Häälahjaksi tilattu kiekko lähti jenkkeihin. ♡
Mä kai annan täällä blogissa itsestäni vähän erilaisen kuvan kuin mitä oikeasti olen. Kirjoitan, kuin en olisi mihinkään tyytyväinen ja minun tarvisi saada kaikki heti, nyt. Mä annan myös kasvotusten itsestäni väärän kuvan. Eli vähänkin tuntematon ihminen, joka vain kohtaa minut radalla, ei varmaan lähtökohtaisesti olettaisi mun olevan hirveä stressikimppu.
Jokainen meistä kokee jollain tasolla olevan eri ihminen kuin miten maailma meidät näkee. Itsellesi elämäsi on itsestäänselvyys ja täysin tuttu, kun toisen korvaan se on loputtoman mielenkiintoinen ja älyttömän eksoottinen.
Yritä välillä nähdä itsesi toisen silmin. Jos se ei onnistu omin avuin, niin pyydä rohkeasti toista kertomaan miltä heidän silmissä näytät. Saatat yllättyä.
Mä sain siis kritiikkiä siitä, että vaadin itseltäni liikaa, en ole tyytyväinen kehitykseeni ja vaihdan jatkuvasti treenattavaa osa-aluettani, kun edellinen epäonnistuu. Mä käsittelen teksteissä enemmän mun ongelmia lajin suhteen, koska mä koen että ne vaativat minulta henkistä läpikäyntiä. En ole sitä koskaan miettinyt lukijan kannalta, koska ensisijaisesti kirjoitan kuitenkin itselleni. Kirjoitan ja käsittelen, jotta saan pois sisältäni asiat. Helpottaa jo huomattavasti, kun ei tarvitse sulloa tähän täyteen pääkoppaan yhtään enempää tunteita.
Työkaveri tilasi poikaystävälleen tämän Dota2 löllykän.
Mä en oikeasti vello itsesäälissä kaikkia valveillaolotuntejani! Mä olen siviili-Essinä ihan loputtoman positiivinen ja otan ehkä sen takia välillä nokilleni, mutta se on ollut mulle kannattava riski. Mä kuitenkin huomaan vaikuttuvani jonkin verran muiden käytöksestä. Ihmiset, jotka kiukuttelee, saavat minut arvioimaan jokaisen heittoni kriittisemmin. Toiset, jotka jakavat sääliä, jos epäonnistun heitossa, saavat mut raivon partaalle. Mutta lungi seura, joka handlaa mahdolliset epäonnistumiset rennolla asenteella, antaa mulle myös hyvät edellytykset samaan. Mä pyrin itsekin olemaan se chilli mimmi, joka antaa toisille samat eväät rentoon peliin, useimmiten kai siinä onnistuen.
Jaani osallistui foorumilla tähän keskusteluun pitkällä hyvällä tekstillä, jonka voi kokonaisuudessaan lukea foorumilta, treenipäiväkirjaosiosta, päättäen tällaisella muistilistalla:
Aseta rima realistiselle tasolle kisassa.
Pysy mukavuusalueella. Tähtää riman yli vain hipoen. Se on onnistuminen!
Treeneissä tehdään duunia kisariman vähittäiseen nostamiseen. Silloin ei pysytä mukavuusalueella.
Pikkuhiljaa rimasi nousee, mutta se vaatii malttia.
Jos rima on oikealla korkeudella, ei sen alittaminenkaan ole suuri juttu. Marginaali on todennäköisesti todella pieni.
Kuin hyvältä toi kuulostaa? Riman nostoa hiljakseen ja seiftimpää kisoissa. Juuri tuolla asenteella pelasin Talissa pari viikkoa takaperin ja se toimi mielestäni kivasti. Lisäksi mun mieliala pysyi korkealla koko kisan ajan, yksittäisistä epäonnistumisista huolimatta. Osasin myös iloita niistä pienemmistä onnistumisista mitä tuli, kun pelasi seiftisti ja onnistui yrityksissään.
Turvallisempaan pelitapaan on kehitettävä joku pieni jippo, pään sisäinen kisa itsensä kanssa siitä kuinka monta henkilökohtaista par-lukemaa saa kasaan tai miten vähillä epäonnistumisilla pääsee kierroksen loppuun.
Markuksen bägiin jälleen yksi pannu.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että on varmisteltava jokainen heitto, mutta olisi hyvä tietää milloin himmata ja milloin hyökätä. Yksi hyvä tapa hallita tätä on asettaa radalle ja sen väylille omat par-lukemat, mitkä itselle on todennäköisiä. Eli ne Jaanin mainitsemat rimat. Tässä mulle Taliin henkilökohtainen par:
1. Tästä tippuu helpostikin seiska tai kasi, joten 7 on realistinen lukema
2. Yleensä otan tästä bogeyn, koska tahdon yrittää portista läpi, mutta 3 tulee turvallisella pelillä.
3. 3
4. 4
5. Tästä oon ottanut enemmän birsejä, kuin muualla, mutta mikään väylä ei ole mulle pakkokakkonen. 3
6. Pitkänä 5
7. 4, mä oon harmittavan usein vasemmalla metsässä
8. 5
9. 3
10. Pitkänä 4
11. 4
12. 4
13. 3
14. Pitkänä 4
15. Pitkänä 5
16. 3
17. 3
18. 6
Eli realistinen tulos olisi järkevällä pelillä 73. Tää olisi kuitenkin mulle enkka, eli näyttäisi siltä, että rima on asetettu liian korkealle.
Alan ymmärtää saamaani kritiikkiä... voihan vittu.
Maanantaina oli jo vähän lätsäkelit.
Tuossa tuli parin viikon täystauko frisbeen heittelystä. Takatalvi otti niin pahasti päähän, että en kyennyt edes harkita heittelyä. Siitä huolimatta, että olin henkisesti varautunut siihen, niin kun lunta alkoi satamaan, mun henki salpaantui ja sydän puristui pieneen kasaan. Onneksi mulla on nyt se ollut friban ulkopuolella niin hyviä asioita elämässä, että lumisateen aikaan saattoi käpertyä hyvillä mielin teekupin kanssa sohvan nurkkaan.
Kahden viikon tauko päättyi viime lauantaina, kun ajoin Taliin kokeilemaan miten sitä kiekkoa taas heitetään. Kankeaa oli, mutta kerrankin mä treenasin lähäreitä yksin ja mielelläni. On muuten toi lähipeli parantunut ihan järkyttävän paljon tän vuoden puolella. Vaikea uskoa, että on edes sama likka heittämässä. Kyllähän se edelleen hommia vaatii ja forenäpyjä pitää ehdottomasti alkaa jossain vaiheessa treenaamaan, mutta nyt mulla on edes toivoa päästä korin läheisyyteen 50%-tehoilla heitettäessä.
Mä oon nyt keskittynyt puttereilla pelaamiseen tossa lähipelissä ja mun ykköskolmikko on Basic Jokeri ja Sparta sekä D-line P2. Ne tuntuvat tällä hetkellä kattavan hyvin mun tarpeet, kunhan eivät liikaa kulu.
Maanantaina käytiin Jaanin kanssa treenaamaassa Kivikossa. Upeasta kelistä huolimatta rata ammotti tyhjyyttään ja pystyimme treenaamaan juuri kuten itse halusimme. Not.
Ihan tukossa tuo oli ja noottiakin saatiin siitä, kun heitettiin muutamat avaukset kakkosväylältä. Ymmärrystä löytyikin ihan eri tavalla, kun kerrottiin, ettei olla jatkamassa eteenpäin vaan seuraavat voivat jo avata. Jaani siis kiltisti tämän kertoi, mä keskityin heittämään helvetin pitkälle ja kiukuttelemaan takaisin.
Otin nyt drauvissa testiin Daven vinkin millä saisi pidettyä kropan aukeamatta liian aikaisin. Eli heitettäessä en heti seurannut kiekon lentoa, vaan vasta kun vasen käsi tuli saatossa eteen, kääntyi pääkin kohti kohdetta. Yhtäkkiä mun heittorepertuaarista katosi ne holtittomat rykäisyt, jotka aikaisen kropan kiertymisen takia kippasivat oikealle. Eli jälleen kerran oli vaan löydyttävä se oikea tapa ilmaista asia, niin johan loksahti ajatus vihdoin vartaloon. Tämän jälkeen pistin neljä eri vakauksista Beastia n. viiden metrin säteelle toisistaan ja taputin itseäni olalle. Jonkinmoinen tarkkuus alkaa vihdoin löytyä.
Heitettiin siinä muutama väylä vielä treenailujen päälle ja mulla alkoi touhussa olla järkeä. Sit pidettiin breikki ja aloitettiin oikea kiessi. Jaani halusi panoksen, joten pelattiin pullakahveista. Siinä alkoikin mun alamäki. Meni pasmat ihan sekaisin ja peli hajosi. Jossain vaiheessa päädyttiin ratkaisuun, että pelaillaan muuten vaan, ettei mun tarvii stressailla. Se helpotti kyllä oloa.
Jotkut kiekot ei tykkää musta ja yrittävät karata.
Mitään maagista mä en esittänyt, mutta väylälle 14 päätin kokeilla Mikolta oppimaani putteriantsaa. Jaani sanoi, että hänen mielestään mun kannattaisi mieluummin yrittää hyssellä hakea mukille, mutta pidin pääni. Pistin Psykon milliin. Hahaa, siitäs sait, Jaani!
Jaani osallistui sitten vuoden ensimmäisiin Kivikon viikkiksiin ja mä jäin hetkeksi vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa, joita olikin paikalla sankoin joukoin. Kiva nähdä, kun tuttua porukkaa kaivautuu talvilevoilta taas frisbegolfin ääreen.
Mä keksin vielä kotimatkalla loistavan idean ja lähdin kahden putterin kanssa kiertämään joitain väyliä Ristikivessä. Putteridraivirakkaus vaan kasvaa ja nytkin meni tosi kivasti toi about yhdeksän väylää mitä kiersin. Kiva, kun kesä on tulossa ja pääsee enenevässä määrin treenaamaan.
Ehkä nätein ikinä, Ultrium Jokeri.
Yksi osa mun pelistä onkin nyt aivan hukassa, eli putti. Se on nyt ihan rikki ja en saa tuntumaa koko hommaan. Puttistressit pitää mua iltaisin hereillä, mutta treenatessa mua alkaa niin se ahdistaa, että pakko lopettaa. Mä en halua pelätä puttaamista, mutta niin siinä käy jos mä treenaan paniikissa.
Kotipihalle kannettuun koriin tulikin kokeiltua tiistaina töiden jälkeen, mutta lyhyeksi jäi treeni juurikin tuollaisen keuhkoja pakottavan ahdistuksen takia. Keskiviikkona sitten uutta yritystä kehiin, eli taas Jokeri ja Sparta kouraan ja Ristikiveen treenailemaan.
Toi on kyllä villi juttu miten se että _ei_ tsiigaa mihin kiekko menee, tekee kiekon lennosta niin paljon luotettavamman ja toistettavamman. Kiitos vaan Davelle, kun sai puetuksi sanoiksi sen mitä mä tarvin onnistuakseni olla avaamatta kroppaa ajoissa.
En tunne ketään mun lauantain ekalla kiessillä. Miehiä kaikki joiden kanssa aloitan. Se ettei ryhmässä ole tuttuja toivottavasti auttaa mua, jos sattuu surkeiden sattumusten sarja, koska tuntemattomien seurassa on oltava hieman vieraskorea. Tutuille uskaltaa näyttää tunteet.
Aion tänään vielä käydä vähän treenaamassa ja ensi viikolla sit kirjoittelen jotain kisarapsaa. Toivottavasti ehditään Jaanin kanssa pariskabailemaan, niin pääsen tutustumaan rataan ja saan vielä enemmän tutkiskeltavaa tänne.
-Essi
Ps. SIIS MÄ OON MENOS KISAAMAAN RADALLE, JOSSA EN OO KOSKAAN HEITTÄNY. Kuka mä oon ja missä on Essi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti