakuorrutettua. Vaniljakreemitäytteinen, sekä Bostoncream. Useita herkkuja odottamaan iltaa!

One of everything, please.

Aika tyhjin käsin päädyttiin takaisin kotiin, vain herkkuostokset natsasi kunnolla. Tyhjät vatsat myös vaivasivat, joten päädyimme läheiseen ravintolaan, jossa oli yhdet Markin all time lempihampurilaisista. Meillä oli suunnitelmissa mennä perjantaina lounaalle hampurilaispaikkaan, joten päädyin ottamaan pizzan tapaisen flatbread-annoksen jossa oli pinaattia ja artisokkaa. Jussi kuitenkin tilasi itselleen kehutun hampurilaisen, jota pääsin maistamaan ja oli muuten todella herkullinen. Hampurilaisliha oli huisin maukasta ja ihan eri laatua, kuin mitä Suomessa olen tottunut saamaan

Jälkiruoaksi otettiin Jussin kanssa puoliksi mudcake vaniljajäätelön kera ja siinähän tultiin niin täyteen, että ei kotosalla enää donitsit maistuneet.

Perjantai.

Herättiin jo kuudelta, koska Markin piti viedä auto katsastettavaksi. Pikku ongelmien vuoksi tämä ei onnistunutkaan, joten olimme vaan järjettömän aikaisin hereillä. Päätettiin mennä hyvissä ajoin Specter Studiosille, Markilla oli muutama työhomma hoidettavana ja mulle studio on maaginen paikka, jossa täytyy aina päästä käymään.

Vuosia sitten Scott ja Mark etsivät halpaa taloa, jossa voisivat Halloweenin tienoilla järjestää kauhutalokierroksia. Olen joskus ollut kauhulaivassa ja voin kertoa, että sillä reissulla meinasi tulla kuset housuun (sori mamma! ). Etsinnöissään he törmäsivät myynnissä olevaan yritykseen, joka valmisti käsityönä halloween asuja ja asusteita lateksista, Specter Studiosin. Koska tämän pariskunnan kryptoniittia ei ole uudet asiat, päättivät he ottaa hypyn tuntemattomaan ja ostaa yrityksen.

Kaikki tehdään tilauksesta ja valmistetaan käsin. Mikä unelmaduuni.

Specter on ollut mulle aina se viimeinen mahdollisuus. Jos kaikki menee liian vaikeaksi elämässä, pakkaan laukkuni ja vaadin päästä bunkkaamaan yhteen setien ylimääräisistä makuuhuoneista ja menen Specterille töihin. En tiedä onko tämä koskaan ollut realistinen mahdollisuus, mutta mun pään sisällä se on aina ollut.

Kiekkokansalle alaoikealla Puck'd.

Specterillä on makeita tyyppejä töissä. Eanna, Ande ja Rachel olivat päättäneet tehdä kummitusjahtitosi-tv -sarjan, jossa Gogo Ghostgirlsit näyttävät hyvältä ja metsästävät haamuja. He kuvasivat materiaalia meidän varakodissakin ja eräs televisioyhtiö kiinnostui ideasta. Nyt vaan toivotaan, että sarja saadaan tulille.

Upea Eanna ja Spectertalja.

Koko Specter-porukka on kyllä täynnä linssiluteita, kun yrityksestäkin meinattiin tehdä tosi-tv -sarja. Pääsin näkemään trailerin, joka studiosta kuvattiin, mutta ikävä kyllä sopivaa kanavaa ei löytynyt. Sääli, koska siinä olisi ollut sarja, jota minä olisin halunnut seurata, with or without the personal connection.

Myös toinen linssilude jääkarhutaljan kanssa. Näyttelijätär Margaret Cho.

Eanna kertoi myös muutamasta harrastuksesta joiden ehdottomasti pitäisi rantautua myös Suomeen. Hän käy poikansa kanssa supersankarikoulua. Kuin siistii!? He opettelevat eri lajeja kuten karatea ja parkouria. Ja osan aikaa he kulkevat viitta päällä. Too freaking awesome.

