Alkuviikosta oli tarkoitus mennä Käpän kanssa treenaamaan, mutta arktinen ilmasto ja orastava flunssa pisti neidin taas chillaamaan ja värjäämään kiekkoja.
Perjantai.
Töiden jälkeen Taliin harjoittelemaan. Stressasi taas ihan järjettömästi mennä yksin treenaamaan, jotenkin sitä on niin...hmm..raw, alaston, paljas, kun ei ole turvaverkostoa. No luurit korville, niin voin vajota omaan maailmaan karkuun arvostelevia katseita.
Käpä huomautti mulle viime viikolla, että mun vauhdinotto päätyy takapainoiseksi. Nyt otin vain ja ainoastaan tehtäväkseni siirtää paino etujalalle. Taas tekniikkaa rikkomaan, jotta pääsisi siihen toisella puolella odottavaan toimivaan heittoon.
Ai että tuntui hyvältä, kun jotain selkeästi alkoi toimimaan uudella tavalla. Siihen vastatuuleen lähti heitot ihan yhtä pitkälle, kuin aiemmin lähti tyynellä. Pääsin myös kokeilemaan mun kahta uutta kiekkoa,167g bottom stamp Dessua, jonka ostin lähinnä huvikseen värjättäväksi, ja 171g star Beastia, jonka ostin Niinan suosituksella vastatuulikiekoksi.
Beasti löysi heti paikan mun sydämeen. Rimmin leveys sopii käteen kuin nakutettu ja ainakin tohon tuuleen se oli loistava. Flattinä jaksoi pitkän matkaa, kunnes käänsi vähän yli ja maltillisesti feidasi. Aika riemukas olo oli heitellä ja luulenpa, että haluan noita muutaman lisää bägiin treeniä varten. Jos mun käsi tästä vielä kasvaa, niin todennäköisesti tosta saan itselleni hyvän pituusdraiverin.
Dessu oli se mitä odotinkin. Lihakoukku joka palasi aina vasuriin. Se sai mut nauramaan, kun lensi just niin kuin oletinkin. Hyvä tyyppi, vaikka pitkälle me ei kyllä päästä. Eikä ainakaan tossa tuulessa vielä mitään pelkoa ylikippaamisesta.
Mulla alkoi olla itseluottamus kohdillaan siinä, eikä väylällä 13 heittovuorojaan odotelleet ihmiset edes saaneet mun fiilistä alas tai paniikkia päälle. Ei edes, kun epäonnistuin, uusi heitto vaan perään ja useimmiten onnistuneesti. Ihan järjettömän hyvä fiilis syntyi siitä, että joku selkeästi toimi ihan uudella tavalla ja mulla oli ihan sairaan kivaa.
Check listalla olevat asiat, mitkä käyn läpi ennen heittoa:
1. Siirrä paino etujalalle.
Aika paljon helpompaa lähteä heittämään, kun lista on toi.
Ainon mies Sami oli kiessillä ja heitettyään väylän 12, tuli treenialueelle mun kanssa. Tyyppi outdraivaa mut putterilla, joten kiva on seurata sivusta sitä touhua.
Lähdettiin siinä sitten heittämään vielä takakutonen, vähän testaa mun uutta draivia. Viidellätoista heitin neljä avausta, kaikki viiden metrin säteellä toisistaan, kaikki outissa. Mutta olipahan ainakin oli toistettavuutta.
Väylälle 17 kokeilin kolme avausta, yksi vakaalla midarilla (bad idea, koska aina kun heitän sitä kevyesti, pistän hyssellä), toinen alivakaa midari, jota ois pitäny laittaa reilusti vielä vasemmalle, mutta olisi oikea-aikaisella releasella mennyt mukin alle ja kolmas oli mun Judge, joka leijaili puoleentoista metriin.
Kahdeksallatoista olisin halunnut kokeilla mun uutta "annukkaa" eli laittaa fever flättinä ja katsoa josko se kääntäisi yli ja jaksaisi takaisin vielä. No ei ollut mulla Fever messissä, vaan samassa kasassa mun muiden värjättyjen kiekkojen kanssa. Ei mitään muistikuvaa miten sitten avasin.
