Järvassa fiilistelyä.
Maanantaina heräsin keskellä yötä kipuihin. Sattui niin paljon, että hengittäminen oli tuskaa. Happea vaan kevyesti sisään ja ulos, niin ettei rintakehä liiku, se auttoi minimaalisesti. Laitoin tekstiviestin duuniin ja varasin ajan Diacoriin.
Auton ratissa sattui. Sattui taas niin, että itkin. Saattoi toki vaikuttaa, että unet jäi niin vähäisiksi jo toista yötä ja kuuppa ei vaan enää kestänyt kokonaisuutta. Siinä mä sitten istuin odotustilassa ja lääkärintuolissa ja itkin. Oli lohdutonta, tosi rankkaa. Nolotti.
Blehoista heijastuu kasa hyviä tyyppejä.
Lääkäri siinä kyseli mun meininkejä ja pyysi tarkistaa selän. Mä riisuin paidan, tajusin vasta rintaliivisilläni, että eihän se sitä ollut pyytänyt. No fuck it, tehty oli ja onhan se pakko olla helpompi tutkia selkä paljaana.
Kyl mua hetken jopa nauratti. Sit taas itketti.
Lääkäri lohdutti ja sanoi, että vaikuttaa vaan lihasrasitukselta. Eli ei mitään huolta, levolla tää lähtis pois. Oli muuten huojentavaa kuulla.
Särkylääkkeet alkoi vihdoin vähän vaikuttaa ja hetkellisesti elämä voitti. Kävin apteekista hakee mun arsenaalin kipua vastaan ja kaupassa ostamassa jotain syötävää. Olin syönyt lauantain jälkeen yhden aterian. Mukaan vaan valmisruokaa, missä suurin effortti oli avata paketti.
Sit mä menin kotiin makaamaan ja istumaan. Otin niitä kolmiolääkkeitä ja toivoin vaan, että kipu loppuis.
KUKKASELFIE!
Mä mietin mun saikun aikana fribaamista paljon. Mä mietin sitä onnistumisen hetkeä, mistä viime postauksen loppuun kirjoitin. Mä kuvittelin sen tilanteen uudestaan ja uudestaan. Mä tein jotain oikein ja mä visualisoin sitä. Olisin halunnut pelaamaan ja treenaamaan, kokeilemaan olisko jotain oikeasti mennyt kaaliin, oisko joku lamppu syttynyt.
Torstaina, kun edelleen vaan sattui ja ei tuntunut että helpotusta olisi lähiaikoina tiedossa, mua alkoi pelottaa. Aloin miettiä, että mitä jos nyt on käynyt jotain oikeesti huonosti?
Oonkos mä kertonut teille, kuinka oon kasvanut kieroon?
Teini-iässä mulla diagnosoitiin skolioosi, eli selkärangan kiertymä. Se on loppupeleissä todella yleinen vaiva, melkein kaikilla löytyy pari astetta vinoutta. Mulla oli enemmän. Jos mitään muistan, niin asteita oli yli 35° ja kiertymästä johtuvaa kohoumaakin 17°. Eli olin vähän joka suuntaan vino. Vihasin mun selkää.
Mä oon tehnyt kovasti töitä sen eteen, että selkäni olisi symmetrisempi ja tykkäisin siitä.
Ei toi oo mikään traaginen määrä, mutta niin paljon kuitenkin se saattaa kostautua vanhemmalla iällä ihan oikeina selkäongelmina. Koska olin jo kasvanut "täysiin mittoihin", ei korsettihoito ollut vaihtoehto. Se on todella rankka tapa pakottaa selkä kasvamaan oikein, 23h päivästä eletään sellaisen hiilikuitupöntön sisällä ja kasvetaan suoraan. Vaikka väkisin.
Mun selkä leikattiin sairaala Ortonissa, erittäin empaattisen saksalaislääkärin toimesta. Dietrich Schlenzka oli hänen nimensä. 13 vuoden jälkeen, vaikka en kyseistä tohtoria ole ajatellut, sain nimen päähäni hetkessä. Iso nimi mun elämässä vaikka vain hetken siinä mukana.
Kylkiluiden välistä runnottiin aukko ja tarkoituksena oli laittaa neljään nikamaan ruuvit pitää mut kasassa. Siellä kai sit katsottiin, että se ei riitä, joten pistivät yhteensä kuusi ruuvia mun rankaan. Mulla on edelleen staina mä viestittelin illalla ystävän kanssa ja ilmoitin, että aion vetää maksimiannoksen kaikkea mitä lekuri määräsi ja herätä seuraavana aamuna kunnossa. Ja niin mä tein. Selässä edelleen tuntui, että kipuiltu on, mutta ei enää sillai sattunut. (Kaikki tämä 12 vuoden takainen jargon on vahvasti lääkityn tytön muistikuvaa ja ei luultavasti ole kovinkaan paikkansa pitävä. Mutua mutua.)
Kun pääsin sairaalasta kotiin, eikä ollut enää morfiinidrippi kanyylissa, sattui viimeksi näin paljon selkään. Silloin kyl sattu enemmän, mutta jos vähän verrokkitilannetta haetaan, niin tuo se on.
Torstaina mä viestittelin illalla ystävän kanssa ja ilmoitin, että aion vetää maksimiannoksen kaikkea mitä lekuri määräsi ja herätä seuraavana aamuna kunnossa. Ja niin mä tein. Selässä edelleen tuntui, että kipuiltu on, mutta ei enää sillai sattunut. Elämä taitaa sittenkin voittaa!
Olin edelleen ihan pöhnäinen mun lääkeannoksesta, mutta nyt alkoi jo itkettää onnesta.
Laivallakin oli pöhnä, vaikkakin feikattu moinen.
Lauantai
Jaani oli viikolla kysellyt josko lähtisin hänen ja frendinsä Matiaksen kanssa lauantaina heittelee. Matias on todella lahjakas pelaaja ja oli kyllä kunnia saada kutsu liittyä heidän seuraan. Hän on heittänyt yhteensä seitsemän vuotta, joista ensimmäiset kaksi oli hupipeliä ja kaljakiessiä kavereiden kanssa ja viimeiset viisi vuotta kisannut.
En uskaltanut antaa myöntävää vastausta kun pelkäsin mun peli"uran" olevan ohi for good. Mutta mä niin halusin päästä näkemään, kun kundit heittää, että kierrellen kysyin saanko tulla vaan kävelemään ja oppimaan, jos heittäminen ei onnistu. Sain. "Totta helvetissä" taisi olla suora sitaatti.
Yksi mun suosikki omaisuus, G.I. Jane -bägi.
Nyt kun selkä oli kuitenkin kunnossa'ish niin olihan mun päästävä testaamaan sen kestävyys ja kattoo oliko mielikuvaharjoituksista mitään hyötyä. Päätin kuitenkin himmailla ja jättää bägin autoon. Otin pari putteria ja joitain draivereita ja ison kasan tsemppiä!
Olin vähän ennen Jaania paikalla ja aloittelin siinä puttailun. Mulla on hyvä "intuitiivinen putti", eli uppoo hyvällä prosentilla, kun aloitan treenin. Mitä pidempään treenaan, sitä enemmän se alkaa hajoamaan.
Kun Jaani tuli, jatkettiin lämppää ja alettiin myös vähän draivailee. On se vaan hienoo kattoo, kun toi tyyppi heittää pitkälle. Se näyttää vaan niin hyvältä! Jospa sitä seuraamalla ja vaikutteita imemällä oppisi itse jotain.
Tai sit voisin vaan kattoo, koska se on kivaa!
Tää hieman kostea kuva todella märältä päivältä huutaa kaksimieleistä kuvatekstiä, mutta vastustan kiusausta.
Siinä kun saatiin Jaanin bägi tyhjäksi kiekoista (monikko, koska mä autoin, kun heitin kokeiluksi yhden Starfiren) ja suurin osa myös takaisin, mentiin treenitiille. Mä pyysin saada oppia jotain jännää ja kivaa ja Jaani delivered! Aloitettiin back spin -heitosta, jossa kiekko on kädessä väärinpäin, kupu alhaalla. Peukku rimmin reunalle ja voimalla isoa "taivasantsa" -linjaa. Kiekko käyttäytyy hieman kuin upsissa, erona se että tulee lähes piikkisuorana alas.
Jaani näytti kolmella kiekolla, jonka jälkeen oli mun vuoro. Menin lukkoon. Siis ihan paniikkiin, niin ettei jälleen meinannut kyetä toimia. Mä siinä aikani vatvoin asiaa, oikeasti sillai häiritsevän pitkään. Onneksi Jaani ei menettänyt hermojaan. Toisaalta se kyllä tietää, että mä en välttämättä aina oo suorituskykyinen ja ymmärtää etten kaipaa lisäpaineita.
Kiekoista ja itsestä on pidettävä hyvää huolta.
Heitä ihan paska heitto", sama ohje kuin tasan viikko sitten, kun mua jännitti tasan saman miehen edessä. Vihdoin mä sain tehtyä sen, heitin nimittäin ihan paskan heiton! Se helpotus on kyllä kiva, kun saa vihdoin tehtyä sen mikä pelotti. Vaikka lopputulos on juuri niin karsee kuin epäilikin. Mut se oli mun eka back spin. Ihan ikioma.
Tuntuu ihan paskalta peukalossa, Jaani sai omansa jo ihan särki, lopetettiin siihen. Seuraavaksi otettiin pelilautaselle jotain, jota tarvii jatkuvasti. Sormirollerit. Siinä kiekko laitetaan matalasta "heitto"asennosta, fore-otteella miltei pystysuorana kohti maata ja onnistuessaan kiekko liikkuu ensin eteenpäin, kunnes kääntyy yli ja lähtee tekemään kaarta vasemmalle.
On aika isosti tekniikka muuttunut kesän aikana.
Sormirolleri on hyvä osata, kun joutuu tiheään metsään, jossa ei ole tarpeeksi luotettavaa, kiekon levyistä väylää. Pystyasennossa kiekko vie niin marginaalisen vähän tilaa, että sormirollerin mentäviä rakoja on huomattavasti helpompi löytää.
No eihän se multa luonnistunut, mutta nyt mulla on taas yksi heitto muhimassa tässä hieman ylikierroksilla pyörivässä päässä. Ainakin mulla oli hauskaa ja sormirolleripaniikki oli ihan marginaalinen verrattuna tuohon ensimmäiseen oppimishetkeen.
Fore Järvassa vaan on vähän parempi kuin muut foret.
Yksi mikä jäi mieleen forea ajatellen, jota pitää ehdottimasti treenata, oli käden toimiminen "katapulttina". Joku pysäyttävä hetki pitää olla, jotta kiekon saa lingottua eteenpäin. Heti alkoi kiekko irtoamaan paremmin kädestä, kun tajusin periaatteen. Ei puhtaasti, mutta puhtaammin!
Kun Matu saapui paikalle, alkoi satamaan. Hän siinä haki hetken lämpöä putaten ja draivaten, jonka jälkeen siirryttiin väylälle 1 odottamaan heittovuoroa. Mulla oli mukana neljä draiveria ja kaksi putteria, koska lähdin enemmän oppilaaksi ja heittäisin mitä selkä kestää.
Keinarissa fore toimi myös putterilla.
