TPK 41: Nyt huudetaan!

Mä en taaskaan ole kuvannut oikein mitään viime viikolla, joten nyt mennään vanhoilla photoilla, teemalla:
"Se tyttö, joka huutaa kaikissa kuvissa". Mun alter ego, joka ei pelkää maailmaa.

Maanantai.

Jaani oli tulossa Länsisatamaan muissa merkeissä ja toi mulle kasan kiekkoja testiin. Ne kourassa suuntasin Talin rangelle testaamaan lötaa ja selkää.

Mä oon tästä aiemminkin kirjoitellut, mutta mä en osaa heittää midareita. Ne tuntuu oudolta käteen enkä oo keksinyt mikä niiden ja mun sielun elämässä mättää. Nyt mulla olikin sit kymmenen Rocia (classic ja DX) ja tarkoitus oli ottaa vähän selvää.

Joskus huudan ilosta.

Aloitin lämppäämällä, heiluen holtittomasti ja putaten. Sit lähti. Kevyttä draivia Roceilla ensin. Ikävät kädessä, mut kyllähän ne lensi. Olin vähän yllättynyt miten pitkää siivua niilläkin sain parhaimmillaan aikaan. Muutaman kerran pistin koko kasan matkaan, mutta ei toi midarihomma tunnu oikealta. Selkeästi tarviin treenii ja apua, kun en mitenkään saa itseäni midarinaiseksi.

Seuraavaksi kaivoin noi draiverit esiin. Oli jos jonkinlaista uutta tuttavuutta tarjolla: Starfirejä, TeeRex, Nukeja ja pari muuta. Jaanilta sain lauantaina kokeiluun sen yhden Starfiren, mutta nyt pääsis kunnolla testaa. Mun lemppariksi nousi Nuke, koska distance. Kröhöm..

Selkä vähän oikkusi siinä treenatessa, joten, "the achey breakey backsies of 2014" mielessä otin selkeästi iisimmin. Heitin koko pannukasan, kävin noukkimassa pois ja sit istuin. Muutaman minuutin tauon pidin aina heittosessioiden välissä. Se tuntui auttavan, kun kipeämmäksi en muuttunut. Sain vedettyä kolmen tunnin treenin tällä taktiikalla. Eli heittoja varmaan yhtä paljon, kuin yleensä, ajallisesti vaan meni huomattavasti pidempään.

Edelleen mulla oli huojentunut olo, kun mun paikat edes jossain määrin kesti rasitusta. Eikä selkä seuraavana päivänä oikutellut lainkaan. Varasin ajan hierontaan torstaille, jotta viimein sais kaikki kondikseen.

Toisinaan kiljun ikävästä.

Tiistai

Totesin, että selkä tarvitsee kuitenkin päivän lepoa heittämisestä, ihan varmuuden vuoksi, joten päätin korkata syyskauden salitreenit. Jotain pientä ja kevyttä, jotta kroppa ehtii vähän totutella taas tähän touhuun.

Kun mä kävelin noi portaat alas tonne kellarisaliin, niin mulla nousi hyvä fiilis. Kuin kotiin olisi tullut. Mä tiedän että mun salimäärät ei varmasti tuu olemaan sitä luokkaa, kuin mitä ne vielä vuosi sitten oli. Nyt on tärkeysjärjestykset laitettu uusiksi ja mikä parasta, oon päättänyt olla stressaamatta. Mun ei oo pakko saada kalenteriviikkoon mahtumaan kaikkia treenejä, jotta kehtaan tänne kirjoittaa. Mä teen, mitä ehdin, frisbeegolfin ja toki myös muun elämän ehdoilla.

Aloitin mun salillepaluun iisillä treenillä, tehden sitä mikä hyvältä tuntuu. Naatiskellen lihasten työstä ja hakien tuntumaa tähän touhuun. Havahduin siihen, että hymyilin usein, kun oli vaan aika siistii. En ollutkaan tajunnut, miten ikävä mulla oli tota paikkaa, noita hommia.

Tässä harjoitus numeroina, muutamalla treeninaikaisella oivaltavalla huomiolla varustettuna:

Hauiskääntö
7kg*12
8kg 4*10 Mitämitämitä??????

Vatsat vinopenkissä kiertäen
3*20

Jalkojen ja lantionnostot penkillä
3*10 Jep, ilman nilkkapainoja. Hyvä mä.

Pystypunnerrus
20kg 2*10 1*8

Hauiskääntö levytangolla
20kg *7 *6 *5 VITTTUUUU!

Vipunostot sivulle
6kg 3*12

Ojentajat super taljassa
Alastyöntö 3*10 50lb
ojentajapullover 3*10 50lb
Strength, why have you forsaken me?

Hyvä musiikki mua huudattaa.

No se mikä mut sai aivan raivon partaalle, oli kadonneet voimat. Mä olin vielä jotenkin sujut sen kanssa, että oon kuihtunut kasaan ja mun lihakset on surulliset, tyhjät narut, mutta se otti pattiin (enemmän ja vähemmän kirjaimellisesti), että mun koko voimatasojen kuvastin, eli hauberi, oli aivan lussu.

EI VAAN JAKSANUT!

Kun mä kesällä pistin salin paussille, mä tiputin 15kg käsipainot lattialle (en oikeasti, vaan siirsin ne siististi telineeseen, painojärjestyksen mukaiseen paikkaansa) ja lähdin täysissä ruumiinvoimissa frisbegolffaamaan muutamaksi kuukaudeksi. Enhän mä olettanut palaavani samojen painojen ääreen, mut Camooon!, alle kympit?! Ei näin.

