TPK 42 & 43: Arvokkuutta Meikussa

Nyt oli kevyitä viikkoja treenien ja pelailun suhteen. Henkisesti menikin sit vähän raskaammin. Yhdistin siis kaksi viikkoa yhteen tekstiin.



Torstai.

Juoksulenkki kaverin kanssa, vähän reilu 3km. En oo sitten kevään käynyt mummohölkällä, mutta yllättäen toi ei ollut ihan niin kuolemaksi, kuin mitä odotin. Jaksoin ihan reipasta tahtia (mun yleiseen vauhtiin nähden! Toki silti noi lenkkeilevät eläkeläiset ohitti meidät. Se että kutsun tota mitä mä teen mummohölkäksi on loukkaus hölkkääviä mummoja kohtaan. ) ja kuten aina, ylämäissä jätän seuralaisen jälkeeni.

Ylämäet on niin hirveitä, että ne pitää juosta nopeasti pois alta!

En mä tosta hommasta kyllä tykkää. Juokseminen ei vaan ole kivaa ja mun pyrkimys on tehdä asioita, jotka silloinkin kun vituttaa, on pohjimmiltaan kivoja. Pitäis oikeasti keksiä joku aerobinen, josta nauttii..

Kellään mitään ideoita?
Speed disc golf?

Perjantai.

Oli kovin ikävä heittelyä, mutta aikaa riitti vain reilun tunnin treeniin, joten ajoin Kivikkoon ja pistin heittäen pitkälle. Pitkälle heittäminen on mulle kuin terapiaa, jos on huono päivä tai suru, niin viskomalla kaikella sillä voimalla ja taidolla, mikä löytyy, saan itseni parhaimmillaan ihan eri ihmiseksi.

Yksin heittäminen on terapiana parasta, mutta osaajan seurassa saan enemmän irti oppimiskokemuksesta. Itse en vaan näe virheitäni ja vaikka näkisinkin, niin en tietäisi miten ne pitää korjata. Jaani analyyttisenä pelaajana kyllä bongaa heti mitä teen väärin ja sitä oli ikävä nyt yksin viskoessa.

Reilu tunti mulla loppupeleissä meni ja Shaun saavuttua paikalle olisi mennyt helposti pidempäänkin, jos ei olisi järkyttävä nälkä iskenyt.

Shaulla oli mulle pikku lahja, Lintumieheltä ja Eric McCabelta, moonshine Truth nimmarilla. Nam! Tää pääsee myös seinälle, mun muutaman muun heittokäyttöön sopimattoman kiekon kanssa.



Lauantai.

Mulla oli duunia koko viikonloppu, joten ainoa mitä sain itsestäni irti, oli salirääkki lauantaina. Jälleen lähdin ajatuksena herätellä mun kesälevolla olleita lihasparkoja, jotka ovat aivan shokissa tästä pienestäkin määrästä painojen nostelua, jota oon hissukseen tehnyt.

Mulla oli vielä mun tahmaisessa salille paluussa etureidet ja rinta korkkaamatta, joten niitä lähdin todella kevyesti jumppailemaan. Siihen lisäksi mun "core kuntoon 2015" -mission mukaisesti vähän keskivartalorääkkiä.

Tapani on mun core-idoli.

Super etureisille
Hack kyykky
Kelkka 3*15
Etureisipenkki 30kg *12 *10 *10

CoreSuper
Selän ojennukset
2*15
Vartalonkierrot
2*30

Jalkojen ja lantion nostot
3*10

Back extension -laite
30kg 3*15

Penkki
20kg 3*15

Mun motivaatio saliin on tällä hetkellä aivan nolla. Miten mä saisin takasin sen palon, mikä mulla oli vielä ennen frisbeegolfiin tutustumista? Nyt kuitenkin olisi kelit sellaisia, että voisin siellä käydä, mutta en vaan saa inspistä irti itsestäni.

Tiistai.

Legendaarinen Meilahden frisbeegolfrata, tuo Suomen ensimmäinen. Historian lehdet havisivat, kun tämä likka harhaili pitkin liikuntapuistoa, epätoivoisesti etsien väylää numero yksi. Seikkaillessani löysin pururatasalin ja tein vähän olkapäätreeniä lämpäksi. Because I can.



Päädyin lopulta oikeaan paikkaan ja aloitin pienen putti/putterilähäri -treenin. Korina toimi aikamoinen valioyksilö, joten päätin vain yrittää keskitolppaosumaa. Tossa olis saanut pistää kerralla koko putin uusiksi, jos olisin halunnut saada pysymään korissa.

Pari kertaa heitin tennishallin katolle kiekon ja pääsin treenaamaan mun kiipelyskilssejä. Onneksi katto on matala ja sitä vasten on muokattu ramppi aitaelementistä, joten sain mun putterit pelastettua. Voipi olla, että joku muukin on sinne katolle joskus kiekkonsa saanut.

Pelaajia Meikussa riitti, jengiä ripotteli tasaisesti paikalle. Yrtit tuoksui ja meno oli just niin lungia, kuin mitä odotinkin, kuin mitä Meikussa kuuluukin olla.



Jaani saapui seurakseni esittelemään rataa ja vähän samalla opettamaan mua heittää midaria. Jos olet ensimmäistä kertaa menossa Meikkuun, niin suosittelen kyllä osaavan oppaan hankkimista mukaan tai liittymistä radan ennestään tuntevaan pooliin. Jo tokaa väylää etsiessä olisin kokenut suurta epätoivoa, jonkinlainen paniikkikohtausraivo olisi varmasti iskenyt päälle, jos Jaani ei olisi taluttanut mua tiiltä toiselle. Lisäksi sain samalla Meikku-historian lyhyen oppimäärän, kun oppaani kertoi mulle väylien evoluutiosta, muistellen lämmöllä aikoja, jolloin saattoi heittää jonkun takapihalle kiekkonsa noudettavaksi.

Mä nyt käytän tässä kertomuksessa sanaa "tii" todella löyhästi kuvaamaan niitä viivoja, joita tuolla oli maahan maalattu merkkaamaan heittopaikan etureunaa. Ei pelkoakaan, että kyseessä olisi erityisen tasaiset paikat, mutta olipahan viiva, parhaimmillaan kolma eri suuntiin osoittavaa, jotka rajasi heittoalueen.

Se oli kuin ei kertaakaan kierroksella avaisi, kun tuollaisista paikoista alkaa väylät. Tasapainoa tuli harjoiteltua.

Jotta tää ei nyt kuulosta miltään dissaukselta, jota tää ei siis ole, hyväntahtoisesti vähän piikittelen, niin pakko kehaista niitä maisemia! Kyllä siinä kehtaa heitellä, kun harmaana syyspäivänäkin on aivan upeat näkymät merelle. Voin vaan kuvitella, miltä toi paikka näyttää kesällä kaikessa loistossaan. Ensi kesänä sitten.
Kiessi alkoi mun tasolle ihan normaalisti, par- ja bogey-tuloksia korttiin. Tripla-mandatory väylä oli myrkkyä, mutta väylä numero 15, jossa heitetään hiekkatieltä kohti kahta puuta (välistäkin voi tietty yrittää, mutta onhan se jumakauta vaikeampaa osua toiseen näistä puista! Ai ei oo vai? No helvetti..) mursi mut. Näin vain ne kaksi puuta, johon ei sais heittää ja täräytin täböl siihen vasemman puolimmaiseen.



Mä olen jo oppinut suhtautumaan aika kivasti yksittäisiin epäonnitumisiin. Se missä mun ongelmat piilee, on toistuvat epäonnistumiset. Kun ne alkaa kertaantua, käy kuten Meikussa. Mulla oli muutama epäonninen väylä takana ja nyt hajosi pikku kuuppani.

Kaikki nää pohdinnat, jotka nyt seuraa, on mun ja Jaanin välisestä keskustelusta ja sen kirvoittamia ajatuksia minusta ja mun arvosta.

Siinä, kun mä sit menin palasiksi, aloin tietty omaan tuttuun, säälittävään tapaani vollottaa radalla, ja Jaani joutui jälleen mua rauhoittelemaan. Mä jotenkin koen mun arvoni ihmisenä olevan suoraan verrannollinen mun taitoihin ja rohkeuteen. Jos en osaa jotain, en ole arvokas ihminen. Jos en uskalla mitään, en ole senkään arvoinen.

Se kuka ja millainen minä olen, on tässä yhtälössä täysin merkityksetön. Mitä vittua sillä nyt on väliä? Mitä mulla on väliä?

Mä tajuan nyt, pikkuhiljaa, että oon koko elämäni arvottanut itseni suoritusteni mukaan. Jos on ollut epäilys, että voin epäonnistua, olen jättänyt mieluummin tekemättä, kuin ollut vähemmän arvokas yhteiskunnan jäsen failaamisen seurauksena. Koska pelkuruus on vähemmän paha, kuin huonous. Sitten kuitenkin muistan, että rohkeus on arvokasta ja siihen pitäisi pyrkiä ja pääsen taas sättimään itseäni, kun väärin meni tämäkin. En edes anna itselleni mahdollisuutta tehdä oikein. That's some fucked up shit right there.

Sitten, jos tää käännetään päälaelleen, eli miten mä suhtaudun toisiin ja heidän epäonnistumisiin? Miten mä arvotan ihmisiä mun ympärillä?



No en todellakaan samoilla kriteereillä kuin itseäni. Ei kukaan mun ystävistä ole koskaan menettänyt arvoaan mun silmissä, jos on rohkeasti tavoitellut jotain, mutta sitä pelkäämättömyyttä ei ole palkittu. Ei ole myöskään kenenkään arvo noussut jostain suorituksesta, ylennyksestä nyt vaikkapa. Kenenkään uskaltamatta jättäminen ei ole ollut mitenkään luotaan työntävää. En ole yhtään niin huonoa heittoa keltään nähnyt, että se saisi mut katsomaan toista alaspäin. En yhtään niin hienoakaan, että se ihminen itsessään olisi siksi parempi.

Don't get me wrong. Mä iloitsen, kun ystäväni onnistuvat. Mä fiilistelen hienoja heittoja ja saan hullut kiksit kun pääsen näkemään taitavien tyyppejen peliä. Mutta hyvä tyyppi on hyvä, vaikka se suorittaisikin asioita huonosti. Ja paska jätkä ei hienoilla heitoilla muutu paremmaksi.

Eikö tää nyt kuulosta ihan järkevältä?

Puttikori siirtyi sisälle sunnuntaina.

Miksi en voi soveltaa tätä myös itseeni? No koska mulla ei ole itseluottamusta nimeksikään, niin enhän mä näe itsessäni ihmisenä arvoa. Niin mun on pakko silloin hakea sitä mun suorituksista.

Jaani siinä mulle, kun murheeni murtamana hajoilin, kertoi, että oikeesti ihmiset tykkää musta. Ei siitä miten heitän kiekkoa tai mitä teen työkseni. Ne tykkää minusta. Se väitti, että jengi arvostaa mun tekstejä. Ei siksi, että kerron kuin helvetin hyvä oon heittää, vaan koska avaan sitä mikä mua pelottaa ja miksi mua jännittää. Koska kuulemma kirjoitan hyvin, siksi tyypit jaksaa lukea mun juttuja. Vaikka en oo edes hyvä pelaaja.

Ihmiset muka tykkää musta, vaikka en ole taitava. Sen kun vielä uskois.

Ain't that the Truth?

Mä oon näistä aiemminkin kirjoitellut, että mulla on tällainen henkisen kasvun aika meneillään. On tullut pohdittua sekä yksin, että muiden kanssa näitä elämän ongelmia, epävarmuutta ja itselle asetettuja vaatimuksia, odotuksia, joihin en ikinä voisi päästä.

Nyt onkin ollut pää aivan täynnä kamaa. Oon aina vahvasti omissa ajatuksissani pyörivä tyyppi, mutta nyt mun kuupassa on niin paljon kaikkea, että en pysty saamaan itsestäni kokonaisia lauseita irti, ainakaan keskustelussa. Tekstillä saan sentään pyöritellä ja deletoida tarvittaessa.

Mä tossa eilen puhuin, kuinka mä en oo kokenut tarvetta kirjoittaa blogia, kun oon saanu ihan ääneen sanottua asioita. Sitten kun taas avasin itseäni eilen, niin tänään tajusin, kirjoittaessani, et mikä mulla oikeasti mätti. Se oli tää Meikku-breakdown. Mä en halunnut käydä sitä edes ajatuksen tasolla läpi, kun olin niin hienosti saanut niitä tunteita jo tukahdutettua.

Niin mä vaan täällä duunissa, aamupalallani, kirjoitin ja liikutuin. Ihan vähän vollotin ja sain vihdoin tänkin asian ulos itsestäni. Nyt on vähän helpompi olla.



Torstai.

Mä ahdistuin tosta Meilahden kohtauksestani ja muutenkin kiessien aiheuttamista paineista, että päätin lähteä taas terapiasessiolle Urkkakeskuksen ykkösväylälle heittää pitkälle. Samalla oli tarkoitus viskellä myös vauhditta midareita, koska ne ei sit niinku yhtään toiminu tiistaina. Yhtään.. nervous breakdown -tyylisesti ei toiminut.

Mä alan olee jo todella paljon itsevarmempi treenaaja, en enää saa paniikkiangstikohtauksia, jos menen yksin heittämään ja joku näkee. Nyt voin aika rennosti jo kysyä sopiiko heittää muutama pannu jonkun poolin seurana, enkä koe olevani hirveä tuke. Feedback on myös ollut lähinnä positiivista, joten sekin on nostanut itseluottamusta.

Hyvä oli treeni, en kokenut mitään valmistumista, mutta sainpahan toistoja ja haudottuja asioita toimintaan. Nyt pitää vaan luottaa prosessiin, kun vaan jaksan treenata, niin tekniikka kehittyy.

Otti pannuun.

Perjantai.

Vielä jäi hampaankoloon ja piti päästä heittää täböö. Menin sitten Taliin nakkelemaan. Keli oli kylmän kirpsakka ja nokka vuotaen sai lennättää lötaa.

Päätin kuitenkin treenata enemmän tarkkuutta ja pitkät siivut oli mun palkinto aina, kun bägin kaikki putterit ja midarit oli lähtenyt kohti koria. Ihan toimiva plääni, sillä noita hitaampien kiekkojen toistoja mä vaan tarviin vyön alle.

Meikussa sain kuulla kunniani mun paikoiltaan heitosta. On kyllä ihan huikeeta, että toi kundi näkee heti mikä mun heitossa on vikana ja osaa vielä kertoa miten se korjataan. Nyt sit tarkoitus oli hinkata niitä oppeja, olla menemättä kiekon perään liikaa, antaa saaton tulla, ei pakottaa sitä.

Enemmän kädellä duunia.

Jos lähtee karvis hommiin talvella, tarvii olla karvalakki.

Kävin välillä evästämässä Shellillä ja menin takaisin treenaa. Nyt paikalla oli kundi, jonka kanssa tuli höpöteltyä lajista samalla, kun heiteltiin lyhyelle ja pidemmälle. Jossain vaiheessa huomattiin taivaanrannassa ilotulitus. Sen oli pakko olla fribailotulitus, fiilistelemässä pikkupalkasilla heittäviä hölmöjä. Siltä se ainakin tuntui.

Pimeä tulee jo liian aikaisin. Huomenna onkin sen suhteen vielä pahempi tilanne. Kyrsii.

Sunnuntaina.

Seppo Paju oli pointilla Prodigy-hommissa ja mä suuntasin tyyppiä sinne kattoo. Mua houkutteli suuresti myös sisällä puttailu, kun sen treenaaminen on ollut ihan viimeinen mikä mua kiinnostanut tuolla kylmässä.



Matu, jonka kanssa olin joitain viikkoja takaperin kiessillä, oli myös pointilla ja oli kiva tutustua kundiin niin, etten ollut aivan paiseissa. Myös foorumi-tuttu Kempesteri käväisi paikalla ja sain naaman nimelle.

Mulla kesti aika pitkään lämmetä tarpeeksi, että uskalsin treenata puttia. Tällainen raakile noiden taitureiden joukossa.. Alku olikin ihan järkyttävän kankeeta. Kun ei ottanut sujuakseen, päätin kokeilla vasurilla. Läpällä. Meni vähintään yhtä hyvin, kuin oikealla.

Jätkät pisti vähän isompaa kiekkoa heitellen.

Mun selvitymiskeinoihin, kun tuntuu ettei putti kulje, kuuluu siirtyminen turboputtiin. Se on sellaista huvittelua ja saa mut aina hyvälle tuulelle. Nyt pistin ensimmäisen turbon sisään ja se jos joku sai fiiliksen kattoon. Menee tähän mun ihme show off -meininkiin, että eka uppoaa. Pistin vielä toisen ja kolmannen pömpeliin, näytöstyylillä, jonka jälkeen turbo palautui normaalimmalle tasolleen, 1/8 sisään.

Pääsin vielä heittämään tutkaan, mutta en mä kyllä saa mitään voimaa noihin heittoihin. Säälittävää. 68km/h.

Sairaan kiva päivä oli fribata sisällä, hyvää porukkaa ja tällainen newbieraakile otettiin hyvin mukaan touhuun. Kiekkoilijat on kyllä varsin hyvää porukkaa noin yleisesti ottaen. Arvostan.

-Essi

TPK viikko 40: I'm back, eli olen selkä.

Järvassa fiilistelyä.

Siinä sitä maattiin. Melkein kokonainen viikko. Sattui niin saatanasti, että itketti.

Maanantaina heräsin keskellä yötä kipuihin. Sattui niin paljon, että hengittäminen oli tuskaa. Happea vaan kevyesti sisään ja ulos, niin ettei rintakehä liiku, se auttoi minimaalisesti. Laitoin tekstiviestin duuniin ja varasin ajan Diacoriin.

Auton ratissa sattui. Sattui taas niin, että itkin. Saattoi toki vaikuttaa, että unet jäi niin vähäisiksi jo toista yötä ja kuuppa ei vaan enää kestänyt kokonaisuutta. Siinä mä sitten istuin odotustilassa ja lääkärintuolissa ja itkin. Oli lohdutonta, tosi rankkaa. Nolotti.

Blehoista heijastuu kasa hyviä tyyppejä.

Lääkäri siinä kyseli mun meininkejä ja pyysi tarkistaa selän. Mä riisuin paidan, tajusin vasta rintaliivisilläni, että eihän se sitä ollut pyytänyt. No fuck it, tehty oli ja onhan se pakko olla helpompi tutkia selkä paljaana.

Kyl mua hetken jopa nauratti. Sit taas itketti.

Lääkäri lohdutti ja sanoi, että vaikuttaa vaan lihasrasitukselta. Eli ei mitään huolta, levolla tää lähtis pois. Oli muuten huojentavaa kuulla.

Särkylääkkeet alkoi vihdoin vähän vaikuttaa ja hetkellisesti elämä voitti. Kävin apteekista hakee mun arsenaalin kipua vastaan ja kaupassa ostamassa jotain syötävää. Olin syönyt lauantain jälkeen yhden aterian. Mukaan vaan valmisruokaa, missä suurin effortti oli avata paketti.

Sit mä menin kotiin makaamaan ja istumaan. Otin niitä kolmiolääkkeitä ja toivoin vaan, että kipu loppuis.

KUKKASELFIE!

Mä mietin mun saikun aikana fribaamista paljon. Mä mietin sitä onnistumisen hetkeä, mistä viime postauksen loppuun kirjoitin. Mä kuvittelin sen tilanteen uudestaan ja uudestaan. Mä tein jotain oikein ja mä visualisoin sitä. Olisin halunnut pelaamaan ja treenaamaan, kokeilemaan olisko jotain oikeasti mennyt kaaliin, oisko joku lamppu syttynyt.

Torstaina, kun edelleen vaan sattui ja ei tuntunut että helpotusta olisi lähiaikoina tiedossa, mua alkoi pelottaa. Aloin miettiä, että mitä jos nyt on käynyt jotain oikeesti huonosti?

Oonkos mä kertonut teille, kuinka oon kasvanut kieroon?
Teini-iässä mulla diagnosoitiin skolioosi, eli selkärangan kiertymä. Se on loppupeleissä todella yleinen vaiva, melkein kaikilla löytyy pari astetta vinoutta. Mulla oli enemmän. Jos mitään muistan, niin asteita oli yli 35° ja kiertymästä johtuvaa kohoumaakin 17°. Eli olin vähän joka suuntaan vino. Vihasin mun selkää.

Mä oon tehnyt kovasti töitä sen eteen, että selkäni olisi symmetrisempi ja tykkäisin siitä.

Ei toi oo mikään traaginen määrä, mutta niin paljon kuitenkin se saattaa kostautua vanhemmalla iällä ihan oikeina selkäongelmina. Koska olin jo kasvanut "täysiin mittoihin", ei korsettihoito ollut vaihtoehto. Se on todella rankka tapa pakottaa selkä kasvamaan oikein, 23h päivästä eletään sellaisen hiilikuitupöntön sisällä ja kasvetaan suoraan. Vaikka väkisin.

Mun selkä leikattiin sairaala Ortonissa, erittäin empaattisen saksalaislääkärin toimesta. Dietrich Schlenzka oli hänen nimensä. 13 vuoden jälkeen, vaikka en kyseistä tohtoria ole ajatellut, sain nimen päähäni hetkessä. Iso nimi mun elämässä vaikka vain hetken siinä mukana.



Kylkiluiden välistä runnottiin aukko ja tarkoituksena oli laittaa neljään nikamaan ruuvit pitää mut kasassa. Siellä kai sit katsottiin, että se ei riitä, joten pistivät yhteensä kuusi ruuvia mun rankaan. Mulla on edelleen staina mä viestittelin illalla ystävän kanssa ja ilmoitin, että aion vetää maksimiannoksen kaikkea mitä lekuri määräsi ja herätä seuraavana aamuna kunnossa. Ja niin mä tein. Selässä edelleen tuntui, että kipuiltu on, mutta ei enää sillai sattunut. (Kaikki tämä 12 vuoden takainen jargon on vahvasti lääkityn tytön muistikuvaa ja ei luultavasti ole kovinkaan paikkansa pitävä. Mutua mutua.)

Kun pääsin sairaalasta kotiin, eikä ollut enää morfiinidrippi kanyylissa, sattui viimeksi näin paljon selkään. Silloin kyl sattu enemmän, mutta jos vähän verrokkitilannetta haetaan, niin tuo se on.

Torstaina mä viestittelin illalla ystävän kanssa ja ilmoitin, että aion vetää maksimiannoksen kaikkea mitä lekuri määräsi ja herätä seuraavana aamuna kunnossa. Ja niin mä tein. Selässä edelleen tuntui, että kipuiltu on, mutta ei enää sillai sattunut. Elämä taitaa sittenkin voittaa!

Olin edelleen ihan pöhnäinen mun lääkeannoksesta, mutta nyt alkoi jo itkettää onnesta.

Laivallakin oli pöhnä, vaikkakin feikattu moinen.

Lauantai

Jaani oli viikolla kysellyt josko lähtisin hänen ja frendinsä Matiaksen kanssa lauantaina heittelee. Matias on todella lahjakas pelaaja ja oli kyllä kunnia saada kutsu liittyä heidän seuraan. Hän on heittänyt yhteensä seitsemän vuotta, joista ensimmäiset kaksi oli hupipeliä ja kaljakiessiä kavereiden kanssa ja viimeiset viisi vuotta kisannut.

En uskaltanut antaa myöntävää vastausta kun pelkäsin mun peli"uran" olevan ohi for good. Mutta mä niin halusin päästä näkemään, kun kundit heittää, että kierrellen kysyin saanko tulla vaan kävelemään ja oppimaan, jos heittäminen ei onnistu. Sain. "Totta helvetissä" taisi olla suora sitaatti.

Yksi mun suosikki omaisuus, G.I. Jane -bägi.

Nyt kun selkä oli kuitenkin kunnossa'ish niin olihan mun päästävä testaamaan sen kestävyys ja kattoo oliko mielikuvaharjoituksista mitään hyötyä. Päätin kuitenkin himmailla ja jättää bägin autoon. Otin pari putteria ja joitain draivereita ja ison kasan tsemppiä!

Olin vähän ennen Jaania paikalla ja aloittelin siinä puttailun. Mulla on hyvä "intuitiivinen putti", eli uppoo hyvällä prosentilla, kun aloitan treenin. Mitä pidempään treenaan, sitä enemmän se alkaa hajoamaan.

Kun Jaani tuli, jatkettiin lämppää ja alettiin myös vähän draivailee. On se vaan hienoo kattoo, kun toi tyyppi heittää pitkälle. Se näyttää vaan niin hyvältä! Jospa sitä seuraamalla ja vaikutteita imemällä oppisi itse jotain.

Tai sit voisin vaan kattoo, koska se on kivaa!

Tää hieman kostea kuva todella märältä päivältä huutaa kaksimieleistä kuvatekstiä, mutta vastustan kiusausta.

Siinä kun saatiin Jaanin bägi tyhjäksi kiekoista (monikko, koska mä autoin, kun heitin kokeiluksi yhden Starfiren) ja suurin osa myös takaisin, mentiin treenitiille. Mä pyysin saada oppia jotain jännää ja kivaa ja Jaani delivered! Aloitettiin back spin -heitosta, jossa kiekko on kädessä väärinpäin, kupu alhaalla. Peukku rimmin reunalle ja voimalla isoa "taivasantsa" -linjaa. Kiekko käyttäytyy hieman kuin upsissa, erona se että tulee lähes piikkisuorana alas.

Jaani näytti kolmella kiekolla, jonka jälkeen oli mun vuoro. Menin lukkoon. Siis ihan paniikkiin, niin ettei jälleen meinannut kyetä toimia. Mä siinä aikani vatvoin asiaa, oikeasti sillai häiritsevän pitkään. Onneksi Jaani ei menettänyt hermojaan. Toisaalta se kyllä tietää, että mä en välttämättä aina oo suorituskykyinen ja ymmärtää etten kaipaa lisäpaineita.

Kiekoista ja itsestä on pidettävä hyvää huolta.

Heitä ihan paska heitto", sama ohje kuin tasan viikko sitten, kun mua jännitti tasan saman miehen edessä. Vihdoin mä sain tehtyä sen, heitin nimittäin ihan paskan heiton! Se helpotus on kyllä kiva, kun saa vihdoin tehtyä sen mikä pelotti. Vaikka lopputulos on juuri niin karsee kuin epäilikin. Mut se oli mun eka back spin. Ihan ikioma.

Tuntuu ihan paskalta peukalossa, Jaani sai omansa jo ihan särki, lopetettiin siihen. Seuraavaksi otettiin pelilautaselle jotain, jota tarvii jatkuvasti. Sormirollerit. Siinä kiekko laitetaan matalasta "heitto"asennosta, fore-otteella miltei pystysuorana kohti maata ja onnistuessaan kiekko liikkuu ensin eteenpäin, kunnes kääntyy yli ja lähtee tekemään kaarta vasemmalle.

On aika isosti tekniikka muuttunut kesän aikana.

Sormirolleri on hyvä osata, kun joutuu tiheään metsään, jossa ei ole tarpeeksi luotettavaa, kiekon levyistä väylää. Pystyasennossa kiekko vie niin marginaalisen vähän tilaa, että sormirollerin mentäviä rakoja on huomattavasti helpompi löytää.

No eihän se multa luonnistunut, mutta nyt mulla on taas yksi heitto muhimassa tässä hieman ylikierroksilla pyörivässä päässä. Ainakin mulla oli hauskaa ja sormirolleripaniikki oli ihan marginaalinen verrattuna tuohon ensimmäiseen oppimishetkeen.

Fore Järvassa vaan on vähän parempi kuin muut foret.

Yksi mikä jäi mieleen forea ajatellen, jota pitää ehdottimasti treenata, oli käden toimiminen "katapulttina". Joku pysäyttävä hetki pitää olla, jotta kiekon saa lingottua eteenpäin. Heti alkoi kiekko irtoamaan paremmin kädestä, kun tajusin periaatteen. Ei puhtaasti, mutta puhtaammin!

Kun Matu saapui paikalle, alkoi satamaan. Hän siinä haki hetken lämpöä putaten ja draivaten, jonka jälkeen siirryttiin väylälle 1 odottamaan heittovuoroa. Mulla oli mukana neljä draiveria ja kaksi putteria, koska lähdin enemmän oppilaaksi ja heittäisin mitä selkä kestää.

Keinarissa fore toimi myös putterilla.

Olin jotenkin saanut hermot vielä pidettyä kasassa (joo tiedän, että back spin tarina ei kuulosta siltä) tähän asti, suurilta osin varmaan siksi juuri, kun olen avoimesti kertonut mun jännityksestä blogissa ja frisbeegolf-forumilla ja Jaani on niitä tarinoita lukenut. Sen seurassa on sallittua jännittää. Silloin ei koskaan jännitä niin paljoa.

Saanhan mä jännittää ihan kenen vaan ja kaikkien seurassa, jos loogisesti ajattelee, mutta järjellähän mä en oo tätä asiaa voinut vielä käsitellä. Eli nyt jännitti, koska en omasta mielestäni olisi nsaanut jännittää. Aikamoinen noidankehä taas ajatuksissa.

Avasin melkein outtiin, mutta paikkaan jossa oli ihan kivasti tilaa heittää oikean tai vasemman kautta puurykelmän ohi. Heitin suoraan puuhun. Kolmannella heitolla pääsin kundien avauksille asti.. Jep. Seuraava heitto oli muuten ihan siedettävä, mutta feidasi vähän turhan pitkälle metsään. Pääsin kokeilemaan ensimmäistä oikean elämän sormirolleria, joka meni suoraan, tai siis kovasti kaartaen, outtiin. Sieltä lähäri korin alle, putti mukiin ja kasi korttiin.
Whoopdey-fuckin-doo!

Kesän reissu oli kohti Tukholmaa ja Järvan frisbeegolf-rataa.

Sen jälkeen oli vaikea yrittää pitää pää kasassa ja keskittyä seuraavaan, ei edelliseen. Mutta mä yritin keskittyä siihen mitä nää miehet teki. Koska jos mä tältä kierrokselta jotain haluisin saada irti, niin se ois poolitovereiden peli. Mutta välillä se keskittyminen herpaantuu, kun nieleskelee kyyneleitä. (Kerran vain niekeskelin. En enempää!)

Matun ja Jaanin peliä oli kyllä ilo seurata. Puhdasta tekniikkaa, hallittuja lähäreitä, uskomattomia seivejä ja täsmällistä puttia. Mutta se mikä tekee muhun vaikutuksen, on miten jätkät suhtautuu epäonnistumisiin. Sellainen "ai katos, heitin sit tonne" ja peli jatkuu. Ei märehtimistä eikä hermojen menetystä. Wau!

Toki siihen auttaa se että ei heitä n. 70% heitostaan päin v*ttuja. Tai puita.

Leopardi ja tyttö.

Poika ja ilves, you're so last season.

Sit nää opetti mut "take a bogey like a man", eli huonosta paikasta väylälle pelaamista. Ehdottomasti mun heikkouksia, varmasti myös monen muun. Jos heittorepertuaari on puutteellinen tai lie on vaan liian hankala oikein mihinkään heittoon, niin bogi on kuitenkin paljon parempi vaihtoehto kuin tupla tai tripla. Mutta sitten on luovuttava siitä par-toiveesta..

Sori poijjaat, mut kyl mä otan mun bogit #likeagirl. Ihan yhtä paljon ärsyyntyen ja kuitenkin ymmärtäen teon järkevyyden. Murahtaen ja ehkä manaten.

Mun onnistumiset kiessillä oli muutama draivi, yksi fore ja putti. Ei mun putti mikään huikea ollut, mutta selkeästi luotettavin osa peliä. Jaanikin kommentoi sitä positiivisesti, joten ei ollut omaa harhaa!
Ja oli mun avaus väylälle 18 poolin paras, kun jätkät heitti molemmat outtiin. Muuten ei mitään kehuttavaa, mutta kaikesta jännityksestä huolimatta mulla oli hauskaa. Mä ujostelin kyllä kauheasti, en ollut kovinkaan puheliaana.

Kierroksen loppupäässä alkoi hämärä vaikuttaa vähän hankaloittavasti. Etäisyyksien arviointi heikkenee ja kiekot katoilee näkyvistä. Loppukiessin sai heittää valkoisilla kiekoilla. Ei niin väliä mikä kiekko se on, kunhan valkoinen. Mulla oli se Starfire minkä Jaani pisti mulle käteen, kun oli vähän vajavainen setti mukana.

Mun selkä siis kesti koko kierroksen. Se väylän 6 kohdilla ilmoitti, että se on ollut kipeänä ja muistaa kyllä. Mutta se ei siitä pahentunut. Vähänhän mä sitä varoin, mutta ei se ihan liikaa vaikuttanut mun peliin. Tai siis...

KAIKKI HUONOT HEITOT JOHTUI MUN SELÄSTÄ!

Tallinna: Selätetty.

Istuttiin kiessin jälkeen hetki ja pojat kertoi tarinoita kisoista. Oli kiva vaan istua ja kuunnella. Siinä oli ihmisen hyvä ja lungi olla. Tähän lajiin

Jatkettiin vielä Frisbeepointiin katsomaan USDGC:n finaalikierrosta, jossa ei puuttunut jännitystä! Hieno kiekkoilta oli tämä.

Kiitos Fridbeepoint!

Mä en ottanut kuin kaksi kuvaa tällä viikolla. Selän takia siihen ei ollut aihetta ja kun vihdoin pääsin heittelemään, oli se viimeinen asia mun mielessäni. Siksi mulla on näitä vanhoja kuvia.

Myös elämäni hauskin ja oudoin kuvaus oli tässä superkesässä.

Mä pohdin tossa tätä mun kesää, joka oli mun elämäni kesä. Ikäviä asioita siihen toki kuului, kuten elämään noin muutenkin, mutta tää oli mun vapauden kesä. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, mä en miettinyt mitä multa odotetaan, äidin tai ystävien tai yhteiskunnan puolesta. Mä tein sitä mitä mä halusin, niin paljon kuin halusin ja nautin täysin rinnoin.

Mä olin rohkea. Mä ylitin itseni uudestaan ja uudestaan, uskalsin pyytää apua ja varsinkin ottaa sitä vastaan. Halusin ja haluan kehittyä ja annan mun aikaa tälle lajille, joka salakavalasti ja aivan jyristen vei mun sydämen.

Tässä värjään mun menetettyä sydäntä kiekkoon.

Tässä on toki taustalla myös se, että olen ollut vahvasti itsekäs akka. Otin oman aikani, kysymättä keneltäkään ja pidin siitä kiinni kynsin ja hampain. Tää itsekkyys on projekti, joka alkoi jo kohta kaksi vuotta sitten ja jolle ei päätöstä näy. Mun on vaan opittava rakastamaan itseäni, jotta mä saan tästä maailmasta irti sen mitä ansaitsen. Sitten, kun mä siinä onnistun, voin miettiä toisia ihmisiä taas.

Tää kuulostaa rankalta, eikä asia ole näin mustavalkoinen. I'm a gray kinda girl. Mutta kaikki varmaan ymmärtää teesin. Kuten mulle ystävä käytti vertauskuvaa lentokoneesta, laita itsellesi ensin se happinaamari ja auta sen jälkeen vasta muita.

Mulla on vieläkin ongelmia sen naamarin asettelun kanssa. Mut mä on ylpeä jo tästäkin.

-Essi

TPK viikko 39: Kohtaaminen radalla.

Alkuviikosta oli tarkoitus mennä Käpän kanssa treenaamaan, mutta arktinen ilmasto ja orastava flunssa pisti neidin taas chillaamaan ja värjäämään kiekkoja.

Vinyylin leikkausta.

Perjantai.

Töiden jälkeen Taliin harjoittelemaan. Stressasi taas ihan järjettömästi mennä yksin treenaamaan, jotenkin sitä on niin...hmm..raw, alaston, paljas, kun ei ole turvaverkostoa. No luurit korville, niin voin vajota omaan maailmaan karkuun arvostelevia katseita.

Käpä huomautti mulle viime viikolla, että mun vauhdinotto päätyy takapainoiseksi. Nyt otin vain ja ainoastaan tehtäväkseni siirtää paino etujalalle. Taas tekniikkaa rikkomaan, jotta pääsisi siihen toisella puolella odottavaan toimivaan heittoon.

Ai että tuntui hyvältä, kun jotain selkeästi alkoi toimimaan uudella tavalla. Siihen vastatuuleen lähti heitot ihan yhtä pitkälle, kuin aiemmin lähti tyynellä. Pääsin myös kokeilemaan mun kahta uutta kiekkoa,167g bottom stamp Dessua, jonka ostin lähinnä huvikseen värjättäväksi, ja 171g star Beastia, jonka ostin Niinan suosituksella vastatuulikiekoksi.

Beastin uudet vaatteet.

Beasti löysi heti paikan mun sydämeen. Rimmin leveys sopii käteen kuin nakutettu ja ainakin tohon tuuleen se oli loistava. Flattinä jaksoi pitkän matkaa, kunnes käänsi vähän yli ja maltillisesti feidasi. Aika riemukas olo oli heitellä ja luulenpa, että haluan noita muutaman lisää bägiin treeniä varten. Jos mun käsi tästä vielä kasvaa, niin todennäköisesti tosta saan itselleni hyvän pituusdraiverin.

Dessu oli se mitä odotinkin. Lihakoukku joka palasi aina vasuriin. Se sai mut nauramaan, kun lensi just niin kuin oletinkin. Hyvä tyyppi, vaikka pitkälle me ei kyllä päästä. Eikä ainakaan tossa tuulessa vielä mitään pelkoa ylikippaamisesta.

Dessu.

Mulla alkoi olla itseluottamus kohdillaan siinä, eikä väylällä 13 heittovuorojaan odotelleet ihmiset edes saaneet mun fiilistä alas tai paniikkia päälle. Ei edes, kun epäonnistuin, uusi heitto vaan perään ja useimmiten onnistuneesti. Ihan järjettömän hyvä fiilis syntyi siitä, että joku selkeästi toimi ihan uudella tavalla ja mulla oli ihan sairaan kivaa.

Check listalla olevat asiat, mitkä käyn läpi ennen heittoa:

1. Siirrä paino etujalalle.

Aika paljon helpompaa lähteä heittämään, kun lista on toi.

Ainon mies Sami oli kiessillä ja heitettyään väylän 12, tuli treenialueelle mun kanssa. Tyyppi outdraivaa mut putterilla, joten kiva on seurata sivusta sitä touhua.

Lähdettiin siinä sitten heittämään vielä takakutonen, vähän testaa mun uutta draivia. Viidellätoista heitin neljä avausta, kaikki viiden metrin säteellä toisistaan, kaikki outissa. Mutta olipahan ainakin oli toistettavuutta.

Väylälle 17 kokeilin kolme avausta, yksi vakaalla midarilla (bad idea, koska aina kun heitän sitä kevyesti, pistän hyssellä), toinen alivakaa midari, jota ois pitäny laittaa reilusti vielä vasemmalle, mutta olisi oikea-aikaisella releasella mennyt mukin alle ja kolmas oli mun Judge, joka leijaili puoleentoista metriin.

Samille riittää vain Prodiscuksen rekka.

Kahdeksallatoista olisin halunnut kokeilla mun uutta "annukkaa" eli laittaa fever flättinä ja katsoa josko se kääntäisi yli ja jaksaisi takaisin vielä. No ei ollut mulla Fever messissä, vaan samassa kasassa mun muiden värjättyjen kiekkojen kanssa. Ei mitään muistikuvaa miten sitten avasin.


Lauantai.

Tarkoitus oli lähteä moukaripaikalle treenaamaan draivia, mutta kyseinen urheilupuisto oli täynnä populaa. Kun pohdin uutta suunnitelmaa matkalla takaisin autolle, sain viestin Jukalta, kutsun lähteä Taliin treenaamaan ja kiessille.

Mikäs siinä, huippuseuraa toi skeittaava, lautaileva kumiukko ja sain mahdutettua tunnin treeniä ensin. Draivia jälleen, koska se yli satasen siivu, kaikesta "keskityn mieluummin tarkkuuteen" -uhosta huolimatta, kiilui silmissä.

Jukka, kun paikalle löysi,  treenaili mun kanssa hetken. Kundi oli juuri muuttanut tekniikkaansa ja saanut pyörähdyksen kantapäälle. Näytti ihan pirun hyvältä ja lensi löta kauniisti ja kauas. Mulla mun yksikohtaiseen check listiin ei mahdu ajatus kantapäästä, joten ei mitään haisua millä osalla jalkaa mä pyörähdän. Pitää jossain vaiheessa kuvata videolle onko jotain muutosta tapahtunut vai onko kaikki mun päässä.

Paikalle saapui Jukan tuttuja ja tyyppi halusi kiessille heidän kanssaan. Mua ahdisti ihan suunnattomasti, mutta Jukka suostutteli mut mukaan. Porukasta yhden olin tavannut viime viikonloppuna, kun caddeilin Juholle. Tuomas on sairaan kova junnu, joka vaikuttaa vielä ihan sairaan hyvältä tyypiltä.

Väylän 16 kori.

Aloitettiin väylältä 13 ja sain hyvän alun kierrokselle. Viiden väylän jälkeen tuloksessa +2, joka on mulle todella hyvä Taliin. Sitten tuli 18 ja vei kaiken itseluottamuksen. Avaus forella outtiin, siitä kahdella saaren vastarantaan ja neljännellä yrityksellä saareen. Putti sisään ja korttiin 11. Huhhuh. Siitä on kiva lähteä seuraavalle väylälle, eli par5 väylä numero 1.

Peli hajosi aikalailla siihen, mutta hauskaa mulla oli silti ja koska mun Tali-enkka on niin hävyttömän huono, että ennätysvauhdissa mentiin silti.
Sitten pieni ensikohtaamistarina. Koska I'm the queen of first impressions.

Jo nelosväylällä takana pelaava pooli availi, kun meistä viimeiset oli vielä korilla. Kysyin porukalta, että voidaanko päästää ääliöt ohi, itse en yhtään tykkää heittää tuollaisten edessä. Muut ei kuitenkaan näin halunneet tehdä. Vitosväylällä, kun oltiin puttailemassa tuli taas ensimmäinen avaus ja mulla paloi kiinni.

"SIELTÄ EI TUU ENÄÄ YHTÄÄN VITUN AVAUSTA, KUN ME OLLAAN VIELÄ TÄÄLLÄ"

Tai jotain vastaavaa. Tarpeeksi kovaa, että kundit kuuli ja kuuli varmasti myös väylällä kuusi heittovuoroaan odottava mies. Siinä kun päästiin kutosen tiille, aloin tajuamaan, että se ei ollut ihan täysin tuntematon hahmo.

Tämä Dessu lähti lahjaksi.

Mä olen internetin ihmeellisessä maailmassa, Frisbeegolf-foorumilla, tutustunut Jaaniin. Jaani kirjoittaa foorumin treenipäiväkirja alueelle blogia, joka keskittyy hänen mentaalipuolen ongelmaan. Kun aloitin mun blogin päivittämisen foorumilla, lueskelin muiden tekstejä.

Jaanin blogiin jäin koukkuun.

Mies kirjoittaa todella henkilökohtaisista asioista rohkeasti ja avoimesti, yli vuosikymmenen kokemuksella lajista. Mä en voi väittää ymmärtäväni minkälaista on kamppailla grip lock ongelman kanssa tuollaisella pelihistorialla, mutta mä tiedän minkälaista on kipuilla henkisten blokkejen kanssa muussa elämässä.

Sen lisäksi mitä Jaani on pelaajana, mä olin aivan tohkeissani, kun tapasin sen tyypin, jonka kanssa olen vaihtanut mietteitä, joka kirjoitti joskus mulle näin:

" Ensinnäkin lopetat paskan puhumisen nyt.

Jos sä saat tekniikan kuntoon ja opit käyttämään kehoasi heitossa oikein, pystyt heittämään 130 metriä. Hei, 14-vuotias raumalaistyttö heittää 130 metriä, ja sä oot taatusti pitempi ja vahvempi. Sitten kun menee 130, voit heittää kaikki 100-metriset joko kovempaa väylädraiverilla tai hiljempaa distancelätyllä.

Mutta paskapuhe kehityksen mahdottomuudesta loppui nyt. Onko selvä?"

Kaikkien reality checkejen, down playaamisen ja tavoitteiden laskemisten jälkeen tuollainen varaukseton usko, täysin tuntematta mua, että kykenisin "melkein mihin vaan", tuntuu perkeleen hyvältä. Se että puhujana toimi mies, joka heittää tunnetusti itse aivan järjettömän pitkälle, teki tilanteesta ihan uskomattoman.

Mietin silloin, että olisiko mulla rohkeutta pyytää oppituntia. Ei ollut.

Beast elementissään.

"Internet tuttuja" hahmo kutosella sanoi ja mun oivaltava vastaus oli "Jaani?". Siinä käteltiin ja mä jouduin nyt draivaamaan sen ihmisen edessä, joka jostain oli päättänyt uskoa, että voin heittää 130m, jos vaan saan palaset kasaan.

Kun pääsin tiimatolle, mun päässä sumeni. Oksetti. Jaani kysyi, että jännittääkö ja mä hermostuneesti kikattelin, että kyllä. Ihan vitusti. Heitä ihan paska heitto, tuli käsky, ja mä suoritin. Johonkin väylännurkille kasattuun juhannuskokkoon se mun kiekko päätyi ja mä hymyillen pidättelin mun nolostusta. Kun oltiin lähdössä, Jaani huikkasi perään "Pidetään joskus draivitreeni!"

Wait. Stop. What!?

"Oikeesti, ootko tosissas?" Kyllä hän oli ja mä leijuin paikalta pois. Tai leijuminen oli päänsisäistä, oikeasti yritin vaan keskittyä kävelemään, etten alkaisi nolosti pomppimaan ja hihkumaan.

Kävelin populan kanssa vielä seiskalle, mutta nälkä oli niin suuri, että oli denffattava ja lähdettävä hakemaan evästä. Shelliltä leipää ja kahvia ja takaisin Taliin vielä hetkeksi treenaamaan draivia.

Siinä, kun eväitä söin, Jaani ilmestyi paikalle ja ehdotti jos pidettäisiin heti se oppitunti.

Jälleen instant pään sumeneminen ja oksetus. Päälle samanaikainen into ja palo päästä treenaamaan. Mixed feelings you say? Tälläkin kertaa nuo jälkimmäiset tunteet voitti, koska en hirmu hevillä oppimiskokemuksesta luovu. (Paitsi kisasipulikokemuksesta. Mutta siitä oon saanut myös noottia.)

Väylä 14 kori.

Mulla, kun oli siinä ruokailu vielä kesken, todisti Jaani miehisyyttään (his words, not mine) ja esitti miltä draivin kuuluisi näyttää. Ei mitään järkeä, kuinka siistiä katseltavaa. Niin pitkiä heittoja en ole aiemmin päässyt livenä todistamaan. I was in awe.

Treeniä lähdettiin kuitenkin hoitamaan kiessille ja seuraan liittyi yksin pelaamaan lähdössä ollut Niko. Kiva tyyppi, mutta olisin halunnut jutella mentaalipuolen ongelmista Jaanin kanssa, en lisäkorvien kuullessa kuitenkaan. Toivottavasti joku toinen kerta saan tähän tilaisuuden.

Muutaman kerran sain noottia mun taakseviennistä ja mun olis ehdottomasti pitänyt olla tarpeeksi rohkea ja pyytää heti näyttää mikä siinä on vialla.

Kutosväylällä Jaani sitten onneksi itse näytti mulle kädestä pitäen mihin mun pitää reach backissa viedä kiekko ja kun olin tiillä, istui hän siinä paikassa josta oli suora linja mun taakseviennin ääripisteeseen.

Hullu stressi iski heti, että pitäisi onnistua. Vaikka Jaani sanoi, ettei tarvitse. Mä vaan halusin niin kovasti näyttää, että mä oon sen sadankolmenkympin uskon arvoinen.

Osti Sepi-kiekon, koska KAUNIS!

Paineista huolimatta mä onnistuin. Mun tasolle täydellinen heitto. Ei se mikään maailman pisin ollut, mutta pääsin kokeilemaan pirkkoputtia (ja ottamaan kakkosnelosen). Draivin jälkeinen fiilis oli huikea ja Jaani kirjoitti omaan blogiinsa siitä näin:

"Tänään sain todistaa yhtä nopeimmista oppimisprosesseista IKINÄ. Neuvoin poolikaveriani draivissa, ja ensimmäisellä yrittämällä hän sai varmaan 20 kilometria tunnissa lisää lähtönopeutta ja mittaakin tuli mukavasti. Jotenkin tunsin olevani osallinen siihen, että toinen pelaaja kehittyy ja saa siitä myös lisää iloa omaan peliinsä."

Kyllä, iloa tuli peliin ja muutenkin. Ja Jaani oli ehdottomasti isoin osa siinä onnistumisessa. Molemmat pojat kehuivat suoritusta ja kyllähän siinä itseluottamus nousi. Tuntui tuo mitä ylempänä on kirjoitettu, eli että sain nopeutta ihan hirveästi lisää.

Seuraavaksi pari vähän surullisempaa väylää, kunnes ysillä pääsin pirkkoputtipaikalle, mutta ei meinannut uskallusta löytyä jyrkän alamäen vieressä lähteä kokeilemaan. Jaani jälleen ohjeisti mua puttaamaan löysä laskeutuva putti ja mä tein taas työtä käskettyä. Se oli mun eka Tali-pirkko, mutta en kehdannut hehkuttaa sitä hirveästi... mutta nyt pitää vähän.

EKA TALI-PIRKKO! Oli jo aikakin!

Väylällä 11 Jaani mainitsi, että mun draivissa on jotain Nikko Locastromaista. Aion jatkossa käyttää tota aina kuvaamaan mun heittoa.

"Joo mä heitän ku Locastro."

Nikko Googlesta. Vai oonko toi mä?

Kuulostaa aika hyvältä, eikö?

Liian kiire oli mulla pari kertaa heittää ja Jaani kyllä called me out on it. Väylän 14 avaus ja 16 putti oli ainakin näitä. En ottanut omaa aikaani ja keskittyminen oli n. 60%. Siinä on jälleen yksi asia mihin mun on kiinnitettävä huomiota. Mulla on oikeus käyttää aikaa mun heittoon valmistautuessa, siinä missä kaikilla muillakin ja kaikkien peli nopeutuu, kun ei tule virheheittoja turhan takia. Virheitä saan aikaa keskittyessänikin.

Väylän 17 putteriavaus perjantailta ei toistunut lauantaina.

Väylällä 18 pääsin vihdoin kokeilemaan mun uutta "antsaa", eli heitin sillä feverillä, joka on alkanut kippaamaan yli. Ei täydellä teholla, mutta sen verran että kääntäisi vähän yli ja kiertäisi oikealla olevan puujonon. Näin se teki, ollen mun ehdottomasti paras avaus ikinä tolle väylälle.

Paljon mokelsin mutta en joutunut sellaiseen funkkiin mihin yleensä. Jotain seurassa oli sellaista, että tiesin Jaanin ymmärtävän, vaikka ei oltukaan jännitysjutuista kasvotusten keskusteltu. Enemmän homma menee niin päin että mä en voi varmaan ymmärtää Jaanin tuskaa, jos sellaista on, mutta mä oon selkeästi helpommin luettavissa. Tai sitten nää henkiset tuskat on kaikki tavallaan samanlaisia, vaikka taustat olisikin erilaiset. En tiedä. Joka tapauksessa, mulla oli sellainen fiilis, että on ok jännittää ja tehdä virheitä.

Buzzz sateessa.

Loppuun sain vielä quick fixin mun foreen ja heittelin siinä useamman lätyn treenialueelle. Kauheasti alkoi taas ujostuttamaan, kun mulla on tää mun "pitää osata, ennen kuin kenenkään edessä tekee" -syndrooma. Siitä huolimatta sain kullan arvoista vinkkiä ja heti alkoi jotain tapahtumaan oikein.

Oli upea päivä. Keli oli kaunis ja sain ylittää itseni useamman kerran uusien ihmisten seurassa. Pääsin tutustumaan Jaaniin, tuohon mieheen, joka nimestään tunnetaan, mutta joka oli mulle enemmänkin se hahmo, joka ymmärtää mun mörköjä. Pysyin kaikessa tässä vielä ihan (semi)kasassa, muutamaa (luku joka on siis 3-100, eli aika laaja käsite) totaalista päänsumenemista ja ujostelukohtausta lukuunottamatta.

Opin hirveästi ja olen kiitollinen siitä. Kiitos vielä kerran Jaani.

TD-kopissa oli bileet, joihin Jaani lähti viettämään iltaa ja mä kipitin autolle. Selkä oli kierroksella snadisti oikutellut ja nyt kun annoin itseni keskittyä siihen tajusin kuinka kipeetä teki. Kotona nappeja naamaan, tulehduskipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja. Mikään ei auttanut.

Yön nukuin pätkissä, kivut hälveni, vaikkei kokonaan poistuneet, ja muutaman tunnin kerrallaan sain unta. Sunnuntai meni samoissa tunnelmissa, kipuilua ja tuskaa. Söin koko sunnuntain aikana yhden aterian ja muutaman namin ja kaikki jotka yhtään tuntee mua, tietää miten huolestuttavan vähän toi mulle on... I out eat everyone, it's like my thaaaang.

Maanantain vastaisena yönä olin edelleen yhtä hajalla ja oli jäätävä sairaslomalle.

Tää ajoitus on ihan hirveä. Juuri kun oon oppinut jotain mullistavaa mun pelin suhteen, olisin halunnut tahkota täysillä sitä selkärankaan. Nyt mun selkäranka ei kestä.

Pipo päässä.

Mun draivi check list on nyt kahden osan mittainen:

1. Taaksevienti takaoikealle
2. Paino etujalalle

Näillä mennään ja samalla toivottavasti korjaantuu muutama muu asia. Kuten ranteen asento, kun en joudu kiertämään kroppaa. Kiekon ei myöskään kuuluisi lähteä taivaalle, jos saan painonsiirron onnistumaan.

Nyt vaan käytän aikani mielikuvaharjoitukseen, kun mitään oikeeta ei voi tehdä. Uudestaan ja uudestaan käyn läpi sitä heittoa, joka onnistui, jotta kun joskus saan itseni kuntoon, mulla on edes mielikuva siitä tallella. Onneksi se hetki on piirtynyt mun muistiin aika hyvin, se onnistumisen hetki on helppo palauttaa mieleen.

Tiimaton takareunalla seisoin, jalat osoittaen 45° kulmassa vastakkaista reunaa kohti. Pari kertaa testaan gripin mun MVP:ssä ja katson kohteeseen. Ensin askel vasemmalla jalalla etuviistoon mun tähtäysviivalle, toinen askel sivuttaissuunnassa samalle viivalle, hartianlevyiseen haaraan. Vasen jalka ristiin oikean taakse, samalla kun käsi vie kiekkoa taakse. Kun oikea jalka astuu lopulliseen paikkaansa, taaksevienti on äärimmillään ja tarkistan linjan oikeaksi. Katseeni kohtaa Jaanin sekunnin murto-osaksi ja tiedän olevani oikeilla jäljillä. Työnnän painoa etujalalle, lantio siirtyy eteenpäin, lapa/olkapää työntyy kohti kohdetta ja samalla käsi vie kiekkoa eteenpäin. Kiekko irtoaa lopulta napsahtaen ja vasen jalka laahaa saaton loppuun. Hymyilyttää, kun onnistuin ja mun tunnetila ehkä näkyy kun käännyn takaisin.

Nyt haaveilen tosta heitosta ja nappaan pari lääkettä.

Mun susi on liian iso.
taiteilja: Muumuru
muumuru.com

-Aittatar

TPK viikko 38: Syksy tulee, ota koppi.

Maanantaista keskiviikkoon meni kroppaa lepuuttaen ja heittelyt jäi nolliin.

Suomessa kiekotkin saunoo.

Torstai.

Torstai oli jännittävä päivä. Mä pääsin vihdoin pelaamaan Käpän kanssa, josta on tullut kyllä ihan yksi mun lempi fribahahmoja tässä loppukesästä. Hauskaa on aina kun nähdään ja opittavaa tyypiltä ois ihan ääretön määrä.

Eagle treenialueella poseeraamassa.

Lintumies ja mä oltiin jo hyvissä ajoin treenaamassa, ensin puttia ja sitten draivia. Mä tarviin ihan järjettömästi vielä toistoja ton vauhdinoton kanssa, että se alkais luonnistumaan. Se lähtee jo kenttätreenissä luoviutumaan, mutta kun pääsee tiiltä aloittamaan, niin se ei onnistu.

Eka heitto treenissäkin on aina hankala, se lähtee ylös tai release on vielä hakusessa tai ei muista ottaa tuulta huomioon. Pikkuhiljaa se siitä aina alkaa sutviutumaan, mutta alkukankeus on aikamoinen. Radalla kun kiertää, saa väylien määrän verran heittää niitä ykkösheittoja. Jos ei nää asiat tuu selkärangasta, niin on helppo sössiä avauksia toisen jälkeen.

Toinen mikä häiritsee, on yliyrittäminen. Se onkin oire siitä, kun haluaisi niin kovasti näyttää taitonsa henkilölle, jonka arvostaa todella korkealle. Viimeinenkin rentouden ripe katoaa ja taas lähtee kiekot korkealle ja hyzerissa.

Siinäpä onkin soppa.

No te varmaan tästä pohjustuksesta tajusitte, että mun kierros ei mennyt erityisen hyvin.. Ei pirkon pirkkoa ja par-tuloskin oli aika kiven alla. Pirkkometsä ei ollut suosiollinen, mutta olisinko jopa bogeytta poistunut? That'd be a first.

Mut heittuetoverit.

Käpä tais ihmetellä väylällä 8, että ei kai mua vieläkin jännitä. No kyllähän mua. Koko kierroksen jännitti, kun olisin halunnut näyttää, etten ole ihan turhake.. ja lopulta se oli just se fiilis mikä jäi. Tulos +11, joka olisi jonkun mielestä varmaan ihan hyvä kuvastin mun taidoille, mutta koko kierros oli jotenkin niin tuskien taival pelillisesti, että en mä mitenkään suostu hyväksymään, että toi on mun taso. Ehkä kaikki ajattelee näin, mutta eikös se ole parempi vaatia itseltään enemmän, kuin tyytyä status quohon?

Sen sijaan, että Kari olis katellut mun touhua ja päättänyt että oon ihan epätoivoinen tapaus vailla toivoa, niin se tais päättää et oon epätoivoinen, mutta jotain potentiaalia ehkä löytyy, kun sanoi voivansa joku kerta lähtee mun kanssa treenauttamaan lähipeliä. Sanoi että se on mun selkein puute (toim. huom. selkein, ei ainoa. Buahhahahaaaaa), josta olen kyllä täysin samaa mieltä.

Tolla kierroksella oli myös aiemmin mainitsemani ongelma, eli avauksien lähteminen jälleen kerran taivaantuuliin. Ihme ongelma joka palaa aina, kun jotain uutta tekniikkaa hakee ja opettelee. No Käpähän keksi heti mikä siinä oli vikana, mulla ei paino siirry etujalalle, niin onko mikään ihme että kiekko kulkee vartalon sille reitittämää linjaa pitkin. (Jos käyttäisin hymiöitä blogissa, tähän tulisi sellainen silmienpyöritys facepalm yhdistelmä.)

Crap. Nyt pitäisi ihan samointein alkaa pureutumaan tähän ongelmaan. Jos en ole kiekon päällä ja paino etujalalla eteenviennin/heiton aikana, ei mun oo mitään järkeä edes miettiä muita puutteita.

Käpä tietää mun reppubägi ongelmasta, kun on tätä blogia lukenut ja tarjosi mulle käytetyn superhyväkuntoisen Dynamic Discsin Ranger Bagin kokeiluun. Yksinkertaisen tyylikäs musta reppu olis kyl just mun näköinen.

Eikös olekin sievä?

Perjantai.

Mentiin Lintumiehen kanssa heittämään Ristikivi. Kuten joku saattaa muistaa, tää on mun lähirata, jossa en kuitenkaan ole heittänyt kuin muutamia kertoja. Kesän alussa rata oli 9-väyläinen ja nyt pääsin ensimmäistä kertaa heittämään kaikki uudet väylät tätä nykyä 18-väyläisellä radalla.

Uusi ratakartta.

Rata lähtee uudesta paikasta ja kuvattiin kartta puhelimeen, jotta löydetään kaikille väylille. Ennen pelkkiä par 3 -väyliä sisältänyt rata oli saanut kaksi uutta pidempää väylää ja yksi vanha oli saanut lisäpituutta ja näin oli kolme väylää ihannetuloksella 4.

Rangeri heti testiin. Ei ollut tämäkään mua varten.

Väylä 2 oli ensimmäinen par4 ja oli muuten helppo sellainen. Tämä huomio johtuu ainoastaan siitä, että olen tunnetusti tyytyväinen, jos saan bogeyn näin pitkiltä väyliltä, mutta nyt pääsin eka yrityksellä pariin. Mutta ehkä mun pitäisi pikkuhiljaa antaa itselleni vähän kredittiä ja tunnustaa, että se mikä oli alkukesästä hyvä suoritus ei enää loppukesästä ole niin huikea. Olen kehittynyt ja se näkyy. Silti, oli se helppo par4.

Kolmosväylälle palattiin vanhalle rata-alueelle ja osittain tutuille väylille.

Nelonen oli uusi ja kunnon holarihoukutin. Alaspäin heitettävä suht lyhyt väylä, jossa kori on kolmelta reunalta puiden ympäröimä, joten liialti ei tarvitse pelätä, että menee yli. Siitä vaan sitten hakemaan suoraan mukiin!


Siellä se huutelee heittäjäänsä. Itse en tietenkään ollut lähelläkään ensimmäistä holariani.
Kutosväylä (oli myös vanhassa leiskassa 6.) on nyt pidennetty ja yksi näistä kolmesta par4 väylistä. Tässä oli jo ihan haastetta mulle, mutta kiva kun on muutettu noita vanhoja tuttujakin.

Seiskaväylä on myös uusi, lyhyt, mutta puinen. Kuvastaa kyllä suurta osaa Ristikiveä muutenkin. Tarkkuutta vaativa rata, joka, kuten moni muu puuränninen, pureutuu mun heikkouksiin.

Mä, auringonlasku ja lippis jota on yritetty ostaa suoraan päästä.

Väylä kymmenen oli magee väylä jossa tiin ja korin välissä oli metsäkaistale ja vaihtoehtoiset väylät kulkivat molemmin puolin kaistaletta. Siinä oli ihan hirveä heittojen kirjo, jolla lähteä kokeilemaan, mutta itse päädyin foreen joka kantoi about 10m päähän mukista. Pirkkoputti ohi ja par taskuun.

12-14 oli uusia väyliä, josat ensimmäiseen mulla ei ole sopivaa heittoa tai tarpeeksi isoa kättä, ja joista viimeinen olisi vaatinut suoran heiton, joka multa onnistuu vain vahingossa ja vaan silloin kun yritän jotain ihan muuta. Jippikaijee.

Viimeinen väylä on kolmas par4 joka alkaa tiukahkolla mandoportilla. Katoin väylää nauraen, että sisään en muuten saa ja heitin upeasti portista läpi. Oho.

Väylä 18 ja kuvassa huonosti näkyvä mandoportti.

Mulla ei mennyt kierros erityisen hyvin ja koska halusin keskittyä treeniin, en ottanut tulosta. En tarvitse siitä koituvaa ylimääräistä stressiä, vaikkakin jossain tapauksissa se auttaa mua heittämään paremmin. Catch 22, you say?

Tapasin muuten sattumalta Ristikivessä en vaan yhden, vaan kaksi Instagramista tuttua tyyppiä. Toinen tuli käsipäivää sanomaan ja olisi pyytänyt liittymään seuraan, jos olisin ollut yksin. Toinen tajusi vasta jälkikäteen että se olin minä, jonka näki, joten tapaaminen on vähän overstating, mutta sain pelastettua likan paidan, joten tapaaminen on vääjäämätöntä.

Lauralle after gameihin ja sain annettua vihdoin tytölle synttärilahjan, eli tämän Tolosen Mikon värjäämän Spike Spiken:

Buffy 4evaaaaah. Oon kade. Seuraavaksi Slayer Buffyn naamalla?

Lauantaina oli työpäivä ja illalla värjäilin kiekkoja. Ensin piti käydä Frisbeepointilla hakemassa värjäysalustoja ja mini-Jalleja.

Kaikki näyttää kauniilta ketjujen lomasta.

Käpä pisti mukaan kopittelukiekon, jotta mustakin tulisi joskus lähipelitaitaja. Kovin sinivalkoinen on setti.

Tässä muutama tuotos, aiheesta kirjoitan oman postauksen, treenipäivyriin nää ei kuulu.

Kiekko, joka naissaa itsensä, niin muiden ei tarvi.

(Naissaaminen tarkoittaa sitä, että sanoo "nice" tai "hyvä linja" tms, ennenkuin kiekko on maassa. Tämä päätyy auttamattomasti puuosumaan ja ihan järkyttävän huonoon liehen.)

Marbledye kokeilu. Don't take your guns to town son.

Stencil-hommia.

Sunnuntai.

Olin lupautunut Juholle cädiksi Nummelanharjun Syysmyrskyn amatöörikisaan. Tyypillä oli Gripin reppu, mutta edellispäivän prokisoista oppineena vähensi bägistä turhia kiekkoja, joten mun selkä pärjäsi huomattavasti paremmin.

Aloitettiin aamu 7.30 ensin pienellä puttiskaballa, jossa Juho pieksi mut 6-0 ja sitten, kun Aino saapui, heittämällä ensimmäiset kuusi väylää lämmittely mielessä. Juholla ja Ainolla oli kahviveto, joten mä sain paineetta pelailla siinä. Alkoikin kivasti ja viiden väylän jälkeen olin ennätysvauhdissa. Kutonen hajotti pakan ja siihen loppui myös heittelyt, mutta tuntui kyllä kivalta vähän viskoa.

Mun avaus ykköselle Maniacilla. Joo se on par2 mutta olkaa iloisia mun puolesta, mäkin oon!

Ainon seurassa oon aina vähän jännittänyt, mutta nyt ei oikeastaan ollut stressiä. Juhon seurassa olen heittänyt aikoinaan kaksi heittoa, jonka jälkeen olen alkanut itkemään, joten luulis että ois sekin vähän aiheuttanut ahdistusta. Mutta ei. Easy breezy and fun, olin kuin jenkkimainoksen teinityttö.

Aamun palaajakokous.

Pelaajakokouksen jälkeen siirryttiin radalle ja pojat aloittivat väylältä kolme. Heittueeseen kuului kaksi vähän vanhempaa äijää ja yksi taitava junnu, Riku Vink, joka heitti miesten sarjassa. Oli ihan mielettömän siistiä nähdä noin taitava kundi heittämässä, sain siinä todistaa joitain aivan maagisia avauksia sekä Juholta, että Rikulta.

Kierros meni Juholta alle omien odotustensa, -3 tuli korttiin.

Käytiin syömässä ja sitten kohti toista kierrosta. Nyt pelaajat oli jaettu ensimmäisen kierroksen tulosten mukaan heittueisiin ja Juhon poppoo lähti liikkeelle väylältä 7.



Väylä oli muokattu normileiskasta poiketen saariväyläksi, jossa piti osua koria ympäröivään alueeseen tai joutui Drop Zonelle. Juho tarkkana miehenä heitti väpättävän Gator-foren saareen molemmilla kierroksilla. Tällä kiessillä yksi kisaajista avasi aivan huikealla upsilla, jonkalaisen ehdottomasti haluaisin oppia. Sama kundi avasi myös väylän 8 upsilla ja mä olin niin in awe, ettei ollut kaukana pyytää oppituntia. Mutta edelleen toi upsin harjoittelu stressaa mua, niin olen jättänyt sen aika minimiin.

Juhon avaus seiskalle laahaavalla takajalalla.

Oli ihan mielettömän hyvä porukka liikkeellä, läppä lensi ja tilanne oli rento. Mun olis hyvä jossain päästä näkemään vähän jäykempää menoa, mulla saattaa tulla vähän liian hattaranmakuinen ja värinen kuva kisaamisesta tällaisissa tilanteissa.

Äitin luona kävin lounastamassa perjantaina ja sain tän superhyvän, fleece-vuorilla varustetun ulkoilutakin.

Mulle päivä meni hyvin, kun pääsin seuraamaan pelaajia ja kisafiilistä. Tarkoitus olis joskus kuitenkin itse kisata niin totuttautuminen noihin tilanteisiin ulkopuolisena tekee varmasti mulle hyvää. Kuten sanottu, nyt oli mukavaa porukkaa kauttaaltaan liikenteessä ja meininki oli rentoa. Voin kuvitella, että sellaiset jännittäjät, kuin minä, saattaisivat olla äärimmäisen tukalaa peliseuraa.



Pakko vielä mainita siitä, että onpahan meillä kirkas tulevaisuus lajissa, kun kolmen kärki miesten  MA1 (Advanced Amateur) -sarjassa oli junnuikäisiä. Hatun  noston arvoinen suoritus kundeilta.

Too much information, jos se on tarvinnut kirjoittaa radan kalusteisiin.

Sit mulla ois pientä pureskeltavaa teille pojat. Ensin haluan kuitenkin tehdä selväksi nämä:

Kaikki tytöt ei ajattele näin.

Läheskään kaikki pojat ei toimi näin.

Suuri osa meistä mimmeistä treenaa miltei ainoastaan poikien kanssa. Me vertaamme itseämme teihin, vaikka se on tyhmää. Ei kannattaisi verrata, kuin itseensä. Olenko tänään parempi, kuin eilen? Olenko oppinut jotain viimeisen kuun aikana?

Silti saattaa päähän pilkahtaa ajatus, en ole yhtä hyvä kuin pojat, onko mulla oikeutta pelata?

Me todistelemme taitojamme jatkuvasti ja jännitämme uusia tilanteita. Meistä jokainen tahtoisi varmaan päästä niistä fiiliksistä eroon, mutta se on helpommin toivottu, kuin tehty.

Me aliarvioimme ja vähättelemme itseämme aivan tarpeeksi, älkää te tehkö sitä meidän puolesta. Älkää sanoko kisaavalle naiselle, että "heittäkää sitten nopeasti", jos pelaatte naisheittueen takana olevassa poolissa. Älkää naureskelko sille kuinka tytöillä aina kestää niin pitkään, varsinkaan kun näkymätön hahmo, eli caddie, joka on tyttö, on kuulemassa tämän kaiken. Toivoisin, että osaisitte arvostaa kanssakisaajianne niin paljon, ettei tällaisia tarvisi ylipäätään koskaan sanoa. TÄMÄ EI OLE REILUA ja jos fribeegolf jotain on mun mielestä, niin reilua ja hauskaa. 

Naisilla on oikeus ottaa oma aikansa pelissä ja siitä on kenenkään turha kiukutella. Jokainen varmasti tietää, että kun heittää nopeasti, vaikka treenikiessillä ohittaessa isompaa poolia, menee heitot huonommin ja aikaa kuluu vieläkin enmmän.

Ei aiheuteta toisille turhaa stressiä, kaikki haluavat vaan tehdä parhaansa, suotakoon se heille.

Näkymätön caddie-tyttö irvistää. 

Loppuun vielä ajatus, joka sopii kaikille:

Itseensä uskominen _on_ kivaa.

-Aittatar 

Kurttuinen kissa kertoo totuuden. Yo'Dawg!