Olin jotenkin saanut hermot vielä pidettyä kasassa (joo tiedän, että back spin tarina ei kuulosta siltä) tähän asti, suurilta osin varmaan siksi juuri, kun olen avoimesti kertonut mun jännityksestä blogissa ja frisbeegolf-forumilla ja Jaani on niitä tarinoita lukenut. Sen seurassa on sallittua jännittää. Silloin ei koskaan jännitä niin paljoa.
Saanhan mä jännittää ihan kenen vaan ja kaikkien seurassa, jos loogisesti ajattelee, mutta järjellähän mä en oo tätä asiaa voinut vielä käsitellä. Eli nyt jännitti, koska en omasta mielestäni olisi nsaanut jännittää. Aikamoinen noidankehä taas ajatuksissa.
Avasin melkein outtiin, mutta paikkaan jossa oli ihan kivasti tilaa heittää oikean tai vasemman kautta puurykelmän ohi. Heitin suoraan puuhun. Kolmannella heitolla pääsin kundien avauksille asti.. Jep. Seuraava heitto oli muuten ihan siedettävä, mutta feidasi vähän turhan pitkälle metsään. Pääsin kokeilemaan ensimmäistä oikean elämän sormirolleria, joka meni suoraan, tai siis kovasti kaartaen, outtiin. Sieltä lähäri korin alle, putti mukiin ja kasi korttiin.
Whoopdey-fuckin-doo!
Kesän reissu oli kohti Tukholmaa ja Järvan frisbeegolf-rataa.
Sen jälkeen oli vaikea yrittää pitää pää kasassa ja keskittyä seuraavaan, ei edelliseen. Mutta mä yritin keskittyä siihen mitä nää miehet teki. Koska jos mä tältä kierrokselta jotain haluisin saada irti, niin se ois poolitovereiden peli. Mutta välillä se keskittyminen herpaantuu, kun nieleskelee kyyneleitä. (Kerran vain niekeskelin. En enempää!)
Matun ja Jaanin peliä oli kyllä ilo seurata. Puhdasta tekniikkaa, hallittuja lähäreitä, uskomattomia seivejä ja täsmällistä puttia. Mutta se mikä tekee muhun vaikutuksen, on miten jätkät suhtautuu epäonnistumisiin. Sellainen "ai katos, heitin sit tonne" ja peli jatkuu. Ei märehtimistä eikä hermojen menetystä. Wau!
Toki siihen auttaa se että ei heitä n. 70% heitostaan päin v*ttuja. Tai puita.
Leopardi ja tyttö.
Poika ja ilves, you're so last season.
Sori poijjaat, mut kyl mä otan mun bogit #likeagirl. Ihan yhtä paljon ärsyyntyen ja kuitenkin ymmärtäen teon järkevyyden. Murahtaen ja ehkä manaten.
Mun onnistumiset kiessillä oli muutama draivi, yksi fore ja putti. Ei mun putti mikään huikea ollut, mutta selkeästi luotettavin osa peliä. Jaanikin kommentoi sitä positiivisesti, joten ei ollut omaa harhaa!
Ja oli mun avaus väylälle 18 poolin paras, kun jätkät heitti molemmat outtiin. Muuten ei mitään kehuttavaa, mutta kaikesta jännityksestä huolimatta mulla oli hauskaa. Mä ujostelin kyllä kauheasti, en ollut kovinkaan puheliaana.
Kierroksen loppupäässä alkoi hämärä vaikuttaa vähän hankaloittavasti. Etäisyyksien arviointi heikkenee ja kiekot katoilee näkyvistä. Loppukiessin sai heittää valkoisilla kiekoilla. Ei niin väliä mikä kiekko se on, kunhan valkoinen. Mulla oli se Starfire minkä Jaani pisti mulle käteen, kun oli vähän vajavainen setti mukana.
Mun selkä siis kesti koko kierroksen. Se väylän 6 kohdilla ilmoitti, että se on ollut kipeänä ja muistaa kyllä. Mutta se ei siitä pahentunut. Vähänhän mä sitä varoin, mutta ei se ihan liikaa vaikuttanut mun peliin. Tai siis...
KAIKKI HUONOT HEITOT JOHTUI MUN SELÄSTÄ!
Tallinna: Selätetty.
Istuttiin kiessin jälkeen hetki ja pojat kertoi tarinoita kisoista. Oli kiva vaan istua ja kuunnella. Siinä oli ihmisen hyvä ja lungi olla. Tähän lajiin
Jatkettiin vielä Frisbeepointiin katsomaan USDGC:n finaalikierrosta, jossa ei puuttunut jännitystä! Hieno kiekkoilta oli tämä.
Kiitos Fridbeepoint!
Mä en ottanut kuin kaksi kuvaa tällä viikolla. Selän takia siihen ei ollut aihetta ja kun vihdoin pääsin heittelemään, oli se viimeinen asia mun mielessäni. Siksi mulla on näitä vanhoja kuvia.
Myös elämäni hauskin ja oudoin kuvaus oli tässä superkesässä.
Mä pohdin tossa tätä mun kesää, joka oli mun elämäni kesä. Ikäviä asioita siihen toki kuului, kuten elämään noin muutenkin, mutta tää oli mun vapauden kesä. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, mä en miettinyt mitä multa odotetaan, äidin tai ystävien tai yhteiskunnan puolesta. Mä tein sitä mitä mä halusin, niin paljon kuin halusin ja nautin täysin rinnoin.
Mä olin rohkea. Mä ylitin itseni uudestaan ja uudestaan, uskalsin pyytää apua ja varsinkin ottaa sitä vastaan. Halusin ja haluan kehittyä ja annan mun aikaa tälle lajille, joka salakavalasti ja aivan jyristen vei mun sydämen.
Tässä värjään mun menetettyä sydäntä kiekkoon.
Tässä on toki taustalla myös se, että olen ollut vahvasti itsekäs akka. Otin oman aikani, kysymättä keneltäkään ja pidin siitä kiinni kynsin ja hampain. Tää itsekkyys on projekti, joka alkoi jo kohta kaksi vuotta sitten ja jolle ei päätöstä näy. Mun on vaan opittava rakastamaan itseäni, jotta mä saan tästä maailmasta irti sen mitä ansaitsen. Sitten, kun mä siinä onnistun, voin miettiä toisia ihmisiä taas.
Tää kuulostaa rankalta, eikä asia ole näin mustavalkoinen. I'm a gray kinda girl. Mutta kaikki varmaan ymmärtää teesin. Kuten mulle ystävä käytti vertauskuvaa lentokoneesta, laita itsellesi ensin se happinaamari ja auta sen jälkeen vasta muita.
Mulla on vieläkin ongelmia sen naamarin asettelun kanssa. Mut mä on ylpeä jo tästäkin.
-Essi
Moikka! Luin blogiasi vahingossa kun selailin sanalla selkä/niskakipu frisbee googlesta.
VastaaPoistaHeittelen itse myös frisbeetä noin 3-kertaa viikossa ja tyyliin melkein että oli sää mikä tahansa niin lähdetään heittelemään.. Ei tietenkään rankkasateella.
Itseasiaan. Eli mulle on tullut pikkuhiljaa vaivoja tästä harrastuksesta ja käyn nyt fysiossa. Siellä todettiin että oma selkäni on myös aika pahasti vino ja määrättiin 5 kuukautta käyntiä jumpassa mummojen kanssa : )!
Oireet eivät ole kuin hieman helpottunut, lähinnä siten että paha selkäkipu on siirtynyt kylkiin?! Käynyt fysiossa 1.5kuukautta, enkä usko että vaivat lähtevät sillä.
Kannattaisiko hakeutua mielestäsi lääkäriin ja siirtyikö sinulla kipu jossain vaiheessa kylkiin?
Kipu on niin paha etten viitsi mennä heittelemään : (