Shokkiherätys todellisuuteen, se tää oli.

Keskiviikko.

Jälleen salihommiin, tällä kertaa suunnitelmissa treenata alaosastosta bärse ja takareiskat sillai superkevyesti. Niin vaan, ettei menisi paria viikkoa palautuessa, vaikka tuntumaan toi tulisi, sehän on selvää. Kaveriksi sitten selkää. Sitä mä odotin. Selkä on vaan paras treenattava ja siellähän mulla näkyy työn tuloksetkin parhaiten.

Selästä katsottuna mä saatan vähän näyttää tatskatulta bodarimimmiltä (TM).

Suotulämppä

Ylätalja lapiokahvalla
35kg *12
40kg 2*8
50kg *3

T-soutu
20kg *12
25kg *8 *8 *10

Sumokyykky smithissä
20kg *12
30kg *12
40kg *10 *10

Lantionnosto ja SJMV
20kg 3sarjaa

Joo enhän mä kahta viikkoa kipeänä ollut tästä treenistä. Vaan joku neljä päivää. NELJÄ PÄIVÄÄ noilla painoilla. Haha, naurattais varmaan enemmän, jos ei itkettäis näin paljoa.

Upea kesäpäivä saa naaman aukee!

Torstai.

Reilu kuukauden tauon jälkeen Kervisen kanssa sovittua treffit ja kundi pääsi runnomaan mun selän lopullisesti kuntoon "the ache episode of 2014" jäljiltä. Käytiin taas läpi mun ainaisen jumiset pohkeet ja jalkapohjat, arat takareidet, sekä toissapäiväisen, vahvasti heittomerkitetyn, "rääkin" jumittamat kädet.

Olin mä hartiaseudunkin saanut jumiin, kun räpylät ei toimineet, niin tarvi sit tehdä KOKO KROPALLA.

Koska hieronnan jälkeen on hyvä vähän ottaa iisisti ja palautua, ajoin suoraan Urheilukeskuksen fribaradalle draivitreeniin. Ihan rentoo ja iisii distancee. Siinä väylän 1 tiiltä mä paiskoin lättyä ilmaan ja oli taas tämän ihmislapsen hyvä olla. Jotkut kundit tuli siihen aloittaa rundiaan ja pyysin avata heidän seurana muutaman vielä.

Toinen näistä kertoi mulle, että "no lähtee sulla ainakin ihan kivalla korkeudella toi kiekko", ilkkuen. Mikä juttu toi oikeesti oli? Teki mieli sanoa, että johan mä outdraivasin sen jokaisella mun heitolla, niillä epäonnistuneillakin, eli varmaan jotain muutakin saatan tehdä oikealle. Mut sit mä ajattelin, että se taitaa tietää jo. Siksi se yritti vähätellä mua.

Arse wipe.

Myöhemmin paikalle tuli isä tyttärensä kanssa. Koska mun suhde isääni on parhaimmillaan virallinen, useimmiten vaan vihainen, mä koen jotain onnea, kun näen että isä ja tytär yhdessä harrastaa. Onnea tai kaihoa. Jotain sellaista.

Likalla oli kädessään täyspainoinen Champion-muovinen pituusdraiveri. Mulla oli bägin sivutaskussa kiekko odottamassa juuri tätä typyä. Mun kevyt (145g) DX Leopardi on mulle ihan turha kiekko nykyään, mutta mä olen säästellyt sitä ajatuksena luovuttaa jollekin aloittelevalle naispelurille, mutta nyt oli vielä parempi tilaisuus. Likka pisti heti tuplasti pidemmän heiton, kun kokeili uutta pannuaan. Toivottavasti hän innostuu lajista täysillä!

Leon kanssa ei enää yhdessä huudeta.

Perjantai.

Frisbeegolf-forumilla sain viestiä mun parin viikon takaisesta blogitekstistä, jossa kerroin ups-miehestä Nummelanharjun Syysmyrskyssä. Hän oli tunnistanut itsensä ja lupautui opettamaan mua. Sovittiin treffit Oittaalle perjantaille. Shau kyseli päivällä heittoseuraa ja kutsuin hänet meidän mukaan. Molemmilla kundeilla oli kana kynittävänä Oittaan radan kanssa.

Aloitettiin upsien treenaaminen pohtimalla otteita. Peukku-ups on mulle ollut mahdoton, mutta nyt Mikael näytti miten se kuuluu tehdä ja oli ihan eri meininki tekemisessä. Ensin treenattiin pelkästään heittämistä, kropan energian hyväksikäyttöä, kiekon korkeuden säätämistä ja puhdasta irroitusta. Mikael taisi olla hieman vaikuttunut mun ups-lähtokohdista, en ollut mikään ihan käsi, vaikken ole niitä uskaltanut oikeasti treenata. Mut hei, upsit vaan on sairaan siistei!

Kun heitto alkoi kulkemaan, siirryttiin tarkkuuteen. Mikael osoitti tolpan, johon pitäisi tähdätä peukku- ja sormi-upseilla vuorotellen. En ole ollenkaan treenannut tarkkuutta tässä lajissa, mutta heitin siinä selkeästi jonkun showoff moodin päälle ja kilautin ensiyrityksellä Leopardin kyseiseen tolppaan. Loput ei tietenkään osuneet näin kohdilleen, mutta kyllä toi eka nauratti pitkään.

Kun oltiin korjattu kiekot kasaan, Mikael otti 50m pituuskyltistä viisi askelta kohti tiimattoa ja käski mun heittää hänen ohi. Lupasi väistää, jos on osumassa, mutta vannoi, että tärkeintä olisi saada kiekko hänen ohitseen. Tein työtä käskettyä, heitin hänen ohi ja yli sen kyltinkin. 55-60m noin suurinpiirtein.

