Auton takakontti tuli vihdoin järjesteltyä ja nyt se on aika omistautunut lajille.
Otsikko kertoo jo kaiken, mutta avataan nyt kuitenkin tää tarina mun ekasta kisareissusta ja miten mä päädyin mua hävettävään, nolottavaan ja suoranaisesti vituttavaan ratkaisuun.
Perjantaina lähdettiin Jaanin kanssa kohti Kankaanpäätä kahden aikaan, tarkoituksena päästä aloittamaan pariskaba ennen kuutta. En ollut koskaan heittänyt viidentienristeyksessä, joten halu päästä vähän kokeilemaan avauksia ennen kisoja oli palava.
Meillä kuitenkin kesti sen verran matkanteossa, että päätettiin suosiolla luopua pariskaba-ajatuksista ja sovittiin, että mennään treenaamaan avauksia. Ehkä lopulta parempi idea, niin ehdittiin vähän useampia avauksia kokeilla jokaiselle väylälle, mä kun oon vielä niin usein niin kujalla ja ratakin ihka uusi tuttavuus.
Ensimmäinen vaikutelma radasta oli...no metsäinen ja haastava. Pitkiä väyliä, eikä mitään helppoja par-tuloksia mulle tarjolla. Mun taitotasolle liian vaikea, mutta ihan mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Tunnelma oli jännittyneen odottava. Lempiväyliksi valikoitui muutamat pidemmät ja avoimemmat, jossa mun vahvuuksilla on saavutettavissa mitään hyötyä.
Kun lopeteltiin treenikiessiä, oli taivas tulessa.
Olin pitkän ajomatkan ja kymmenien avauksien jälkeen juminen ja väsynyt. Minulla soi arkisin kello 4.40 herättämään töihin, joka on lähtökohtaisesti jo tarpeeksi saamaan minut tavallisena perjantai-iltanakin nukkumaan kaikien Kerttu-mummien kanssa samoissa aikatauluissa. Nyt olin jännityksen takia onnistunut panikoimaan itseni hereille jo yli tuntia aiemmin ja iltaan mennessä olin aivan kuitti.
Lauantaina olin onneksi aikataulussa myöhemmin aloittavassa lohkossa, joten sain nukkua pidempään. Toki heräsin vajaaksi pariksi tunniksi, kun mökkiseuraa pitäneet pojat tekivät lähtöä, mutta olo oli ihan tarpeeksi hyvä, kun viimein nousin.
Ennen pelaajakokousta otin draivia verkkoon ja joitain putteja. Kaikki kulki näennäisesti hyvin, mutta pään sisällä temmelsi mahdoton pyörremyrsky ja korvissa humisi. Pelaajakokouksessa yritin keskittyä täysillä, mutta informaatiota oli tarjolla liikaa ja toivoin, että heittoryhmäni jäsenet olivat paremmin pinnalla ajatuksissaan.
Aloitin väylältä 8 yhdessä Petrin, Tommyn ja Mikon kanssa. Väylä on kapeahko oikealle taittuva dogleg, olisiko n. 70-80 metriä suoraa ennen väylän kääntymistä. Isokätiset voivat hakea reilulla taivasantsalla mugille asti ja on mahdollisuus päästä kokeilemaan eagleputtia sisään.
Itse hain kaikilla kierroksilla jostain ympäröivästä metsästä vauhtia. Ei kovinkaan toimiva taktiikka, mutta pelikirjassa pysyin. En ihan päässyt puttaamaan eagleja.
Väylä 8.
Eka kiessi oli kuraa mun osalta. Arkailin lähes kaikessa mitä tein, ja se ilmeni monissa heitoissa liian aikaisena irroituksena. Se kuvasti mun peliä, earlya koko ajan. Kiekkovalinnoissa oli myös hakemista, mutta johtuiko se kuitenkin enemmän tekniikan hajoamisesta vai oikeasti epävarmuudesta bägin sisältöön, sitä en tiedä.
Tuloksena oli +31 kierros, jonka ainoana kohokohtana oli väylän 14 par-tulos, kun muuten olin vain hätää kärsimässä ja troublesseissa. Pelihuumori ei missään vaiheessa täysin kadonnut, mutta kyllä oli mimmi välillä aika maissa.
Toiselle kiessille ksikisytua huonoimmalla tuloksella ja täysin vailla odotuksia.
Kävin kierrosten välissä toisen mökkiasukin kanssa syömässä lounasta, mutta jäi puolet pizzasta iltaevääksi, kun ei vain maistunut ruoka. Kaipa sitä jotenkin ajatteli, ettei ansaitse edes nauttia ruoasta ja lisäksi tuntui siltä kuin sapuska lähtisi paluumatkalle samaa reittiä kuin vatsaan kulki.. Eli oksetti ja ahdisti, business as usual.
Väylä 18.
Toiselle kiessille aloitettiin väylältä 18. Saatiin oiva tilaisuus nähdä kolmen kärkipoolin/heittueen/ryhmän lopetukset väylälle 17 ja availut väylälle 18. Siinä on jonkin verran kontrastia tuohon omaan pelaamiseen.
Pääsin tällä kertaa pelaamaan Niinan, Suvin ja Marjon kanssa. Niina oli ehkä sympaattisin mimmi ikinä ja ihan ihanaa seuraa. Tsempattiin puolin ja toisin toisiamme kierroksella. Suvin kanssa taas natsasi hyvin sellainen hieman sarkastinen huumorintaju ja kärsimättömyys hölmöilyä kohtaan. Mageita naisia ja koen olevani etuoikeutettu, kun pääsin heidän kanssaan pelaamaan.
Pelissä alkoi jo loksahtelemaan paloja kohdilleen, eikä kierros ollut yhtään niin toivoton kuin ensimmäinen. Putti kulki tällä iltakierroksella parhaiten koko viikonlopun kierroksista ja sillä napsittiin heittoja pois scoresta. Myös ensimmäisen kiessin +5(!!!!!) väylälle 16 vaihtui huomattavasti maltillisempaan yksinkertaiseen bogeyyn. Kierroksen tulos +22, eli yhdeksän heiton verran parannusta. Mutta mikä tärkeintä, kierros oli aivan sairaan hauska! Siitä kiitän ihania mimmejä, Suvia ja Niinaa.
Koska pääsimme aloittamaan kierroksemme reilun puoli tuntia myöhässä, jouduimme aika myöhäiseen iltaan paiskoa pannuja. Onneksi Suomen kevät on jo valoisa ja yhdeksältä näki vielä helposti heittää. Ainoa mikä ajankohdassa stressasi, oli sunnuntain aikainen herätys, kun aamukiessi alkaisi klo 8.00. Mutta vakaa päätös mennä aikaisin nukkumaan, kunhan saisin lounaspizzan jämät syötyä ja pestyä päivän pölyt pois.
Lauantaina auringon laskiessa tätä mimmiä vielä hymyilytti. Rakkaudesta lajiin.
Mä en toimi vähillä unilla, en niin yhtään. Tein aikoinaan nelisen vuotta pelkkää yövuoroa, 10-11 tuntista "päivää". Kun ne hommat lopetin, meni mulla oikeasti ikuisuus siihen, etten ollut jatkuvasti väsynyt. Kun vihdoin oli unirytmi normalisoitunut, niin huomasin olevani aivan hyödytön millään alle kuuden tunnin unilla. Keskittymiskyky heikkenee hälyyttävän alhaiselle tasolle ja se oli ilmiselvää mun pelissä.
Tällä kertaa jälleen Niinan ja Marjon kanssa, neljänneksi saatiin nyt Heidi, jonka kädinä toimi osan kierrosta veljensä, kisan TD Jarmo. Heidillä ja Jarmolla oli oma salakerho, jota oli kiva seurata sivusta. Jarmo oli kannustava myös kaikkia muita kohtaan. Sääli, että mä en oikein osannut ottaa kannatusta vastaan.
Peli käynnistyi kylmästi ja kankeasti. Mä olin väsymyksen seurauksena tosi huonolla asenteella liikkeellä ja en oikein antanut itselleni edes mahdollisuutta onnistua. Mietin jo tuskissani finaalikiessiä, johon miehistä pääsi 32 parasta ja KAIKKI naiset. Mä en ollut missään vaiheessa ansainnut paikkaa finaalissa sillä pelillä mitä esitin koko viikonlopun.
Mä kuittasin onnistumiset ilon sijaan huojennuksella, ainakin yksi heitto oli muuta kuin jäätävää paskaa, kuten meillä likoilla oli tapana sanoa. Epäonnistumiset otin raskaasti. Mä olin hiljainen ja eristäydyin ryhmästä. Niina oli ihana ja yritti tsemppaa mua, mutta ei mun pää ottanut vastaan mitään.
Kymppiväylällä en pysynyt enää kasassa. Turhauduin ja kyyneleet valui silmistä. Pään sisällä joku kulisseja ylläpitävä hahmo huusi täysillä mua lopettamaan pelleilyn, mutta väsynyt Essi ei jaksanut enää tsempata. Pakotin itseni kuitenkin jatkamaan kierroksen loppuun.
Väylä 13.
Mulla ei väylällä 11 kiekko kipannut, kuten oletin, joten päädyin vasemmalla olevan tiheän metsän taakse piiloon. Järkevää olisi ollut heittää lyhyehkö hysse takaisin väylällä, mutta mä en kokenut, että mulla ois enää mitään menetettävää siinä vaiheessa. Astetta vakaampaa kiekkoa käteen ja sormiupsilla metsän yli. Ja ihan jäätävän paljon pitkäksi. Jälleen jossain byltsissä ja edessä puita. Toinen sormiupsi ja sillä about kymppiin. Putti tietenkin ohi.
Päätin heittää jatkossa kaikki upsilla, jos vaan on mahdollisuus moiseen. Niinpä avasin väylän 12 korkeuksiin ja väylälle 13 sekä avaus että lähäri lähti sormelta ja milliin päätynyt toinen heitto toi mulle honorit seuraavalle väylälle. Vihaisia pikku-upseja puiden välistä ja pidempää raivoupsia, kun tilaa oli tarjolla. Huonoa peliä, mutta sentään pää pysyi jo hetkittäin kasassa.
Kun heittää upsia pienessä kiukussa, lähtee kiekko mun kädestä ainakin huomattavasti puhtaammin. Varmasti tuli rikottua oma pituusennätys upseille samalla, vihaa ja turhautumista purkaessa.
Väylälle 14 kävellessämme tein päätöksen antaa iselleni anteeksi leikin kesken jättämisen. En tulisi väkisin seuraavalle kiessille. Sanoin Niinalle jo, että jätän väliin ja lupasin ettei mieleni tule muuttumaan.
Viimeisenä väylänä pelattiin 17, jossa odotti jo toisen lohkon pelaajia. Pistin ryhmän pisimmän avauksen, byltsiin tietysti. Onneksi metikkö oli siitä kohdin semiharvaa, niin löytyi tilaa jatkaa, kyllä arvasitte oikein, sormiupsilla. Pitkä ja epätarkka, mutta paikkaan, josta pääsin pistää hyssellä kohti mugia. Toki puttasin ohi, koska vain kolmemetriset oli varmoja tällä kierroksella.
Lasselta jäi mun autoon sekä kengät että tämä kiekko. Kengät palautin, mutta kiekon sain pitää kiitoksena kyydistä ja herättelystä.
Kierros oli sitä jäätävää paskaa, vaikka parempi kuin ensimmäinen tuloksellisesti. Kun oltiin viety scoret pois, yritin välttää katsekontaktia kanssapelaajien kanssa. Hävetti oma peli ja eritoten pään hajoaminen. Anne tuli kysymään saisko kyytiä lounaalle ja päätyi lohduttamaan mua, kun nyyhkin. Ihana tyttö hänkin.
Menin autoon ja annoin kyynelten valua. Kun näin vihdoin taas eteeni, peruutin puuhun. Voitte vaan kuvitella sitä voittajafiilistä, kun siinä väänsin auton vittuun parkista ja mietin, et onko mun takapuskuri nyt sit rullalla. Hohhoijjaa. Ei onneksi jäänyt edes jälkeä..
Tuli postissa ameriikoista enemmänkin pannuja.
Täysin uutena tuttavuutena UB Procul.
Ajoin Tokmannin parkkiin nukkumaan. Sain vielä viestiä, jossa yritettiin houkutella kisaamaan loppuun. Sanoin nukkuvani hetken ja päättäväni sitten. Mutta motivaatio ei ollut korkealla, en mielestäni ansainnut pelata viimeisellä kierroksella ja en kyllä voinut kuvitella tunnin unilla tilanteen muuttuvan.
Sit mä söin riisikakkuja, join mun zero colaa ja vollotin lohduttomasti. Mua nolotti mun käytös, turhautti se että väsytti ja pelotti, etten tosiaan jaksa enää pelata. Päätä pakotti ajatus siitä miten olen tasan yhtä arvokas kuin huonoin kierrokseni ja nyt vielä vähemmän, koska mun viimeinen teko oli luovutus. Arvoton nainen. Kun olin saanut suurimman osan huonosta fiiliksestä valutettua pitkin poskia, käperryin mahdollisimman hyvään asentoon ja nukuin.
Heräsin hirveään hedariin ja vesisateen. Ilmoitin kiertoteitse TD:lle jättäväni leikin kesken ja jatkoin unia.
Jotain olen värjännytkin.
Kun kolmen tunnin torkkumisen jälkeen pakotin itseni taas elävien kirjoihin, alkoi vihdoin olla sellainen olo, että tästä vielä selviän. Nostan leukani jälleen pystyyn ja katseen eteenpäin teeskennellen ehjää, odottaen sitä hetkeä, kun se on vihdoin taas mun totuus.
Lähdin hakemaan Jaania ja viemään Lasselta mun autoon jääneet kengät parempaan hoivaan. Välttelin kontaktia ihmisten kanssa, en halunnut joutua selittelemään itseäni ja puhumaan luovuttamisesta. En mä oikeastaan halunnut edes kirjoittaa aiheesta, mutta kai tämäkin asia pitää käsitellä ja antaa itselleen anteeksi.
Mä en usein ole elämässäni luovuttanut. Ei, se ei johdu siitä, että tekisin asiat sisulla loppuun,ikävä kyllä. En luovuta, kun en oikeastaan koskaan mitään yritä. Nyt mun on hyväksyttävä se, että kaikkien hyvien ja huonojen attribuuttieni lisäksi mä olen myös luovuttaja, nainen, joka ei pystykään pelkällä sisulla viemään asiota loppuun. Mun on hyväksyttävä ja annettava anteeksi se itselleni ja tehtävä jatkossa päätöksiä niin, että tämä olisi seuraavan kerran mahdollista välttää.
Tuotekehitykseen peltorit, joissa herätyskello.
-Essi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti