TPK viikko 17: NDGE2015, spektaakkeli vailla vertaa.

 Katsokaa näitä maisemia!

Olin ollut kipeänä. Jouduin jättämään väliin Kivikon kisat, joiden piti olla mulle balsamia Kankaanpään aukirepimiin haavoihin. No balsamit jäi saamatta ja tavoite oli enää vain kasata itsensä kuntoon kevään hypetetyimpään ja ennakkoon siistempään kisaan, Nurmijärvi Disc Golf Experienceen.

Kisa pelattaisiin uniikeissa puitteissa, Nurmijärven golf-keskuksessa. Väylillä olisi mittaa niin, että tällaista narukättä heikottaa ja nurmikot olisi millien mukaan leikattu. Vielä päivää ennen kisoja oli vähän heikko olo ja pelotti etten jaksaisi heittää. Tein kuitenkin päätöksen lähteä kokeilemaan ja katsomaan, koska en missään nimessä halunnut missata kokonaan tätä kokemusta.

Kokemus oli se mitä tältä kisalta odotin. Nyt heitettiin tavoitteet romukoppaan, jätettiin yliyrittäminen kotiin ja keskityttiin nauttimaan! Bogeyt olkoon mun pareja ja parit birsejä!

 Jännittynyt kisaaja.

VÄYLÄ KUVAUKSET Frisbeegolfliiton keskustelupalstalta:

1. Jari Väyrynen väylä 230m par 4 Kaunis, alhaalta leveän ja tiiltä kapean näköinen, suora alamäki väylä. Yksi hienoimmista!
2. 124m.par 3 Suora mandolla varustettu aaltomainen väylä. Herkullinen!
3. 88m.par 3 Lyhyt oikealle kääntyvä alamäki väylä. Pakko kakkosen posti!
4. 87m. par 3 Lyhyt loiva ylämäki väylä. Vasemmalle kääntyvä. Punkkeri vaara!
5. 110m. par 3 Oikealle kääntyvä nätti perusväylä. Melkein metsäväylä!
6. Sami Loukko, Juha Nieminen väylä 161m. par 3 Puolipitkä lammen ja notkon ylitys väylä. Piiitkiä siivuja luvassa! Rolli vaara!
7. Mikko Setälä väylä 122m. par 3 Jyrkkä vasemmalle kääntyvä alamäki väylä. Kurvassa kiekon pysäyttäjä puu. Ihana!
8. 115m par 3 Loivasti vasempaan kääntyvä, lopussa metsään päättyvä perusväylä. Golfin ja frisbeegolfin ristetys!
9. 129m par 3 Vasempaan kääntyvä loiva ylämäki väylä. Tilaa on!
10. Jaani Länsiö väylä 207m. par 3 Jyrkkä , suora alamäki väylä. Pienellä lammella höystettynä. Rohkeat palkitaan tai sitten ei!
11. 200m. par 4 Radan omituisin väylä. Selkeä mutkitteleva väylä teeltä korille. Mutta kuka yrittää oikaista mutkat suoriksi. Käärme! ( siis ei siellä oikeita käärmeitä ole)
12. Jussi ja Janne Lindberg väylä 315m par 5 Jukka Vierin aikoinaan nimittämä kaikkien monsteri väylien äiti. Puolivälissä matkaa vasemmalle kääntyvä, loppua kohti kapeneva väylä. Kurvan jälkeen vasemmalla vaanii kiekko poloja syvä vesinielu, ja oikealla puolella korkean aitauksen takana lauma äänekkäitä, nopeita ja hurjia Venäjän vinttikoiria. Jos heität kiekkosi aidan toiselle puolelle, ei ehkä kannata lähteä hakemaan sitä. Jännittävä!
13. 160m. par 3 Perus kauraa. Kori rinteessä, joten pieneen ylämäkeen lähestyminen voi yllättää. Vähän tylsä?….en tiedä!
14. 180m. par 4 Tasaisen alun jälkeen jyrkkä nousu kori tasanteelle. Pirkkoa pukkaa!
15. 180m. par3Eppu Parkkinen/ Petri Määränen väylä. Oikea kätiselle loiva annukka heitto. Notkomainen mutta ei syvä. Vasemmalla puolella tien reuna ja sen takaosa OB.
16. 150m. par3 Frisbeegolf tyyppinen väylä. Kapea huoltotietä mukaileva kapea ränni. Draivin suuntaviivoja määrittelee oikealla oleva MANDO
17. 138m. par3 Näppärä notkon ylitys väylä. Vasemmalla notkossa OB lätäkkö! Kakkosia ja kolmosia tiedossa. Kiva!
18. 206m par 4 Edellisen isoveli. Nyt lukemat muuttuvat numeroa isoimmiksi. Avaruutta!
19. 100m. par 3 Alamäki väylä. K MANDO koria ennen lutunen pieni kiekkojen hukuttautumis lampi. Onni suosii rohkeaa!
20. 180m par4 Väylä mikä varmasti puhuttaa! Otin tietoisen riskin sijoittamalla korin veemäiseen Bermudan kolmioon. Avaus kannattaa sijoittaa tasamaan viimeiselle tasanteelle. Siitä on helpointa muttei helppoa lähestyä pari metriä alemmaksi korille. Korin edessä, sivuilla ja takana vaanivat lukuisat OB:eet, lampi, greeni, punkkerit . Sijoittajan unelma!
21. 80m. par 3 CTP väylä.MANDO! Tarkistusmittauksessa pikkuinen kasvoi isommaksi. Tee on kuitenkin pari metriä koria ylempänä, joten korille heittäminen ei ole kuitenkaan kenellekään ylivoimainen tehtävä. Ei kuitenkaan ihan helppo nakki!
22. 315m. par 4 Pitkä! Upea! Tilava! Ensin teeltä reilu 100m. tasaista, ja sitten alkaa loiva hieman oikealle kaartava alamäki korille asti. Punkkerit ja iso greeni lisäävät pisteitä. Tyylikäs! pisin draivi kisa!
23. 202m par 4 Hiekkatieltä alas golfväylälle, ja sitten siitä tasaista baanaa korille. Vasemmalla melkein koko matkan OB pelto. Petollinen!
24. Jesse Heinonen väylä. 350m. par5 Radan pisin! Lampi vaaniin melkein jokaisella heitolla. Riskin otto kykysi määrää tuloksen, ja kiekkojen menetyksen määrän. Väylän voi toki pelata harkituksi kuivin kiekoin ( jollei sada) Jättiläinen!

Tiedossa siis kahdeksan yli 200 metrin mittaista väylää, joista kolme ylitti 300 metrin rajan. Satametrisiä tai sitä lyhyempiä väyliä vain neljä kappaletta. Radan pituus reilu kahdeksan kilometriä ja kävelyä yhdellä kierroksella reilu kymmenen. Maasto kumpuilevaa ja korkeuseroja löytyy niin, että pohkeissa tuntunee. Avonaista ja rakkaudella hoidettua monsteriväylää.

Puitteista ei siis jää kiinni kisakokemus.

 Väylä 10, pisin draivi -kisan näyttämö.

(Kuva: Toni Asikainen)

Lauantaina herätys soi puoli kuudelta, joka tuntui lomalaiselle aika rankalta. Herääminen itsessään ei kuitenkaan ollut vaikeaa, kun heti iski pieni jännitysperhosparvi vatsanpohjaan. Vaatetta niskaan, kamat kasaan ja auton keula kohti Nurmijärveä. Keli oli huonoista ennusteista huolimatta aivan uskomattoman kaunis, aurinko paistoi jo kukkojen laulaessa ja pakkasasteet tiedettiin poistuvan melko pikaisesti. Mullakin oli olo vihdoin ihan terve ja uskoa löytyi, että pystyn pelaamaan koko päivän.

Oltiin kisapaikalla seitsemän aikaan ja ehdittiin ottaa muutamat putit alle vielä aamutuimaan. Pelaajakokous alkoi 7.20 ja siinä päästiin näkemään miehiä nimikkoväyläin takana ja kuulemaan Väykän mietteet päivän kulusta.

Aloitin Anssin, Tuomon, Janin ja Tuomaksen kanssa radan viimeiseltä väylältä. Ei tosiaan mikään pehmein alku päivään, kun ensimmäinen väylä on radan pisin ja kiersi mittavaa vesiestettä. Heti avausheiton suhteen joutuu tekemään valintoja pelikirjan suhteen, kun tii osoittaa reitin lammen yli, jolloin voisi voittaa useita metrejä, mutta myös menettää kiekon. Safety-vaihtoehto olisi laittaa vasemmalta mantereen mukainen heitto.

Koska aikaa oli vielä ennen kisan alkua, päätimme ottaa muutamat treeniheitot. Itse laitoin g* Beastin heti outtiin liian lyhyellä heitolla. Onneksi kiekko kuitenkin päätyi kuivalle maalle, joten sain sen takaisin bägiin. Tuomaksella ei käynyt yhtä hyvä tuuri ja hänen harjoitusheittonsa joutui veteen.

Koska treeniheitto jäi lyhyeksi, päätin pelata varman päälle. NOT. Avausta vaan lammen yli, mutta kovempaa! Tällä kertaa rohkeus palkittiin ja pääsin helposti yli. Seuraavat kolme heittoa tämän jälkeen oli myös pituusdraiveja, pidin huolen, että heitettävässä pannussa on varma feifi ja jokainen heitin snadisti lammen yli joka kerta. Kun pituus ei muuten riitä, niin on hyödynnettävä sisäkurvi. Viides heitto oli ensimmäinen lähäri, Jokerilla milliin ja kutonen korttiin. Olin erittäin tyytyväinen suoritukseeni.

Seuraavaksi päästiin radan avausväylälle, joka oli tosiaan pidennetty sekä alusta, että lopusta ja tuntui käsittämättömän pitkältä. Avasin tässä todella hyvin ja sainkin pitkälle rinteeseen kiekon. Siitä vielä toinen draivi, varmistellen etten joudu greenille ja lähäriä greenin yli. Putti ohi ja vitonen korttiin. Edelleen todella tyytyväinen omaan suoritukseeni.

Väylälle kuusi pääsin taas kovalla itseluottamuksella ylittämään lampea. Isot pojat ei edes huomio koko lätäkön olemassaoloa, kun sen yli on niin lyhyt matka, mutta mä jouduin kyllä miettiä lähdenkö turvallisesti vasemman kautta vai kokeilenko yli, jotta saan pituutta lisää. Yli meni onneksi ihan heittämällä, mutta töhöiltyäni lähärit ja putin, otin siihenkin vitosen.

Seiskaväylälle onnistui avaus melko täydellisesti ja vein meidän poolin CTP-kisan kerrankin ohi Tuomaksen. Putti oli mulle silti liian pitkä, mutta otin tyytyväisenä kolmosen korttiin.

Kymppiväylältä alkoi todellinen siivutus! Pitkää väylää toisen perään ja käsi joutui koetukselle. Tarvitsisin useamman onnistuneen heiton per väylä päästäkseni edes bogey-tulokseen, mutta nakutin omalle tasolleni kyllä hyvää settiä. Viidelletoista napsahti niin pitkä draivi, että en tiedä olenko moista aiemmin heittänyt, mutta lähärit jäi vähän vajaaksi tasosta. Todellisina kauneusvirheinä Limpurien väylä 12, jossa otin ihan pikku skipin OB-lampeen ja seiska korttiin, kun muuten jokainen heitto oli aivan parasta Essiä, sekä väylä 16, jossa missasin sekä mandon että oikeastaan kaikki heitot ja jouduin tyytymään seiskaan. Sain onneksi itseni heti kasaan ja seuraavalle väylälle pitkällä draivilla ja millilähärillä kolmonen korttiin.

Väylä 19 oli yksi radan lyhyimmistä, mutta korin edessä ollut lampi teki mun puolesta päätöksen seiftata vasemmalta par. Vähän nössötti, mutta mulla oli kierrokselta niin vähän par-tuloksia, että oli se jokunen fiksu päätös tehtävä.

CTP-väylänä toimi 21, jossa oli oikealla puolella mando ja vasemmalla jyrkkä alamäki. Sössin väylän aivan totaalisesti, täräyttäen ensin mandopuuhun, ohittamatta sitä vielä, jatkamalla vain väylälle, josta kolmas heitto liiteli mäkeen. Sieltä putterilla upsi mukin alle, joka kuitenkin rollasi mäkeen ja lopulta kutonen korttiin. Tällaiset pelleilyt pitäisi saada karsittua, kun ihan perusmokailut tuottaa tarpeeksi suurta lukua.

Viimeiset kaksi väylää olivat molemmat pitkiä alamäkiliidätyksiä, jollaisia en ole koskaan aiemmin päässyt heittämään. Kauniita, kuin mitkä! Kierros saatiin kasaan reilussa viidessä tunnissa ja heittoja ropsahti 115kpl tuliskorttiin. Huikeaa!

Golfkeskuksella oli varauduttu yli satapäiseen fribalounastajaan ja onneksi olen köyhän miehen kasvissyöjä, joka hyväksyy kalan kasvikseksi, muuten ei olisi ruokaa herunut. Ainoa asia, joka puitteissa jäi harmittamaan. Toki olisin voinut soittaa ja kysyä mitä lounaalla tarjotaan, mutta suoraan sanottuna ei tullut mieleen kasvisvaihtoehdon puuttuminen. Tonnikalasalaatti oli onneksi herkullista ja vedinkin sitä aika "miehekkään annoksen", kuten vieraista pöydistä huudeltiin.