"Haluatko tietää miksi pyysin sua heittää mun ohi?" No halusinhan mä, tietenkin. Siinä hän sitten kertoi, että seisoi n. 45 metrin kohdalla, koska se on tämän heittotyypin naisten maailmanennätys. MAAILMANENNÄTYS jonka mä just ohitin! Olkoon vaikka ainoa kerta, kuin on mitattu, olkoon vaikka yksi ainoa nainen, joka on moista edes yrittänyt, niin silti:

Mä heitin pidemmälle, kuin maailmanennätys!

Joskus on avauduttava, kun turhautuu.

Loppuun draivailtiin vielä vähän rystyltä, koska se on aina kivaa ja lähdettiin sit kiessille. Muuten ei ollut mitenkään hyvä kierros, mutta pääsin honoreihin kiinni rundin loppupäässä, enkä luopunut niistä enää. Pieni voitto mulle!

Sain myös kokeilla Mikaelin Prodiscuksen bägiä ja se tuntui todella hyvältä selässä. Pitää tehdä enemmän vielä tutkimusta aiheesta, mutta kyllä siinä saattais olla mun reppubägi.. Se pienempi versio.


Lauantai.

Puolen päivän jälkeen hain Jaanin Kontulan metroasemalta ja mentiin Kivikkoon treenaamaan ja rundille. Jaani on tarkka siitä, että pitää lämmitellä ennen riuhtomista ja toisena selkävammaisena mä kyllä arvostan sitä kovasti. Mä järjellä tajuan kyllä, mutta se on tuntunut jotenkin niin vaivalloiselta. Nyt ton mun "selkäissue syksy 2014 vol. 1" jälkeen, lupaan että se vaiva on huomattavasti pienemmän tuntuinen.

Kun oltiin hetki puttailtu, alettiin kopittelemaan. Siinä heiteltiin rennosti ja mä sain lättyä hyvin kohti ihmismaalitauluani. Aina välillä Jaani antoi mulle jonkin teesin testiin ja mä sit yritin sen mukaan pistää putteria taivaalle.

Huutaa voi toiselle.

Mä pidän rannetta jäykkänä. Se on opittu tapa, että saan kiekon pysyy "siinä linjassa". Kaikki sen tietää, se luotisuora linja taakseviennistä kohteeseen, josta kun poikkeaa, käy huonosti. Se suora linja on heittämisen itseisarvo, jota pitää noudattaa, vaikka mikä olisi. Ei vain ole muuta tapaa heittää. Mä pidän sit sen ranteen jäykkänä kaiken tyyppisissä heitoissa, ihan varuiksi, ettei vahingossakaan vois tehdä mitään rennosti.

Sit joku tulee ja sanoo, että löysin rantein. Anna käden tehdä se duuni ja se ranne seuraa perässä. Mun pää huutaa vastaan, mutta kun kroppa tekee työtä kätkettynä, lähtee kiekot pehmeämmän, puhtaammin ja ihan järisyttävällä voimalla. Siis ihan pienelläkin käsivarren liikkeellä sain ihan uudella tavalla voimaa kiekon taakse.

Valaistumista.

Sit mulla alkoi keskittyminen herpaantumaan ja pyysin, että tehdään jotain muuta. Lottovoitto, koska Jaani ehdotti draivitreeniä!

Eihän minua pituusheittäminen kiehdo tai kiinnosta. Ei missään nimessä.
Pois. Se. Minusta.
Koska pituus ei ole tärkeää, kyllä mulle on sitä toitotettu.

Aluksi sain heittää ihan mun omalla tyylillä muuten, mutta kokeiltiin miten toi käsi liikkuisi, jos lähtisin enemmän kyynärpää edellä ja löysällä ranteella. Monta kertaa kädestä pitäen sain kokea hidastuksen taakseviennistä releaseen ja siitä aina toteutin.

Kun yksi asia alkoi mennä jakeluun, siirryttiin seuraavaan kohtaan. Tällä kertaa mun edelleen yhtä keskeneräiseen painon siirtoon. Mä heitän nyt vartalon "läpi", eli mun kroppaan ei synny sellaista yhtä jännityksen kliimaksia, jonka potentiaalinen energia purkautuu sitten heitoksi. Minulla on vain tasapaksu suoritus, joka on alusta loppuun kiireinen. Rytmi puuttuu.

Lauantaina mulle annettiin se rytmi. Tiesin mitä pitäisi tehdä, kun biitti ei ollut enää sekamelska. Vähän kuin Dublinin modernin taiteen museossa oli se äänien kakofonia, joka vaan ahdisti, kunnes viimeisessä tilassa se yhtäkkiä loksahti omaksi oudoksi musiikikseen ja aukesi. Siltä toi tuntui, kun mulle annettiin rytmi. Draivi alkaa

Etujalka maahan ja siitä voima heittoon.

Joskus huudan myös peilikuvalle.

Toinen rytmiä tuova asia oli taakseviennin hidastus. Kun kiekko on ääriasennossa takana, mun piti "pysähtyä" sen kanssa. Ottaa hetki. "Tsiigaa stämppi, että siel se on". Eli mä latasin tän tykin, joka on mun kroppa ja siitä kiihtyvästi kohti h-hetkeä, johon räjähtää kaikki mun potentiaali.

Muutamiin heittoihin mä sain nää kaikki osumaan jotenkin, mutta toi ajoitus tulee kuntoon vaan treenaamaalla. Siitä mä olen kuitenkin ihan varma, että kun treenaan sitä ajoitusta ja rytmiä, niin mä heitän vielä oikeasti pitkälle. Mä luulen, että se satanen kyl ylittyy vielä kevyesti. Se saattaa oikeasti olla jo ylittynyt jollain  mun heitolla.

Yksi heitto oli tän kokemuksen kulminaatio. Kaikki onnistui ja kiekko lensi pitkälle. Sain siitä kehun ja aloin itkemään. Mä jatkuvasti koen, etten saa epäonnistua, se ei ole ok. Silti samalla mä en usko, että ansaisen olla hyvä ja onnistua. Kun mun suoritusta kehutaan, menen noloksi ja sysään sen sivuun. Nyt tän tyypin seurassa mä vaan murruin.

Siitä ois voinu tulla outo funk, mut Jaani hiffas mistä oli kyse ja päästiin yli "Awkward-Essi ja tukala tunnelma" -hetkestä.

Hi five and a scream for awkward-Essi!

Sit Jaani ilmoitti, että treenataan anhyzer-heittoja. Niitä joissa kiekko lähtee kädestä siipi ylhäällä, kääntyy oikealle ja kiekon vakaudesta riippuen joko suoristaa vaakaan ja feidaa lopulta vasemmalle, pitää kulmansa ja päätyy oikealle tai flippaa jopa rolleriksi. Se heitto, jota mä en osaa.

Anhyzerit, antsat, annukat on mulle vaikeita, koko operaatio tuntuu kropassa oudolta ja ei vaan mene jakeluun. Joskus lintumiehen kanssa niitä treenattiin ja ne onnistu jotenkin kentällä, mutta se oikea toistettavuus jäi uupumaan ja ei niillä ollut mitään asiaa kiessille.

Jaani näytti mulle mitä tehdä, miten tehdä, kuinka se on ihan tavallinen draivi ja miten sen saa haettua kropan asennolla. Sit mä heitin kerta toisensa jälkeen ihan oikeita annukoita. Ne lähti kädestä miten kuuluikin ja kiekko teki sen ominaisuuksien mukaisen lentoradan.

Mä opin sen heti. Ei mitään hapuilua vaan onnistunutta suorittamista. Jaani kevyesti kettuili, tytölle jolla ei ole antsaa. Mut ei sille voi mitään, kun saa niin hyvät ohjeet, ettei tarvii epäillä "miten tää nyt meni, kuis mun piti tehdä".

Huutaminen on välillä maanisempaa.

Jaani analysoi omaa heittoaan paljon. Ehkä jatkuvasti. Hän on tietoinen mitä tekee jokaisessa vaiheessa ja tämä tekee hänestä kyllä erinomaisen opettajan. Lisäksi kundilla on ilmiömäinen tapa keksiä vertauskuvia, jotka avaa noita oppeja vieläkin selkeämmin.

Annukoituiltuamme aikamme, siirryttiin hetkeksi vielä puttaamaan ja siitä sitten kiessille. Aloitettiin inhokilta, eli ihan normaalisti väylältä nro 1, ja mun stressi taas nousi:
"ei saa hukata kiekkoa lampeen, ei saa olla vaivaksi, ei saa hidastaa toimintaa".
Mut arvatkaa mitä? Mun heitto epäonnistui ja meni silti ihan reilusti saareen. Siis ei mitään pelkoakaan, etteikö olis jaksanut jonkan yli. Sain paskallakin heitolla onnistumisen, ehkä mun ei tarvii enää niin täysii jännittää epäonnistumisia.

"Paskallakin heitolla pitkälle" oli päivän teema.

Jaani pisti mut heittämään uusiksi joitain heittoja kierroksella, opastaen oikeaan. Siinä sai kivasti onnistumisia epäonnistumisten jälkeen. Seiskaväylällä mulla on ollut ongelma, että heitän systemaattisesti samoihin puskiin joka kerta. Niin myös nyt. Sit sain kokeilla uusiksi, korjaten vauhdinoton suuntaa ja heitin ihan omaa enkkaa sivuavan pitkälle.

Väylä 8 on mulle jatkuvasti hankala, mulle on annettu vinkkejä ja linjoja ja suuntia. Nyt mulle opetettiin miten sinne alaspäin heitetään. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei oo mulle ollut. Jaani teki taas asiasta niin jälleen niin simppelin, että ekalla yrityksellä sain kiekon lähtemään selkeästi oikealla korkeudella ja heitin väylän kymmeniä metrejä pitkäksi! Muut ottaa midarin tai putterin tässä käteen, mutta mä oon aina ollut draiverilla liikenteessä ja silti aina jäänyt reilusti lyhyeksi.

Loppukierrokselta mieleen jäi väylän 16 sata puuosumaa, eikä mitään erityisen positiivista. Taisin heittää öbaut +12, johon en tuloksena ole tyytyväinen, mutta tulos ei ollutkaan se mitä tältä päivältä hain takaa. Mä opin muuten ihan älyttömän paljon.

Jaani antoi mulle yhden mission kierrokselle. Viedä häneltä honorit ainakin kerran. Tyyppi pelasi niin tasaisesti ja mä huomattavasti vähemmän, et enhän mä onnistunut. Ensi kerralla sit.

Dude, you have been warned!

Huusin "J, alkoko pelottaa?"

Käytiin vielä lopuksi draivailee lisää, mutta mulla oli kroppa vähän väsynyt ja en vaan enää saanut hommaa toimimaan. Viisi tuntia vei veronsa. Hoploppiin vähän hakee ravintoa paninin muodossa ja keskustelemaan päivän opit läpi.

Kiitos Jaani, oli muuten siistii.

Sit pikku tietoisku:
Hukkasin kaks kiekkoa, Dessun ja Tietäjän, molemmat mun värjäämiä. Saa palauttaa, eiks jeh?

Hukkasin myös mun takin, se tippui kiessin aikana bägistä matkan varrelle. Huomasin sen juuri, kun oltiin kivuttu väylälle kahdeksan. Eikä se takki nyt niin tärkeä ollut, sen takaisin saaminen ei ollut päällimmäisenä mielessä. Mutta kun taskuissa on sekä puhelin, että auton avaimet, niin paniikki ehti iskeä.

Lähdettiin sit kävelee takas sieltä mistä tultiin, eikä rotsia näkynyt. Onneksi, kun Jaani soitti mun numeroon, joku vastas ja sain omaisuuteni takaisin.

Kiitos sinulle, tuntematon mies, joka palautit mun rojut!

Kadonneet tavarat saattaa aiheuttaa paniikkihuuodon!

Sunnuntai.

Frisbeegolf-forumilta oli muitakin heittotreffejä tiedossa, kun Max kyseli että ehtiskö joskus yhdessä kiessille. Meidän yhteinen tuttu, Lintumies, mukaan ja sunnuntaina kohti Kivikkoa, esittelemään vähän mun kotia.

Suunnistajat pisti meidän pläänit uusiksi, kun olivat vallanneet mestat. Pikainen päätös siirsi kiessin Taliin ja rangella nähtiin. Vähän taas puttia ja draivia lämpäksi. On se kumma, miten edellisenä päivänä kaikki sujui hyvin ja itseluottamus alkoi olla jo jonkinlainen, mutta nyt, ilman mun "valmentajaa", tuntui, että en vaan osaa.

Siinä sitten vaan asenteella "fake it till you make it".

Max on lungi tyyppi. Lintumiehelle se kuittaili välillä raskaastikin, mutta tyyppi tiesi, että mä en ehkä pärjää sellaisessa ja sain olla rauhassa. Ehdottomasti hauskaa seuraa kiessillä, vaikka olinhan mä ihan paiseessa aluksi.

Mä pelasin huonosti. Mut jos joku asia pitää nostaa positiivisena, niin se et otin oman aikani heitoissa. En vaan roiskinut nopeasti, ettei jengi missään nimessä joudu mua odottamaan. Etten mä vaan hidasta porukkaa. Etten ole itsekäs... Tällä kertaa mallasin heittoja, pohdin käden liikerataa ja mietin kiekkovalintoja. Lopputulemana paskallakin pelillä oma enkka, +19.

Väylälle 18 vein pojilta honorit ja avasinkin hyvin. Kakkosheittokin oli ihan loistava ja mulla oli mahdollisuus par-tulokseen. Saareen en kuitenkaan päässyt ja jouduin tyytymään tuplabogiin. Silti mun paras tulos tolle väylälle. Niinku James Hetfield laulaisi: sad but true.

Nelos-kutonen, on raivon arvoinen!

Kiitos Max kierroksesta ja eritoten nistä kauniista kannustavista sanoista, jotka kirjoitit mulle myöhemmin. Nyt mulla on jo muutama ihminen, joka uskoo, etä 130m on mahdollinen.

Mä oon alkanu rakastuu Taliin. Se on sellainen kiukkunen narttu, joka ei anna mulle yhtään anteeksi ja mä salaa vähän ihailen sitä. Älkää ihmiset kertoko sille kuitenkaan, nousee vielä kusi hattuun ja sitähän ei sit kestä neää kukaan.

-Essi, huutaja vailla vertaa

Googlesta huutaja.

TPK viikko 40: I'm back, eli olen selkä.

Järvassa fiilistelyä.

Siinä sitä maattiin. Melkein kokonainen viikko. Sattui niin saatanasti, että itketti.

Maanantaina heräsin keskellä yötä kipuihin. Sattui niin paljon, että hengittäminen oli tuskaa. Happea vaan kevyesti sisään ja ulos, niin ettei rintakehä liiku, se auttoi minimaalisesti. Laitoin tekstiviestin duuniin ja varasin ajan Diacoriin.

Auton ratissa sattui. Sattui taas niin, että itkin. Saattoi toki vaikuttaa, että unet jäi niin vähäisiksi jo toista yötä ja kuuppa ei vaan enää kestänyt kokonaisuutta. Siinä mä sitten istuin odotustilassa ja lääkärintuolissa ja itkin. Oli lohdutonta, tosi rankkaa. Nolotti.

Blehoista heijastuu kasa hyviä tyyppejä.

Lääkäri siinä kyseli mun meininkejä ja pyysi tarkistaa selän. Mä riisuin paidan, tajusin vasta rintaliivisilläni, että eihän se sitä ollut pyytänyt. No fuck it, tehty oli ja onhan se pakko olla helpompi tutkia selkä paljaana.

Kyl mua hetken jopa nauratti. Sit taas itketti.

Lääkäri lohdutti ja sanoi, että vaikuttaa vaan lihasrasitukselta. Eli ei mitään huolta, levolla tää lähtis pois. Oli muuten huojentavaa kuulla.

Särkylääkkeet alkoi vihdoin vähän vaikuttaa ja hetkellisesti elämä voitti. Kävin apteekista hakee mun arsenaalin kipua vastaan ja kaupassa ostamassa jotain syötävää. Olin syönyt lauantain jälkeen yhden aterian. Mukaan vaan valmisruokaa, missä suurin effortti oli avata paketti.

Sit mä menin kotiin makaamaan ja istumaan. Otin niitä kolmiolääkkeitä ja toivoin vaan, että kipu loppuis.

KUKKASELFIE!

Mä mietin mun saikun aikana fribaamista paljon. Mä mietin sitä onnistumisen hetkeä, mistä viime postauksen loppuun kirjoitin. Mä kuvittelin sen tilanteen uudestaan ja uudestaan. Mä tein jotain oikein ja mä visualisoin sitä. Olisin halunnut pelaamaan ja treenaamaan, kokeilemaan olisko jotain oikeasti mennyt kaaliin, oisko joku lamppu syttynyt.

Torstaina, kun edelleen vaan sattui ja ei tuntunut että helpotusta olisi lähiaikoina tiedossa, mua alkoi pelottaa. Aloin miettiä, että mitä jos nyt on käynyt jotain oikeesti huonosti?

Oonkos mä kertonut teille, kuinka oon kasvanut kieroon?
Teini-iässä mulla diagnosoitiin skolioosi, eli selkärangan kiertymä. Se on loppupeleissä todella yleinen vaiva, melkein kaikilla löytyy pari astetta vinoutta. Mulla oli enemmän. Jos mitään muistan, niin asteita oli yli 35° ja kiertymästä johtuvaa kohoumaakin 17°. Eli olin vähän joka suuntaan vino. Vihasin mun selkää.

Mä oon tehnyt kovasti töitä sen eteen, että selkäni olisi symmetrisempi ja tykkäisin siitä.

Ei toi oo mikään traaginen määrä, mutta niin paljon kuitenkin se saattaa kostautua vanhemmalla iällä ihan oikeina selkäongelmina. Koska olin jo kasvanut "täysiin mittoihin", ei korsettihoito ollut vaihtoehto. Se on todella rankka tapa pakottaa selkä kasvamaan oikein, 23h päivästä eletään sellaisen hiilikuitupöntön sisällä ja kasvetaan suoraan. Vaikka väkisin.

Mun selkä leikattiin sairaala Ortonissa, erittäin empaattisen saksalaislääkärin toimesta. Dietrich Schlenzka oli hänen nimensä. 13 vuoden jälkeen, vaikka en kyseistä tohtoria ole ajatellut, sain nimen päähäni hetkessä. Iso nimi mun elämässä vaikka vain hetken siinä mukana.



Kylkiluiden välistä runnottiin aukko ja tarkoituksena oli laittaa neljään nikamaan ruuvit pitää mut kasassa. Siellä kai sit katsottiin, että se ei riitä, joten pistivät yhteensä kuusi ruuvia mun rankaan. Mulla on edelleen staina mä viestittelin illalla ystävän kanssa ja ilmoitin, että aion vetää maksimiannoksen kaikkea mitä lekuri määräsi ja herätä seuraavana aamuna kunnossa. Ja niin mä tein. Selässä edelleen tuntui, että kipuiltu on, mutta ei enää sillai sattunut. (Kaikki tämä 12 vuoden takainen jargon on vahvasti lääkityn tytön muistikuvaa ja ei luultavasti ole kovinkaan paikkansa pitävä. Mutua mutua.)

Kun pääsin sairaalasta kotiin, eikä ollut enää morfiinidrippi kanyylissa, sattui viimeksi näin paljon selkään. Silloin kyl sattu enemmän, mutta jos vähän verrokkitilannetta haetaan, niin tuo se on.

Torstaina mä viestittelin illalla ystävän kanssa ja ilmoitin, että aion vetää maksimiannoksen kaikkea mitä lekuri määräsi ja herätä seuraavana aamuna kunnossa. Ja niin mä tein. Selässä edelleen tuntui, että kipuiltu on, mutta ei enää sillai sattunut. Elämä taitaa sittenkin voittaa!

Olin edelleen ihan pöhnäinen mun lääkeannoksesta, mutta nyt alkoi jo itkettää onnesta.

Laivallakin oli pöhnä, vaikkakin feikattu moinen.

Lauantai

Jaani oli viikolla kysellyt josko lähtisin hänen ja frendinsä Matiaksen kanssa lauantaina heittelee. Matias on todella lahjakas pelaaja ja oli kyllä kunnia saada kutsu liittyä heidän seuraan. Hän on heittänyt yhteensä seitsemän vuotta, joista ensimmäiset kaksi oli hupipeliä ja kaljakiessiä kavereiden kanssa ja viimeiset viisi vuotta kisannut.

En uskaltanut antaa myöntävää vastausta kun pelkäsin mun peli"uran" olevan ohi for good. Mutta mä niin halusin päästä näkemään, kun kundit heittää, että kierrellen kysyin saanko tulla vaan kävelemään ja oppimaan, jos heittäminen ei onnistu. Sain. "Totta helvetissä" taisi olla suora sitaatti.

Yksi mun suosikki omaisuus, G.I. Jane -bägi.

Nyt kun selkä oli kuitenkin kunnossa'ish niin olihan mun päästävä testaamaan sen kestävyys ja kattoo oliko mielikuvaharjoituksista mitään hyötyä. Päätin kuitenkin himmailla ja jättää bägin autoon. Otin pari putteria ja joitain draivereita ja ison kasan tsemppiä!

Olin vähän ennen Jaania paikalla ja aloittelin siinä puttailun. Mulla on hyvä "intuitiivinen putti", eli uppoo hyvällä prosentilla, kun aloitan treenin. Mitä pidempään treenaan, sitä enemmän se alkaa hajoamaan.

Kun Jaani tuli, jatkettiin lämppää ja alettiin myös vähän draivailee. On se vaan hienoo kattoo, kun toi tyyppi heittää pitkälle. Se näyttää vaan niin hyvältä! Jospa sitä seuraamalla ja vaikutteita imemällä oppisi itse jotain.

Tai sit voisin vaan kattoo, koska se on kivaa!

Tää hieman kostea kuva todella märältä päivältä huutaa kaksimieleistä kuvatekstiä, mutta vastustan kiusausta.

Siinä kun saatiin Jaanin bägi tyhjäksi kiekoista (monikko, koska mä autoin, kun heitin kokeiluksi yhden Starfiren) ja suurin osa myös takaisin, mentiin treenitiille. Mä pyysin saada oppia jotain jännää ja kivaa ja Jaani delivered! Aloitettiin back spin -heitosta, jossa kiekko on kädessä väärinpäin, kupu alhaalla. Peukku rimmin reunalle ja voimalla isoa "taivasantsa" -linjaa. Kiekko käyttäytyy hieman kuin upsissa, erona se että tulee lähes piikkisuorana alas.

Jaani näytti kolmella kiekolla, jonka jälkeen oli mun vuoro. Menin lukkoon. Siis ihan paniikkiin, niin ettei jälleen meinannut kyetä toimia. Mä siinä aikani vatvoin asiaa, oikeasti sillai häiritsevän pitkään. Onneksi Jaani ei menettänyt hermojaan. Toisaalta se kyllä tietää, että mä en välttämättä aina oo suorituskykyinen ja ymmärtää etten kaipaa lisäpaineita.

Kiekoista ja itsestä on pidettävä hyvää huolta.

Heitä ihan paska heitto", sama ohje kuin tasan viikko sitten, kun mua jännitti tasan saman miehen edessä. Vihdoin mä sain tehtyä sen, heitin nimittäin ihan paskan heiton! Se helpotus on kyllä kiva, kun saa vihdoin tehtyä sen mikä pelotti. Vaikka lopputulos on juuri niin karsee kuin epäilikin. Mut se oli mun eka back spin. Ihan ikioma.

Tuntuu ihan paskalta peukalossa, Jaani sai omansa jo ihan särki, lopetettiin siihen. Seuraavaksi otettiin pelilautaselle jotain, jota tarvii jatkuvasti. Sormirollerit. Siinä kiekko laitetaan matalasta "heitto"asennosta, fore-otteella miltei pystysuorana kohti maata ja onnistuessaan kiekko liikkuu ensin eteenpäin, kunnes kääntyy yli ja lähtee tekemään kaarta vasemmalle.

On aika isosti tekniikka muuttunut kesän aikana.

Sormirolleri on hyvä osata, kun joutuu tiheään metsään, jossa ei ole tarpeeksi luotettavaa, kiekon levyistä väylää. Pystyasennossa kiekko vie niin marginaalisen vähän tilaa, että sormirollerin mentäviä rakoja on huomattavasti helpompi löytää.

No eihän se multa luonnistunut, mutta nyt mulla on taas yksi heitto muhimassa tässä hieman ylikierroksilla pyörivässä päässä. Ainakin mulla oli hauskaa ja sormirolleripaniikki oli ihan marginaalinen verrattuna tuohon ensimmäiseen oppimishetkeen.

Fore Järvassa vaan on vähän parempi kuin muut foret.

Yksi mikä jäi mieleen forea ajatellen, jota pitää ehdottimasti treenata, oli käden toimiminen "katapulttina". Joku pysäyttävä hetki pitää olla, jotta kiekon saa lingottua eteenpäin. Heti alkoi kiekko irtoamaan paremmin kädestä, kun tajusin periaatteen. Ei puhtaasti, mutta puhtaammin!

Kun Matu saapui paikalle, alkoi satamaan. Hän siinä haki hetken lämpöä putaten ja draivaten, jonka jälkeen siirryttiin väylälle 1 odottamaan heittovuoroa. Mulla oli mukana neljä draiveria ja kaksi putteria, koska lähdin enemmän oppilaaksi ja heittäisin mitä selkä kestää.

Keinarissa fore toimi myös putterilla.

Olin jotenkin saanut hermot vielä pidettyä kasassa (joo tiedän, että back spin tarina ei kuulosta siltä) tähän asti, suurilta osin varmaan siksi juuri, kun olen avoimesti kertonut mun jännityksestä blogissa ja frisbeegolf-forumilla ja Jaani on niitä tarinoita lukenut. Sen seurassa on sallittua jännittää. Silloin ei koskaan jännitä niin paljoa.

Saanhan mä jännittää ihan kenen vaan ja kaikkien seurassa, jos loogisesti ajattelee, mutta järjellähän mä en oo tätä asiaa voinut vielä käsitellä. Eli nyt jännitti, koska en omasta mielestäni olisi nsaanut jännittää. Aikamoinen noidankehä taas ajatuksissa.

Avasin melkein outtiin, mutta paikkaan jossa oli ihan kivasti tilaa heittää oikean tai vasemman kautta puurykelmän ohi. Heitin suoraan puuhun. Kolmannella heitolla pääsin kundien avauksille asti.. Jep. Seuraava heitto oli muuten ihan siedettävä, mutta feidasi vähän turhan pitkälle metsään. Pääsin kokeilemaan ensimmäistä oikean elämän sormirolleria, joka meni suoraan, tai siis kovasti kaartaen, outtiin. Sieltä lähäri korin alle, putti mukiin ja kasi korttiin.
Whoopdey-fuckin-doo!

Kesän reissu oli kohti Tukholmaa ja Järvan frisbeegolf-rataa.

Sen jälkeen oli vaikea yrittää pitää pää kasassa ja keskittyä seuraavaan, ei edelliseen. Mutta mä yritin keskittyä siihen mitä nää miehet teki. Koska jos mä tältä kierrokselta jotain haluisin saada irti, niin se ois poolitovereiden peli. Mutta välillä se keskittyminen herpaantuu, kun nieleskelee kyyneleitä. (Kerran vain niekeskelin. En enempää!)

Matun ja Jaanin peliä oli kyllä ilo seurata. Puhdasta tekniikkaa, hallittuja lähäreitä, uskomattomia seivejä ja täsmällistä puttia. Mutta se mikä tekee muhun vaikutuksen, on miten jätkät suhtautuu epäonnistumisiin. Sellainen "ai katos, heitin sit tonne" ja peli jatkuu. Ei märehtimistä eikä hermojen menetystä. Wau!

Toki siihen auttaa se että ei heitä n. 70% heitostaan päin v*ttuja. Tai puita.

Leopardi ja tyttö.

Poika ja ilves, you're so last season.

Sit nää opetti mut "take a bogey like a man", eli huonosta paikasta väylälle pelaamista. Ehdottomasti mun heikkouksia, varmasti myös monen muun. Jos heittorepertuaari on puutteellinen tai lie on vaan liian hankala oikein mihinkään heittoon, niin bogi on kuitenkin paljon parempi vaihtoehto kuin tupla tai tripla. Mutta sitten on luovuttava siitä par-toiveesta..

Sori poijjaat, mut kyl mä otan mun bogit #likeagirl. Ihan yhtä paljon ärsyyntyen ja kuitenkin ymmärtäen teon järkevyyden. Murahtaen ja ehkä manaten.

Mun onnistumiset kiessillä oli muutama draivi, yksi fore ja putti. Ei mun putti mikään huikea ollut, mutta selkeästi luotettavin osa peliä. Jaanikin kommentoi sitä positiivisesti, joten ei ollut omaa harhaa!
Ja oli mun avaus väylälle 18 poolin paras, kun jätkät heitti molemmat outtiin. Muuten ei mitään kehuttavaa, mutta kaikesta jännityksestä huolimatta mulla oli hauskaa. Mä ujostelin kyllä kauheasti, en ollut kovinkaan puheliaana.

Kierroksen loppupäässä alkoi hämärä vaikuttaa vähän hankaloittavasti. Etäisyyksien arviointi heikkenee ja kiekot katoilee näkyvistä. Loppukiessin sai heittää valkoisilla kiekoilla. Ei niin väliä mikä kiekko se on, kunhan valkoinen. Mulla oli se Starfire minkä Jaani pisti mulle käteen, kun oli vähän vajavainen setti mukana.

Mun selkä siis kesti koko kierroksen. Se väylän 6 kohdilla ilmoitti, että se on ollut kipeänä ja muistaa kyllä. Mutta se ei siitä pahentunut. Vähänhän mä sitä varoin, mutta ei se ihan liikaa vaikuttanut mun peliin. Tai siis...

KAIKKI HUONOT HEITOT JOHTUI MUN SELÄSTÄ!

Tallinna: Selätetty.

Istuttiin kiessin jälkeen hetki ja pojat kertoi tarinoita kisoista. Oli kiva vaan istua ja kuunnella. Siinä oli ihmisen hyvä ja lungi olla. Tähän lajiin

Jatkettiin vielä Frisbeepointiin katsomaan USDGC:n finaalikierrosta, jossa ei puuttunut jännitystä! Hieno kiekkoilta oli tämä.

Kiitos Fridbeepoint!

Mä en ottanut kuin kaksi kuvaa tällä viikolla. Selän takia siihen ei ollut aihetta ja kun vihdoin pääsin heittelemään, oli se viimeinen asia mun mielessäni. Siksi mulla on näitä vanhoja kuvia.

Myös elämäni hauskin ja oudoin kuvaus oli tässä superkesässä.

Mä pohdin tossa tätä mun kesää, joka oli mun elämäni kesä. Ikäviä asioita siihen toki kuului, kuten elämään noin muutenkin, mutta tää oli mun vapauden kesä. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, mä en miettinyt mitä multa odotetaan, äidin tai ystävien tai yhteiskunnan puolesta. Mä tein sitä mitä mä halusin, niin paljon kuin halusin ja nautin täysin rinnoin.

Mä olin rohkea. Mä ylitin itseni uudestaan ja uudestaan, uskalsin pyytää apua ja varsinkin ottaa sitä vastaan. Halusin ja haluan kehittyä ja annan mun aikaa tälle lajille, joka salakavalasti ja aivan jyristen vei mun sydämen.

Tässä värjään mun menetettyä sydäntä kiekkoon.

Tässä on toki taustalla myös se, että olen ollut vahvasti itsekäs akka. Otin oman aikani, kysymättä keneltäkään ja pidin siitä kiinni kynsin ja hampain. Tää itsekkyys on projekti, joka alkoi jo kohta kaksi vuotta sitten ja jolle ei päätöstä näy. Mun on vaan opittava rakastamaan itseäni, jotta mä saan tästä maailmasta irti sen mitä ansaitsen. Sitten, kun mä siinä onnistun, voin miettiä toisia ihmisiä taas.

Tää kuulostaa rankalta, eikä asia ole näin mustavalkoinen. I'm a gray kinda girl. Mutta kaikki varmaan ymmärtää teesin. Kuten mulle ystävä käytti vertauskuvaa lentokoneesta, laita itsellesi ensin se happinaamari ja auta sen jälkeen vasta muita.

Mulla on vieläkin ongelmia sen naamarin asettelun kanssa. Mut mä on ylpeä jo tästäkin.

-Essi