Toinen kurssi, jolle mun pitäisi ehdottomasti päästä Lauran kanssa on vampyyrintappajakurssi. Mä näen nyt jo vaarnoja rikkinäisissä lavanpaloissa, niin toki mun pitäisi olla oman elämäni Faith.

Superbadass Faith.

Anden törkysiisti synttärikakku.

Käytiin Specterin jälkeen ostamassa tuliaisia ja voihan järkytys miten paljon tavaraa tarttui mukaan. Ei mitään järkeä taas tässä touhussa, mutta mulla lähtee kyllä aina käsistä lahjojen osto. Saatiin myös ostettua Joonakselle Bruins-paidan. Charan nimellä ja numerolla tosin, mutta nyt ei ollut valinnanvaraa. Kyllä se ihan tyytyväinen tais olla.

Käytiin lounaalla hampurilaisten kiirastulessa, Burgatoryssa. Siellä sai joko valita listalta tai rakentaa ikioman annoksensa. Ja minähän rakensin. Ehkä elämäni paras hamppari!

Rasti ruutuun ateria.

Herkullinen lopputulos.

Ajettiin uudestaan Mt Washingtonille, jotta saataisiin kuvia kaupungista päivänvalossa. Itsehän en korkeanpaikankammoissani uskaltanut ulos autosta, mutta onneksi on kuvamateriaalia mistä voin minäkin nauttia jälkikäteen.

Illalliseksi saatiin Scott taas paikalle ja syötiin kaikkia jämiä mitä oltiin viikon aikana jääkaappiin kerätty. Gnocheja tomaattikastikkeessa, perunamuusia, kinkkua, stuffingia, intialaisia kasvispalloja ja paistettua riisiä ja kananmunia.

Jälkiruoaksi pilkottiin meidän donitsit osiin ja herkuteltiin täysillä.

Lauantai.

Treffattiin Markin tuttuja aamiaisella ja sain jo toistamiseen reissulla pancakeseja. Tossa joku aika sitten huomasin, että blogiin on löydetty hakusanalla
"Happy pancake treffit". Kirjoitin jo aiheesta Facebookiin, mutta olen siis käsitellyt kyseistä palvelua uuden vuoden tekstissäni näin:

"Ps. Vuoden pettymys oli Happy Pancake. Kuulin radiosta mainoksen ja meinasin itkeä, kun kuvittelin kohta saavani Suomesta amerikkalaisia pannareita. Voitte vain kuvitella pettymykseni, kun ajauduin deittisivustolle. MINÄ MITÄÄN DEITTEJÄ TARVII, VAAN PANNAREITA! Kukahan k*sipää tuonkin nimen on keksinyt?"

No tässä haluaisin nyt esitellä teille oikeat HAPPY PANCAKET!

Happy, happy.

Happpy, happy, happy, happy.

Toivottavasti ei googlehakija ihan liikaa pettynyt, kun mulla ei ollutkaan jakaa treffikokemuksia...

Keli oli aivan upea ja päätimme lähteä tutustumaan Shady Siden tarjontaan hieman kattavammin. Kävimme eräässä earthmotherhippiliikkeessä, jossa myyjä vinkkasi meille paikallisesta ulkoilmakirpputorista, joka oli parhaillaan käynnissä. Mikä parempi tapa viettää kaunista kevätpäivää? Ja löysin mä jopa ostettavaa, vanhan kenkälaukun.

Löysin lisää tuliaisia pienestä korttiliikkeestä, jossa oli jos jonkinlaista hassuttelutuotetta. Mukaan tarttui pekonia rakastavalle ystävälle ehkä maailman kammottavin lahja, pekonin makuinen hammastahna. Ihan huippu kylppärikaapin kauhistus, mutta ei sitä maistaa uskaltaisi. Lauralle löysin laastareita, joissa oli Shakespearelaisia loukkauksia. Aivan mahtavaa.

Kenkälaukku

nom?

Illalla käytiin syömässä Ali Baba- nimisessä ravintolasta, jossa oli herkullinen kasvisvaihtoehtotarjonta liharuokien lisäksi.

Sunnuntai.

Heräsin ennen muita ja nautin hetken hiljaisesta kämpästä. Söin viimeisen Eggo waffle -aamiaisen kreikkalaisella jogurtilla ja Special K -muroilla.

Aamupäivällä pakkailtiin laukut valmiiksi, jottei tulisi iltapäivällä kiire. Nälkähän siinä hommassa tuli, joten lähdettiin syömään O's -ravintolaan (ulkoisesti !ikamoinen läävä), josta saa ehkä maailman parhaat ranskalaiset. Markin parkkipaikkajumala oli jälleen hyvällä tuulella, kun saimme suoraan oven edestä paikan.

Lähtö oli haikea, toivottavasti tällä kertaa saamme aikaan nähdä hieman nopeammalla aikataululla, kuin 5-7 vuoden välein. (Ei päästy lopputulokseen, kuinka pitkä aika edelliskerrasta on.) Viimeiset yhteiset hetket vietettiin keskustellen ja kuvaillen koiria ja ihmisiä ja nauttien toistemme seurasta.

Cordy ja Crusher

Crush ja hullu nainen.

Maailman paras setä ja Cordelia.

<3

Maailman paras setä vol2

Kotimatka oli huomattavasti kivuttomampi, kun oli vain yksi välilasku. Lentokentät selkeästi stressaa mua, eikä tämä seikka varmasti jäänyt matkakumppanilta huomaamatta. Kotiin oli kuitenkin kiva palata, kun äiti oli kentällä vastassa, kissit ulko-ovella ja Laurakin piipahti kivijalkakahveilla.

On kiva olla kotona. Vaikka vain hetken.

-Aittatar

Reissupäiväkirja osa 1: matkustamista ja Pingviinejä.

Keskiviikko.

Huomenna on lähtö. HUOMENNA! Eilen suoritettiin jo suurin osa pakkaushommista (yhteensä neljä t-paitaa, yhtä monet kalsarit ja mun juoksukamat on miltei kaikki mitä mukaan lähtee. Takas sit täydemmällä satsilla.) Jäljellä tänään on viimeinen salitreeni, fiilistelykahvit, kissanruokien hankinta ja siivous, jotta kissanruokkijan kehtaa päästää sisälle kämppään.

Torstai.

Matkustuspäivä. Herätys soi brutaalisti klo 3.25, mutta stressi- ja jännitysintotasot niin korkealla, ettei tajunnut väsyttää.

Lennetään Amsterdamin, kautta Minneapolisiin ja sieltä Pittsburghiin. Matka-aika yhteensä n. 18h.

Lentokentällä näkyi muutamia tuttuja, aamiainen oli vielä hävyttömämmän hintainen, kuin muistin ja jono portille muodostui jo ennen kuin boarding oli alkanut. Mikään ei siis ole muuttunut reilussa kahdessa vuodessa.

Lennot sujui ok. Kolme lentoa yhteen päivään on aika puuduttavaa, mutta ei mitään verrattuna siihen, kuinka tuskaista matkustaminen oli skidinä. Katsoin vihdoin Monsters Universityn, joten aika ei myöskään mennyt hukkaan. (Äiti saattaisi väittää vastaan.)

Mulla on yksi erikoisuus, jota monikaan ei tiedä ja vielä harvempi ymmärtää. Mä rakastan lentokoneruokaa. RAKASTAN! Lentämisen paras hetki (saapumisen jälkeen, tietenkin) on, kun ruokakärryt saadaan vihdoin liikkeelle. Olen totaalisen malttamaton, en kestä epätietoisuutta siitä, mitä herkkuja tällä kertaa on tarjolla. Tuoksu alkaa leviämään käytävillä ja edempänä istuvat alkavat rapistelemaan omia yksittäispakattuja annoksiaan.

Siis kattokaa näitä herkkuja! Kuva on paluumatkalta, kun mennessä en tajunnut ikuistaa gourmée-herkkuja.

Kana vai kala? Kana, kiitos.
Tällä kertaa tarjolla oli Gouda-juustovoileipä, thaimaalaista kanaa ja riisiä, lämmin kanaleipä ja erinäisiä pähkinöitä, keksejä ja pretseleitä. NAM! Kaikki oli hyvää, uskokaa tai älkää.

Kun päästiin Pittsburghiin, vuokrattiin auto (Dodge Charger) ja kaveriksi sille Garminin navigaattori. Näillä sitten suunnistamaan kohti setäni kotia.

En ottanut autosta kuvaa, niin yritin googlella löytää oikean.

Löysimme perille yllättävän helposti. Koko saapuminen maahan oli kivuttomampaa, kuin oletin. Lentomme saapui perille n. 18 ja olimme Breading Avenuella klo 19.05. Kaksi tuntia ennen ilmoittamaani saapumisajankohtaa. Eli pääsimme yllättämään! Lähetessämme määränpäätä, aloin tunnistamaan paikkoja ja taloja.

Koti seuraavat kymmenen päivää.

Illalliseksi tilattiin pizzaa ja jälkkäriksi jäätelöä!

Perjantai.

Tuli nukuttua pitkään ja hartaasti. Perjantai pyhitettiin shoppailulle, unohdin pakata sukat itselleni ja muutenkin vaatteita oli kovin vähän. Tarvisin myös kengät, koska otin mukaan hobochic-tossut, jotka olisi tarkoitus heittää roskiin reissun päätteeksi. Lisäksi haluttiin ostaa seuraavan päivän menoa ajatellen Penguins paidat.

Tuli ylipäätään kierreltyä paljon. Oli vaikea tehdä päätöksiä, kun ei oltu vielä nähty KAIKKEA MITÄ ON TARJOLLA! Mutta ei me tyhjin käsin palattu. Muutamia perusjuttuja ja Pingviinipaidat. Ja sukkia!

Pingviinisälää.

Mun isä ja sisko tuli illalla, ehdittiin tovi hengailla ja syödä edellisillan jämiä, mutta mä kärsin jet lagista sen verran, että uni tuli suht aikaisin.


Lauantai.

Heräsin 3.00. Ja 3.32. Ja 4.17. Ja 5.52. Kello 6.18 luovutin. Kävin lenkillä ja siirryin ison herkkuaamiaisen pariin.

Me oltiin sovittu, että mentäisiin isolle jenkkiaamiaiselle porukalla, mutta faija oli päättänyt jotain ihan muuta. Hän halusi syömään johonkin leipäpaikkaan, jonka muisti nuoruudestaan. Siitäkin huolimatta, että kukaan muu ei ollut erityisen innostunut ajatuksesta. Syötiin systerin kanssa annokset puoliksi ja ihan ok sapuskaa oli. Mut ei mitään pancakeseja kuitenkaan!

Lähdettiin nostalgiakierrokselle Tyson-jengin kanssa, Jussi ja Mark menivät shoppailemaan. Käytiin kattoo missä isä ja setä asuivat ja kävivät kouluja junnuna. Scott-setä kertoi myös hieman makaaberin tarinan siitä miten sai ensimmäisen praktiikkansa tilat edullisesti. Aiemmin se oli ollut kampaamo, ilmeisesti ei erityisen menestynyt, kun omistaja oli hirttäytynyt paikan portaikkoon.

Illalla lähdettiin hyvissä ajoin kohti Consol Energy Centeriä, jossa tiedossa oli game 2 Playoffseissa Pittsburgh vs. Columbus. Tämä aktiviteetti oli reissun ehdottomasti odotetuin, ei vaan änärilätkää vaan änäri-PLAYOFF-lätkää!

Oltiin Consolilla vähän ennen kuin ovet avattiin ja kadut oli jo täynnä kannattajia. Mua jännitti ihan hulluna. Satiin pitkä maili sedän kaverilta, joka meille liput hommasi, jossa hän selitti missä voi käydä syömässä, mistä hakea liput ja miten päästään katsomoon. Heti aluksi mentiin vääristä ovista sisään ja mulla meni pasmat sekaisin. Kävin kysymässä henkilökuntadudelta apua ja meidät ohjattiin oikeaan paikkaan. Haettiin liput ja siirryttiin tarkistamaan paikat. Ei ollenkaan pöllömmät mestat!

The liput.

Kun otettiin kuvia, mä jotenkin häkellyin täysin siitä mihin mä olin vihdoin päässyt ja mitä oli vielä edessä ja ihan vähän kyynelehdin onnesta. Tiedättekö sellaisen hysteerisen onnellisen olotilan, joka on narun ja kyynelien sekoitusta.

Mikä muikistelija!

Nauratti ja itketti. Kaukalon laidalla.

Istuttiin hetki ja fiilisteltiin kunnes päätettiin hakea vähän fiinimpi illallinen ja seurattiin lämmittelyjä. Oli muuten monenlaista tarjottavaa Consolilla. Jopa SUSHIA. Olisi pitänyt ihan kuvien takia tilata niitä, mutta ukko oli hieman hienomman ruoan perässä.

Namnam NACHOJA!

Pelaajaesittelyt käytiin lämppien aikana ja jokaisesta pelaajasta sai vähän statseja.

MÄÄTTÄ! (Vai Maada, kuten paikalliset lausuivat?)

Paikalla oli eniten Crosbeja, Malkinin ollessa hyvä kakkonen. Mutta suomalaisnäkökulmasta ilahduttavaa oli huomata, että Määttä oli erittäin suosittu fanejen keskuudessa.

Tunnelma muuttui aivan huikeaksi, kun pelaajat saapuivat jäälle matsin alkuun.

NHL-kiekkoa on aina mahtavaa seurata. Mutta vasta näin paikan päällä nähtynä pystyin täysin arvostaa sen nopeuseroa verrattuna kotoisaan Liigaan. Tietty, missasin juuri Liiga-finaalin, mutta epäilen että se ei liikaa mielipiteeseeni vaikuttaisi.

MUTTA.
Tunnelmasta aion nyt vähän valittaa. Voihan se tietenkin olla, että game 2 ei ole se peli, johon jengi saa the fiiliksen päälle, mutta kyllä se silti on kovempi kuin perus runkosarjahömppä.

Suhteellisen kookas kypärä. Mahtuu vähän isompikin kallo.

Let's go Pens, oli ainoa kannatushuuto jota kuului. Sekään ei useimmiten lähtenyt spontaanisti, vaan sumutorven tahdittamana. Sinänsä kiva, kun se torvi alkoi soimaan, koko yleisö tiesi mitä tehdä. Silti olisin kaivannut vähän enemmän variaatiota.

Paikalla ei myöskään ollut Liigahalleissa tuttua faniryhmää. Ehkäpä tässä syy miksi
a.) Ei ole chantteja ja tifoja ja jatkuvaa kannatusta
b.) Kannatusinstigointi hoitui erilaisten äänimerkkien ja näyttöjen avulla.

The buckleupbaby. Tarinaa löytyy täältä.

Peli päättyi aivan toisen jatkoerän alkuun, Columbuksen voittoon.

Olisin halunnut nähdä minkälainen hulabaloo syntyy, kun jatkoerässä Pingviinit tekee voittomaalin, mutta tällä kertaa näin ei käynyt. Itse vihaan jatkoeriä, ne loppuu niin äkillisesti. Toivo on tärkeä asia penkkiurheilussa. Maalin tappiotilanne ajassa 58.21 ei tunnu fanista mahdottomalta. Mutta on jatkoerät silti mun mielestä paras tapa ratkaista peli, rankkarit on ihan skeidaa. Pthyi.

Siinä muutama ensimmäinen päivä.

-Aittatar

Eläinystävät paikan päältä. Ylävasemmalta myötäpäivään Crusher, Cordelia, Otis, Skeet.