 Toisilla ole välineet vimpan päälle.

(Kuva: Toni Asikainen)

Aloitettiin toinen kierros hieman aikataulusta myöhässä väylältä 8 Jennin, Jennan ja Janitan kanssa. Jennin kanssa olin heittänyt jo muutaman kerran aikaisemminkin kisoissa, oli kiva kun oli tuttu poolissa. Jenna ja Janita taas olivat asteen valmistautuneempia ja heillä oli caddiet messissä!

Me oltiin heitetty Jennin kanssa sama tulos, mutta koska mun tuloskortti oli pakan päällimmäisenä, sain aloittaa honoreilla. Ja niistä pidin kiinni kuusi väylää, taitaa olla oma enkka. Otin ensimmäisestä kolmesta väylästä kaikista nelosen, mutta vain kympillä se oikeutti par-tulokseen.

Väylä neljätoista oli haaste, kun avasin heti skutsiin. Siitä kakkosheitto vaan väylälle ja turvallisen hyökkäävästi kohti koria. Seuraavalla väylällä, kun odoteltiin väylän vapautumista, pyöri tuuli aivan miten sattuu ympärillämme. Siinä vaihtui monta kertaa kiekkovalinnat ja siitä huolimatta, että tuuli yritettiin ottaa huomioon, heitot päätyi kaikki melko samaan suuntaan kohti vasemmalla sijaitsevaa metsää.

Ai sitä väsyneen ja hysteerisen hihittelyn määrää, kun käveltiin samaan riviin metikköön heittämään kaikki paitsi Janita, joka jätti sentään väylälle oman pannunsa. Toiset tytöt jatkoivat jo fiksummin kohti avointa, mutta mä pistin uudestaan puuston keskelle. Siinä oli yksi vähän leveämpi rako, josta mun oli saatava kiekko läpi tai ottaisin osumaa ja lukua. No luottokiekko eli basic Jokeri handuun ja kovalla rykillä läpi. Heitto onnistui täydellisesti ja parempi puttaaja olisi siitä jo ineen laittanut.

Me oltiin muuten joukkona ihan hirveitä puttaajia! Siitäkin monet naurukohtaukset otettiin, kun kukaan ei onnistunut ekassa putissa. Tragikomiikkaa.

Sitten koitti mun revanssi väylästä 16 ja sen mandosta. Otin tällä kertaa mun todella hakatun classic Rocin, jonka joskus Jaanilta sain. Se on niin alivakaa, että pystyy huoletta heittää täböllä vasuriin ja aina se taittaa oikealle. Nyt kuitenkin tehoja tietoisesti ja väsymyksen takia pois ja kiekko liisi aivan suoraan tietä pitkin. Ei kauas, mutta kauniisti. Siitä jatkoksi toinen miltei samanlainen heitto ja annoin itselleni mahdollisuudet pariin. Otin ne heti seuraavalla heitolla pois, mutta väylätulos parani kuitenkin kahdella.

Väylän 17 avaus meni metsään, mutta kuten jokainen mun blogia enemmänkin lukenut tietää, if there's a sky route, there's a way to tomahawk! Eli tiukka upsi miltei pystyssä kaikkien puiden läpi ja mittaakin tuli varmaan se 55-60m. Siitä lähäriä vielä milliin ja nelonen korttiin. Ehdottomasti olin tyytyväinen väylän suoritukseen.

Väylälle 19 ajattelin taas seiftata, mutta kiekko jäi snadisti handuun ja päätyi hienosti lammen yli, mutta kuusen alle. Ei mennyt putti sisään, mutta kolmonen kelpasi jälleen.

Väylä 20 oli kyllä hieno. Pitkä ja radan mittakaavassa melko tiukka oikealle loivasti kaartava väylä jonka greeni oli kaikenlaisten OB-esteiden suojassa. Olisiko Ari ollut kun sanoi, jos ne alueet olisivat outtia keinotekoisesti, niin olisi pänninyt, mutta pallogolffin greenit ja bunkkerit toivat yllättävän miellyttävän lisähaasteen väylän loppuun. Ekalla kiessillä sain sijoitettua heiton kahden outin väliin, mutta toisella kerralla en ollut yhtä onnekas. Roci lipsahti bunkkeriin ja muuten suht hyvin pelattu väylä sai vähän mälsän lopun.

Niko näki mun heiton, joka siis oli kyllä bunkkerilipsahduksesta huolimatta hyvä heitto, ja kehui nätiksi. Näytin kiitokseksi keskaria. Niko yritti huudella et oli oikeasti hieno heitto, mutta mä naureskellen ilmoitin, etten nyt täältä bunkkerista oikein osaa fiilistellä ja esitin varuiksi vielä uudestaan keskissormeani. Sorry Niko, no hard feelings!?

 Väylä 23.

Seuraavaksi oli taas edessä CTP-väylä, jossa päätin, etten pistä mandosta ohi ja koska kaikki tytöt oltiin samoilla linjoilla, heitettiin peräkkäin vasemmalle sinne alamäkeen, puiden keskelle. Mä uskalsin edelliskiessin rollista huolimatta laittaa taas putterilla upsin ja tällä kertaa se jäi päälle. Putti ohi ja nelonen korttiin.

Väylälle 22 heitin monta heittoa, mutta Jennapa laittoi kakskytmetrisen lähärin pömpeliin ja se oli kaunista se!

Kun kiipesimme väylän 23 tiille, tajuttiin, että meillä on vielä yhdeksän väylää jäljellä. Eli puolet normipituisesta kierroksesta. Jenna ja Janita pohtivat, jos voisivat käyttää kädejä sijaisheittäjinä ja me Jennin kanssa katseltiin lähempiä tiipaikkoja. Onneksi kuitenkin heitettiin itse ja kaukaa, mä nimittäin heitin hemmetin pitkän siivun. Moiset tuurit kuittaantuu kyllä huonoilla lähäreillä, mutta ei muistella niitä.

Radan, vaikkei kierroksen, viimeiselle väylälle lähdettiin samalla taktiikalla kuin ensimmäisellä kierroksella, mutta väsynyt kroppa heitti lyhyemmin ja tällä kertaa tälle pisimmälle väylälle joutui käyttämään 7 heittoa. Riutunut varsi ei ollut erityisen innoissaan väylän jälkeisestä ylämäestä, mutta mäen huipulla odottavan klubitalon olemassaolo oli todella suuri etu varsinkin näin pitkässä kisassa.

 Team JJJ veti punasävytteistä linjaa, Team E oli sinisenä paikalla ja naama irvessä, kuten aina.
(Kuva: Vilma Väyrynen)

Ykkösellä jouduimme odottamaan heittovuoroa, kun edelliset vielä pelasivat väylää loppuun. Siinä sitten jäi kaksi pallogolffaria yytsimään meidän avauksia ja kyllähän alkoi likkoja taas naurattaa, räkäsesti. Annetaan hieno kuva lajista, kun tyypit jää seuraamaan rapapoolien rapapoolia, joka on vielä harvinaisen väsynyt. Siinä me sitten, yksi kerrallaan, heitettiin aivan päin vittuja. Jenni puuhun, Janita puskaan ja Jenna sekä mä laitettiin metsään, aivan toistemme viereen.

Kun osa jatkoheitoistakin joutui viheresteiden valtaan Jenni tokaisi, että on se kumma, kun päästään aakean laakealle pallogolfkentälle heittää ja silti tarvotaan metsissä. Too true!

Voimat alkoivat tässä vaiheessa olla aika finaalissa, joten lyhyetkään väylät ei tuntuneet hirmu helpoilta. Putti oli jokaisella muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta lähinnä karmivaa ja myötäelettiin toistemme epäonnistumisissa.

Mutta siinä, kun oli juuri putannut alarautaan ilta-auringon kutitellessa niskaa ja piirtäen tasaisesti leikatulle nurmelle koivujen avulla herkkiä pitsikuvioita, ei vaan mikään harmittanut. Mieli pysyi korkealla läpi kierroksen, koska jatkuvasti havaitsi olevansa osa ainutlaatuista kokemusta.

Väylällä kuusi uskalsin vielä kokeilla reittiä lammen yli ja meinasipas neidin huvenneilla voimillakin mennä pitkäksi seuraavaan vesiesteeseen. Seiskaväylään päätettiin kierros ja siinä sain metsän keskeltä pystysuoralla mellakkaupsilla yrittää pelastaa itseäni, mutta puuston läpäisystä huolimatta otin tuplabogeyn korttiin.

Toinen kierros sujui yhtä heittoa huonommin kuin ensimmäinen ja päädyin tulokseen 116.

Olinko tyytyväinen tulokseeni? En.
Haittasiko se?
No ei tippaakaan.

NDGE oli kokemuksena ainutlaatuinen, erityinen, raskas ja palkitseva.
Kyllä, väylät olivat järjettömän pitkiä.
Ehdottomasti, kierrokset kestivät ajallisesti ikuisuuden.
Missään nimessä en mitään muuttaisi!

 Parhaat palkittiin pysteillä.

(Kuva: Toni Asikainen)

En usko hevillä pääseväni yhtä hienoa rataa kiertämään, yhtä kauniita väyliä heittämään. Tuurilla saatiin uskomaton keli, joka sai askeleen tuntumaan kevyemmältä ja väsymyksen häviämään taustahuminaksi. Lisäksi toisen kierroksen tyttöseura oli niin järisyttävän hauskaa, että oisi melkein voinut vielä toisen rundin heittää heidän kanssa putkeen. Melkein. Kroppa olisi toki pettänyt alta ennen sen loppumista.

Jenni oli tuttu hyvis, johon pystyi luottamaan, että seura on taatusti hyvää. Janita oli hieman varautuneempi, mutta lämpeni kyllä kierroksen edetessä. Hyssepommi-Jenna oli aivan ihana nainen, jonka kanssa sai nauraa ihan kippurassa melkein koko kierroksen ajan. Ei siinä osaa ihminen olla huonolla tuulella tai väsynyt, kun tuollainen lauma naisia on ympärillä.

Joskus mulle kiessit naisten kanssa oli haastavia, mutta nyt odotan niitä innolla. Niin paljon on hyviä kokemuksia tullut ja ihania naisia elämään. Kiitos teille kaikille!

Mun lempiväylät:
12, monsteriväylä myös ja varsin haastava, tuntui että kori ei ikinä tule näkyviin.
14, väylä jolla epäonnistuin molemmilla kierroksilla ja silti nautin siitä. Sai heittää todella jyrkkään ylämäkeen, se on suhteellisen harvinaista.
15, todella pitkä par3, joka tuntui yllättävän kapealta, kun tuuli vaihteli suuntaa.
16, mandoväylä, jossa midarilla heitto palkittiin.
20, väylä joka päättyi outtihelvettiin, lisäten järjettömän mielenkiintoisen jännitysmomentin
22, loputtoman pitkä ja upeasti avautuva alamäkiliidätysväylä

Koska lyhyitä, alle satasen väyliä oli niin harvassa, ne tuntuivat tällä radalla hengähdystauoilta, hyvällä tavalla. Pitkiä väyliä oli kuitenkin tultu pelaamaan, joten lyhyet oli kuin pikku karkkeja välissä.

Väsynyt, mutta onnellinen kisaaja.

En mä oikeasti osaa edes kuvailla miten hieno kokemus tuo kisa oli. Ei se edes tuntunut kisaamiselta, oli vain pelkkää fiilistelyä ja hymyilyä ja nautintoa. Sunnuntaina tunsi koko kropalla, että oli tullut heitettyä paljon ja täysillä ja ansaitusti tulikin rötvättyä ja syötyä koko päivä.

Kiitos Väykälle upeista kisoista. Sano mitä sanot, mutta mä en ole kuullut yhtään moitetta väylistä tai kisajärjestelyistä. Jokainen tuntui olevan realistinen sen suhteen, että aikataulut tulevat muuttumaan ja venymään. Kukaan ei ollut liian tiukkapipoinen tai tosissaan, tuntui että jengi oli paikalla juurikin kokemuksen takia, tuon Nurmijärven disc golf experiencen perässä.

Kiitos Nurmijärvi Golf, Väykkä, Suomen sää ja peliseura.

Wau mikä päivä.

-Essi

TPK viikon 15 lopetus: Neiti DNF ja kootut selitykset.

Auton takakontti tuli vihdoin järjesteltyä ja nyt se on aika omistautunut lajille. 

Otsikko kertoo jo kaiken, mutta avataan nyt kuitenkin tää tarina mun ekasta kisareissusta ja miten mä päädyin mua hävettävään, nolottavaan ja suoranaisesti vituttavaan ratkaisuun.

Perjantaina lähdettiin Jaanin kanssa kohti Kankaanpäätä kahden aikaan, tarkoituksena päästä aloittamaan pariskaba ennen kuutta. En ollut koskaan heittänyt viidentienristeyksessä, joten halu päästä vähän kokeilemaan avauksia ennen kisoja oli palava.

Meillä kuitenkin kesti sen verran matkanteossa, että päätettiin suosiolla luopua pariskaba-ajatuksista ja sovittiin, että mennään treenaamaan avauksia. Ehkä lopulta parempi idea, niin ehdittiin vähän useampia avauksia kokeilla jokaiselle väylälle, mä kun oon vielä niin usein niin kujalla ja ratakin ihka uusi tuttavuus.

Ensimmäinen vaikutelma radasta oli...no metsäinen ja haastava. Pitkiä väyliä, eikä mitään helppoja par-tuloksia mulle tarjolla. Mun taitotasolle liian vaikea, mutta ihan mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Tunnelma oli jännittyneen odottava. Lempiväyliksi valikoitui muutamat pidemmät ja avoimemmat, jossa mun vahvuuksilla on saavutettavissa mitään hyötyä.

Kun lopeteltiin treenikiessiä, oli taivas tulessa.

Olin pitkän ajomatkan ja kymmenien avauksien jälkeen juminen ja väsynyt. Minulla soi arkisin kello 4.40 herättämään töihin, joka on lähtökohtaisesti jo tarpeeksi saamaan minut tavallisena perjantai-iltanakin nukkumaan kaikien Kerttu-mummien kanssa samoissa aikatauluissa. Nyt olin jännityksen takia onnistunut panikoimaan itseni hereille jo yli tuntia aiemmin ja iltaan mennessä olin aivan kuitti.

Lauantaina olin onneksi aikataulussa myöhemmin aloittavassa lohkossa, joten sain nukkua pidempään. Toki heräsin vajaaksi pariksi tunniksi, kun mökkiseuraa pitäneet pojat tekivät lähtöä, mutta olo oli ihan tarpeeksi hyvä, kun viimein nousin.

Ennen pelaajakokousta otin draivia verkkoon ja joitain putteja. Kaikki kulki näennäisesti hyvin, mutta pään sisällä temmelsi mahdoton pyörremyrsky ja korvissa humisi. Pelaajakokouksessa yritin keskittyä täysillä, mutta informaatiota oli tarjolla liikaa ja toivoin, että heittoryhmäni jäsenet olivat paremmin pinnalla ajatuksissaan.

Aloitin väylältä 8 yhdessä Petrin, Tommyn ja Mikon kanssa. Väylä on kapeahko oikealle taittuva dogleg, olisiko n. 70-80 metriä suoraa ennen väylän kääntymistä. Isokätiset voivat hakea reilulla taivasantsalla mugille asti ja on mahdollisuus päästä kokeilemaan eagleputtia sisään.

Itse hain kaikilla kierroksilla jostain ympäröivästä metsästä vauhtia. Ei kovinkaan toimiva taktiikka, mutta pelikirjassa pysyin. En ihan päässyt puttaamaan eagleja.

Väylä 8.

Eka kiessi oli kuraa mun osalta. Arkailin lähes kaikessa mitä tein, ja se ilmeni monissa heitoissa liian aikaisena irroituksena. Se kuvasti mun peliä, earlya koko ajan. Kiekkovalinnoissa oli myös hakemista, mutta johtuiko se kuitenkin enemmän tekniikan hajoamisesta vai oikeasti epävarmuudesta bägin sisältöön, sitä en tiedä.

Tuloksena oli +31 kierros, jonka ainoana kohokohtana oli väylän 14 par-tulos, kun muuten olin vain hätää kärsimässä ja troublesseissa. Pelihuumori ei missään vaiheessa täysin kadonnut, mutta kyllä oli mimmi välillä aika maissa.

Toiselle kiessille ksikisytua huonoimmalla tuloksella ja täysin vailla odotuksia.

Kävin kierrosten välissä toisen mökkiasukin kanssa syömässä lounasta, mutta jäi puolet pizzasta iltaevääksi, kun ei vain maistunut ruoka. Kaipa sitä jotenkin ajatteli, ettei ansaitse edes nauttia ruoasta ja lisäksi tuntui siltä kuin sapuska lähtisi paluumatkalle samaa reittiä kuin vatsaan kulki.. Eli oksetti ja ahdisti, business as usual.

Väylä 18.

Toiselle kiessille aloitettiin väylältä 18. Saatiin oiva tilaisuus nähdä kolmen kärkipoolin/heittueen/ryhmän lopetukset väylälle 17 ja availut väylälle 18. Siinä on jonkin verran kontrastia tuohon omaan pelaamiseen.

Pääsin tällä kertaa pelaamaan Niinan, Suvin ja Marjon kanssa. Niina oli ehkä sympaattisin mimmi ikinä ja ihan ihanaa seuraa. Tsempattiin puolin ja toisin toisiamme kierroksella. Suvin kanssa taas natsasi hyvin sellainen hieman sarkastinen huumorintaju ja kärsimättömyys hölmöilyä kohtaan. Mageita naisia ja koen olevani etuoikeutettu, kun pääsin heidän kanssaan pelaamaan.

Pelissä alkoi jo loksahtelemaan paloja kohdilleen, eikä kierros ollut yhtään niin toivoton kuin ensimmäinen. Putti kulki tällä iltakierroksella parhaiten koko viikonlopun kierroksista ja sillä napsittiin heittoja pois scoresta. Myös ensimmäisen kiessin +5(!!!!!) väylälle 16 vaihtui huomattavasti maltillisempaan yksinkertaiseen bogeyyn. Kierroksen tulos +22, eli yhdeksän heiton verran parannusta. Mutta mikä tärkeintä, kierros oli aivan sairaan hauska! Siitä kiitän ihania mimmejä, Suvia ja Niinaa.

Koska pääsimme aloittamaan kierroksemme reilun puoli tuntia myöhässä, jouduimme aika myöhäiseen iltaan paiskoa pannuja. Onneksi Suomen kevät on jo valoisa ja yhdeksältä näki vielä helposti heittää. Ainoa mikä ajankohdassa stressasi, oli sunnuntain aikainen herätys, kun aamukiessi alkaisi klo 8.00. Mutta vakaa päätös mennä aikaisin nukkumaan, kunhan saisin lounaspizzan jämät syötyä ja pestyä päivän pölyt pois.

Lauantaina auringon laskiessa tätä mimmiä vielä hymyilytti. Rakkaudesta lajiin.

Vakaa päätös piti kyllä, mutta jo reilu tunnin tirsojen jälkeen heräsin railakkaamman elämän ääniin. Reilut kolme tuntia valvoin, kunnes vihdoin kaikki väsyi ja sain vielä puolisentoista tuntia kipeästi kaipaamaani unta. Kipeästi kaipasi unta myös Lasse, jolle olin luvannut kyydin kisapaikalla. Kun nuori herra edelleen nukkui meidän sovittuna lähtöaikana, kävin etsimässä oikean raajakasan ja kysymässä kiinnostaako pelata. Koska kello oli puoli seitsemän, olen varma että Lasse yritti huijata meitä molempia myönteisellä vastauksellaan.

Mä en toimi vähillä unilla, en niin yhtään. Tein aikoinaan nelisen vuotta pelkkää yövuoroa, 10-11 tuntista "päivää". Kun ne hommat lopetin, meni mulla oikeasti ikuisuus siihen, etten ollut jatkuvasti väsynyt. Kun vihdoin oli unirytmi normalisoitunut, niin huomasin olevani aivan hyödytön millään alle kuuden tunnin unilla. Keskittymiskyky heikkenee hälyyttävän alhaiselle tasolle ja se oli ilmiselvää mun pelissä.

Tällä kertaa jälleen Niinan ja Marjon kanssa, neljänneksi saatiin nyt Heidi, jonka kädinä toimi osan kierrosta veljensä, kisan TD Jarmo. Heidillä ja Jarmolla oli oma salakerho, jota oli kiva seurata sivusta. Jarmo oli kannustava myös kaikkia muita kohtaan. Sääli, että mä en oikein osannut ottaa kannatusta vastaan.

Peli käynnistyi kylmästi ja kankeasti. Mä olin väsymyksen seurauksena tosi huonolla asenteella liikkeellä ja en oikein antanut itselleni edes mahdollisuutta onnistua. Mietin jo tuskissani finaalikiessiä, johon miehistä pääsi 32 parasta ja KAIKKI naiset. Mä en ollut missään vaiheessa ansainnut paikkaa finaalissa sillä pelillä mitä esitin koko viikonlopun.

Mä kuittasin onnistumiset ilon sijaan huojennuksella, ainakin yksi heitto oli muuta kuin jäätävää paskaa, kuten meillä likoilla oli tapana sanoa. Epäonnistumiset otin raskaasti. Mä olin hiljainen ja eristäydyin ryhmästä. Niina oli ihana ja yritti tsemppaa mua, mutta ei mun pää ottanut vastaan mitään.

Kymppiväylällä en pysynyt enää kasassa. Turhauduin ja kyyneleet valui silmistä. Pään sisällä joku kulisseja ylläpitävä hahmo huusi täysillä mua lopettamaan pelleilyn, mutta väsynyt Essi ei jaksanut enää tsempata. Pakotin itseni kuitenkin jatkamaan kierroksen loppuun.

Väylä 13.

Mulla ei väylällä 11 kiekko kipannut, kuten oletin, joten päädyin vasemmalla olevan tiheän metsän taakse piiloon. Järkevää olisi ollut heittää lyhyehkö hysse takaisin väylällä, mutta mä en kokenut, että mulla ois enää mitään menetettävää siinä vaiheessa. Astetta vakaampaa kiekkoa käteen ja sormiupsilla metsän yli. Ja ihan jäätävän paljon pitkäksi. Jälleen jossain byltsissä ja edessä puita. Toinen sormiupsi ja sillä about kymppiin. Putti tietenkin ohi.

Päätin heittää jatkossa kaikki upsilla, jos vaan on mahdollisuus moiseen. Niinpä avasin väylän 12 korkeuksiin ja väylälle 13 sekä avaus että lähäri lähti sormelta ja milliin päätynyt toinen heitto toi mulle honorit seuraavalle väylälle. Vihaisia pikku-upseja puiden välistä ja pidempää raivoupsia, kun tilaa oli tarjolla. Huonoa peliä, mutta sentään pää pysyi jo hetkittäin kasassa.

Kun heittää upsia pienessä kiukussa, lähtee kiekko mun kädestä ainakin huomattavasti puhtaammin. Varmasti tuli rikottua oma pituusennätys upseille samalla, vihaa ja turhautumista purkaessa.

Väylälle 14 kävellessämme tein päätöksen antaa iselleni anteeksi leikin kesken jättämisen. En tulisi väkisin seuraavalle kiessille. Sanoin Niinalle jo, että jätän väliin ja lupasin ettei mieleni tule muuttumaan.

Viimeisenä väylänä pelattiin 17, jossa odotti jo toisen lohkon pelaajia. Pistin ryhmän pisimmän avauksen, byltsiin tietysti. Onneksi metikkö oli siitä kohdin semiharvaa, niin löytyi tilaa jatkaa, kyllä arvasitte oikein, sormiupsilla. Pitkä ja epätarkka, mutta paikkaan, josta pääsin pistää hyssellä kohti mugia. Toki puttasin ohi, koska vain kolmemetriset oli varmoja tällä kierroksella.

Lasselta jäi mun autoon sekä kengät että tämä kiekko. Kengät palautin, mutta kiekon sain pitää kiitoksena kyydistä ja herättelystä. 

Kierros oli sitä jäätävää paskaa, vaikka parempi kuin ensimmäinen tuloksellisesti. Kun oltiin viety scoret pois, yritin välttää katsekontaktia kanssapelaajien kanssa. Hävetti oma peli ja eritoten pään hajoaminen. Anne tuli kysymään saisko kyytiä lounaalle ja päätyi lohduttamaan mua, kun nyyhkin. Ihana tyttö hänkin.

Menin autoon ja annoin kyynelten valua. Kun näin vihdoin taas eteeni, peruutin puuhun. Voitte vaan kuvitella sitä voittajafiilistä, kun siinä väänsin auton vittuun parkista ja mietin, et onko mun takapuskuri nyt sit rullalla. Hohhoijjaa. Ei onneksi jäänyt edes jälkeä..

Tuli postissa ameriikoista enemmänkin pannuja.

Täysin uutena tuttavuutena UB Procul.

Ajoin Tokmannin parkkiin nukkumaan. Sain vielä viestiä, jossa yritettiin houkutella kisaamaan loppuun. Sanoin nukkuvani hetken ja päättäväni sitten. Mutta motivaatio ei ollut korkealla, en mielestäni ansainnut pelata viimeisellä kierroksella ja en kyllä voinut kuvitella tunnin unilla tilanteen muuttuvan.

Sit mä söin riisikakkuja, join mun zero colaa ja vollotin lohduttomasti. Mua nolotti mun käytös, turhautti se että väsytti ja pelotti, etten tosiaan jaksa enää pelata. Päätä pakotti ajatus siitä miten olen tasan yhtä arvokas kuin huonoin kierrokseni ja nyt vielä vähemmän, koska mun viimeinen teko oli luovutus. Arvoton nainen. Kun olin saanut suurimman osan huonosta fiiliksestä valutettua pitkin poskia, käperryin mahdollisimman hyvään asentoon ja nukuin.

Heräsin hirveään hedariin ja vesisateen. Ilmoitin kiertoteitse TD:lle jättäväni leikin kesken ja jatkoin unia.

Jotain olen värjännytkin.

Kun kolmen tunnin torkkumisen jälkeen pakotin itseni taas elävien kirjoihin, alkoi vihdoin olla sellainen olo, että tästä vielä selviän. Nostan leukani jälleen pystyyn ja katseen eteenpäin teeskennellen ehjää, odottaen sitä hetkeä, kun se on vihdoin taas mun totuus.

Lähdin hakemaan Jaania ja viemään Lasselta mun autoon jääneet kengät parempaan hoivaan. Välttelin kontaktia ihmisten kanssa, en halunnut joutua selittelemään itseäni ja puhumaan luovuttamisesta. En mä oikeastaan halunnut edes kirjoittaa aiheesta, mutta kai tämäkin asia pitää käsitellä ja antaa itselleen anteeksi.
Mä en usein ole elämässäni luovuttanut. Ei, se ei johdu siitä, että tekisin asiat sisulla loppuun,ikävä kyllä. En luovuta, kun en oikeastaan koskaan mitään yritä. Nyt mun on hyväksyttävä se, että kaikkien hyvien ja huonojen attribuuttieni lisäksi mä olen myös luovuttaja, nainen, joka ei pystykään pelkällä sisulla viemään asiota loppuun. Mun on hyväksyttävä ja annettava anteeksi se itselleni ja tehtävä jatkossa päätöksiä niin, että tämä olisi seuraavan kerran mahdollista välttää.

Tuotekehitykseen peltorit, joissa herätyskello.

-Essi

TPK viikot 13, 14 ja 15: Treenipäiväkirja ilman treenejä. WTF?

Häälahjaksi tilattu kiekko lähti jenkkeihin. ♡

Mä kai annan täällä blogissa itsestäni vähän erilaisen kuvan kuin mitä oikeasti olen. Kirjoitan, kuin en olisi mihinkään tyytyväinen ja minun tarvisi saada kaikki heti, nyt. Mä annan myös kasvotusten itsestäni väärän kuvan. Eli vähänkin tuntematon ihminen, joka vain kohtaa minut radalla, ei varmaan lähtökohtaisesti olettaisi mun olevan hirveä stressikimppu.

Jokainen meistä kokee jollain tasolla olevan eri ihminen kuin miten maailma meidät näkee. Itsellesi elämäsi on itsestäänselvyys ja täysin tuttu, kun toisen korvaan se on loputtoman mielenkiintoinen ja älyttömän eksoottinen.

Yritä välillä nähdä itsesi toisen silmin. Jos se ei onnistu omin avuin, niin pyydä rohkeasti toista kertomaan miltä heidän silmissä näytät. Saatat yllättyä.
Mä sain siis kritiikkiä siitä, että vaadin itseltäni liikaa, en ole tyytyväinen kehitykseeni ja vaihdan jatkuvasti treenattavaa osa-aluettani, kun edellinen epäonnistuu. Mä käsittelen teksteissä enemmän mun ongelmia lajin suhteen, koska mä koen että ne vaativat minulta henkistä läpikäyntiä. En ole sitä koskaan miettinyt lukijan kannalta, koska ensisijaisesti kirjoitan kuitenkin itselleni. Kirjoitan ja käsittelen, jotta saan pois sisältäni asiat. Helpottaa jo huomattavasti, kun ei tarvitse sulloa tähän täyteen pääkoppaan yhtään enempää tunteita.

Työkaveri tilasi poikaystävälleen tämän Dota2 löllykän.

Mä en oikeasti vello itsesäälissä kaikkia valveillaolotuntejani! Mä olen siviili-Essinä ihan loputtoman positiivinen ja otan ehkä sen takia välillä nokilleni, mutta se on ollut mulle kannattava riski. Mä kuitenkin huomaan vaikuttuvani jonkin verran muiden käytöksestä. Ihmiset, jotka kiukuttelee, saavat minut arvioimaan jokaisen heittoni kriittisemmin. Toiset, jotka jakavat sääliä, jos epäonnistun heitossa, saavat mut raivon partaalle. Mutta lungi seura, joka handlaa mahdolliset epäonnistumiset rennolla asenteella, antaa mulle myös hyvät edellytykset samaan. Mä pyrin itsekin olemaan se chilli mimmi, joka antaa toisille samat eväät rentoon peliin, useimmiten kai siinä onnistuen.

Jaani osallistui foorumilla tähän keskusteluun pitkällä hyvällä tekstillä, jonka voi kokonaisuudessaan lukea foorumilta, treenipäiväkirjaosiosta, päättäen tällaisella muistilistalla:

Aseta rima realistiselle tasolle kisassa.
Pysy mukavuusalueella. Tähtää riman yli vain hipoen. Se on onnistuminen!
Treeneissä tehdään duunia kisariman vähittäiseen nostamiseen. Silloin ei pysytä mukavuusalueella.
Pikkuhiljaa rimasi nousee, mutta se vaatii malttia.
Jos rima on oikealla korkeudella, ei sen alittaminenkaan ole suuri juttu. Marginaali on todennäköisesti todella pieni.

Kuin hyvältä toi kuulostaa? Riman nostoa hiljakseen ja seiftimpää kisoissa. Juuri tuolla asenteella pelasin Talissa pari viikkoa takaperin ja se toimi mielestäni kivasti. Lisäksi mun mieliala pysyi korkealla koko kisan ajan, yksittäisistä epäonnistumisista huolimatta. Osasin myös iloita niistä pienemmistä onnistumisista mitä tuli, kun pelasi seiftisti ja onnistui yrityksissään.

Turvallisempaan pelitapaan on kehitettävä joku pieni jippo, pään sisäinen kisa itsensä kanssa siitä kuinka monta henkilökohtaista par-lukemaa saa kasaan tai miten vähillä epäonnistumisilla pääsee kierroksen loppuun.

Markuksen bägiin jälleen yksi pannu.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että on varmisteltava jokainen heitto, mutta olisi hyvä tietää milloin himmata ja milloin hyökätä. Yksi hyvä tapa hallita tätä on asettaa radalle ja sen väylille omat par-lukemat, mitkä itselle on todennäköisiä. Eli ne Jaanin mainitsemat rimat. Tässä mulle Taliin henkilökohtainen par:

1. Tästä tippuu helpostikin seiska tai kasi, joten 7 on realistinen lukema
2. Yleensä otan tästä bogeyn, koska tahdon yrittää portista läpi, mutta 3 tulee turvallisella pelillä.
3. 3
4. 4
5. Tästä oon ottanut enemmän birsejä, kuin muualla, mutta mikään väylä ei ole mulle pakkokakkonen. 3
6. Pitkänä 5
7. 4, mä oon harmittavan usein vasemmalla metsässä
8. 5
9. 3
10. Pitkänä 4
11. 4
12. 4
13. 3
14. Pitkänä 4
15. Pitkänä 5
16. 3
17. 3
18. 6

Eli realistinen tulos olisi järkevällä pelillä 73. Tää olisi kuitenkin mulle enkka, eli näyttäisi siltä, että rima on asetettu liian korkealle.

Alan ymmärtää saamaani kritiikkiä... voihan vittu.

Maanantaina oli jo vähän lätsäkelit.

Tuossa tuli parin viikon täystauko frisbeen heittelystä. Takatalvi otti niin pahasti päähän, että en kyennyt edes harkita heittelyä. Siitä huolimatta, että olin henkisesti varautunut siihen, niin kun lunta alkoi satamaan, mun henki salpaantui ja sydän puristui pieneen kasaan. Onneksi mulla on nyt se ollut friban ulkopuolella niin hyviä asioita elämässä, että lumisateen aikaan saattoi käpertyä hyvillä mielin teekupin kanssa sohvan nurkkaan.

Kahden viikon tauko päättyi viime lauantaina, kun ajoin Taliin kokeilemaan miten sitä kiekkoa taas heitetään. Kankeaa oli, mutta kerrankin mä treenasin lähäreitä yksin ja mielelläni. On muuten toi lähipeli parantunut ihan järkyttävän paljon tän vuoden puolella. Vaikea uskoa, että on edes sama likka heittämässä. Kyllähän se edelleen hommia vaatii ja forenäpyjä pitää ehdottomasti alkaa jossain vaiheessa treenaamaan, mutta nyt mulla on edes toivoa päästä korin läheisyyteen 50%-tehoilla heitettäessä.



Mä oon nyt keskittynyt puttereilla pelaamiseen tossa lähipelissä ja mun ykköskolmikko on Basic Jokeri ja Sparta sekä D-line P2. Ne tuntuvat tällä hetkellä kattavan hyvin mun tarpeet, kunhan eivät liikaa kulu.

Maanantaina käytiin Jaanin kanssa treenaamaassa Kivikossa. Upeasta kelistä huolimatta rata ammotti tyhjyyttään ja pystyimme treenaamaan juuri kuten itse halusimme. Not.

Ihan tukossa tuo oli ja noottiakin saatiin siitä, kun heitettiin muutamat avaukset kakkosväylältä. Ymmärrystä löytyikin ihan eri tavalla, kun kerrottiin, ettei olla jatkamassa eteenpäin vaan seuraavat voivat jo avata. Jaani siis kiltisti tämän kertoi, mä keskityin heittämään helvetin pitkälle ja kiukuttelemaan takaisin.

Otin nyt drauvissa testiin Daven vinkin millä saisi pidettyä kropan aukeamatta liian aikaisin. Eli heitettäessä en heti seurannut kiekon lentoa, vaan vasta kun vasen käsi tuli saatossa eteen, kääntyi pääkin kohti kohdetta. Yhtäkkiä mun heittorepertuaarista katosi ne holtittomat rykäisyt, jotka aikaisen kropan kiertymisen takia kippasivat oikealle. Eli jälleen kerran oli vaan löydyttävä se oikea tapa ilmaista asia, niin johan loksahti ajatus vihdoin vartaloon. Tämän jälkeen pistin neljä eri vakauksista Beastia n. viiden metrin säteelle toisistaan ja taputin itseäni olalle. Jonkinmoinen tarkkuus alkaa vihdoin löytyä.

Heitettiin siinä muutama väylä vielä treenailujen päälle ja mulla alkoi touhussa olla järkeä. Sit pidettiin breikki ja aloitettiin oikea kiessi. Jaani halusi panoksen, joten pelattiin pullakahveista. Siinä alkoikin mun alamäki. Meni pasmat ihan sekaisin ja peli hajosi. Jossain vaiheessa päädyttiin ratkaisuun, että pelaillaan muuten vaan, ettei mun tarvii stressailla. Se helpotti kyllä oloa.

Jotkut kiekot ei tykkää musta ja yrittävät karata.

Mitään maagista mä en esittänyt, mutta väylälle 14 päätin kokeilla Mikolta oppimaani putteriantsaa. Jaani sanoi, että hänen mielestään mun kannattaisi mieluummin yrittää hyssellä hakea mukille, mutta pidin pääni. Pistin Psykon milliin. Hahaa, siitäs sait, Jaani!

Jaani osallistui sitten vuoden ensimmäisiin Kivikon viikkiksiin ja mä jäin hetkeksi vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa, joita olikin paikalla sankoin joukoin. Kiva nähdä, kun tuttua porukkaa kaivautuu talvilevoilta taas frisbegolfin ääreen.

Mä keksin vielä kotimatkalla loistavan idean ja lähdin kahden putterin kanssa kiertämään joitain väyliä Ristikivessä. Putteridraivirakkaus vaan kasvaa ja nytkin meni tosi kivasti toi about yhdeksän väylää mitä kiersin. Kiva, kun kesä on tulossa ja pääsee enenevässä määrin treenaamaan.

Ehkä nätein ikinä, Ultrium Jokeri.

Yksi osa mun pelistä onkin nyt aivan hukassa, eli putti. Se on nyt ihan rikki ja en saa tuntumaa koko hommaan. Puttistressit pitää mua iltaisin hereillä, mutta treenatessa mua alkaa niin se ahdistaa, että pakko lopettaa. Mä en halua pelätä puttaamista, mutta niin siinä käy jos mä treenaan paniikissa.

Kotipihalle kannettuun koriin tulikin kokeiltua tiistaina töiden jälkeen, mutta lyhyeksi jäi treeni juurikin tuollaisen keuhkoja pakottavan ahdistuksen takia. Keskiviikkona sitten uutta yritystä kehiin, eli taas Jokeri ja Sparta kouraan ja Ristikiveen treenailemaan.

Toi on kyllä villi juttu miten se että _ei_ tsiigaa mihin kiekko menee, tekee kiekon lennosta niin paljon luotettavamman ja toistettavamman. Kiitos vaan Davelle, kun sai puetuksi sanoiksi sen mitä mä tarvin onnistuakseni olla avaamatta kroppaa ajoissa.

Se olis viikonloppuna kisat Kankaanpäässä. Mitä lähempänä kisa on, sitä enemmän mä alan stressaamaan. Mikolle, kun asiasta valitin, niin hän kysyi mikä mua eniten jännittää. Mä sitä hetken mietin ja mua eniten ahdistaa se, jos en pysty ottamaan epäonnistumisia yksittäisinä tapauksina vaan kehitän itselleni sellaisen mustan hetken, josta on todella vaikea nousta. Mua pelottaa, että kiessi menee lusimiseksi, koska hauskanpito on niin suuri osa tätä lajia mulle, uskokaa tai älkää.

En tunne ketään mun lauantain ekalla kiessillä. Miehiä kaikki joiden kanssa aloitan. Se ettei ryhmässä ole tuttuja toivottavasti auttaa mua, jos sattuu surkeiden sattumusten sarja, koska tuntemattomien seurassa on oltava hieman vieraskorea. Tutuille uskaltaa näyttää tunteet.

Aion tänään vielä käydä vähän treenaamassa ja ensi viikolla sit kirjoittelen jotain kisarapsaa. Toivottavasti ehditään Jaanin kanssa pariskabailemaan, niin pääsen tutustumaan rataan ja saan vielä enemmän tutkiskeltavaa tänne.

-Essi

Ps. SIIS MÄ OON MENOS KISAAMAAN RADALLE, JOSSA EN OO KOSKAAN HEITTÄNY. Kuka mä oon ja missä on Essi?