Lauantai.
Tarkoitus oli lähteä moukaripaikalle treenaamaan draivia, mutta kyseinen urheilupuisto oli täynnä populaa. Kun pohdin uutta suunnitelmaa matkalla takaisin autolle, sain viestin Jukalta, kutsun lähteä Taliin treenaamaan ja kiessille.
Mikäs siinä, huippuseuraa toi skeittaava, lautaileva kumiukko ja sain mahdutettua tunnin treeniä ensin. Draivia jälleen, koska se yli satasen siivu, kaikesta "keskityn mieluummin tarkkuuteen" -uhosta huolimatta, kiilui silmissä.
Jukka, kun paikalle löysi, treenaili mun kanssa hetken. Kundi oli juuri muuttanut tekniikkaansa ja saanut pyörähdyksen kantapäälle. Näytti ihan pirun hyvältä ja lensi löta kauniisti ja kauas. Mulla mun yksikohtaiseen check listiin ei mahdu ajatus kantapäästä, joten ei mitään haisua millä osalla jalkaa mä pyörähdän. Pitää jossain vaiheessa kuvata videolle onko jotain muutosta tapahtunut vai onko kaikki mun päässä.
Paikalle saapui Jukan tuttuja ja tyyppi halusi kiessille heidän kanssaan. Mua ahdisti ihan suunnattomasti, mutta Jukka suostutteli mut mukaan. Porukasta yhden olin tavannut viime viikonloppuna, kun caddeilin Juholle. Tuomas on sairaan kova junnu, joka vaikuttaa vielä ihan sairaan hyvältä tyypiltä.
Aloitettiin väylältä 13 ja sain hyvän alun kierrokselle. Viiden väylän jälkeen tuloksessa +2, joka on mulle todella hyvä Taliin. Sitten tuli 18 ja vei kaiken itseluottamuksen. Avaus forella outtiin, siitä kahdella saaren vastarantaan ja neljännellä yrityksellä saareen. Putti sisään ja korttiin 11. Huhhuh. Siitä on kiva lähteä seuraavalle väylälle, eli par5 väylä numero 1.
Peli hajosi aikalailla siihen, mutta hauskaa mulla oli silti ja koska mun Tali-enkka on niin hävyttömän huono, että ennätysvauhdissa mentiin silti.
Sitten pieni ensikohtaamistarina. Koska I'm the queen of first impressions.
Jo nelosväylällä takana pelaava pooli availi, kun meistä viimeiset oli vielä korilla. Kysyin porukalta, että voidaanko päästää ääliöt ohi, itse en yhtään tykkää heittää tuollaisten edessä. Muut ei kuitenkaan näin halunneet tehdä. Vitosväylällä, kun oltiin puttailemassa tuli taas ensimmäinen avaus ja mulla paloi kiinni.
"SIELTÄ EI TUU ENÄÄ YHTÄÄN VITUN AVAUSTA, KUN ME OLLAAN VIELÄ TÄÄLLÄ"
Tai jotain vastaavaa. Tarpeeksi kovaa, että kundit kuuli ja kuuli varmasti myös väylällä kuusi heittovuoroaan odottava mies. Siinä kun päästiin kutosen tiille, aloin tajuamaan, että se ei ollut ihan täysin tuntematon hahmo.
Mä olen internetin ihmeellisessä maailmassa, Frisbeegolf-foorumilla, tutustunut Jaaniin. Jaani kirjoittaa foorumin treenipäiväkirja alueelle blogia, joka keskittyy hänen mentaalipuolen ongelmaan. Kun aloitin mun blogin päivittämisen foorumilla, lueskelin muiden tekstejä.
Jaanin blogiin jäin koukkuun.
Mies kirjoittaa todella henkilökohtaisista asioista rohkeasti ja avoimesti, yli vuosikymmenen kokemuksella lajista. Mä en voi väittää ymmärtäväni minkälaista on kamppailla grip lock ongelman kanssa tuollaisella pelihistorialla, mutta mä tiedän minkälaista on kipuilla henkisten blokkejen kanssa muussa elämässä.
Sen lisäksi mitä Jaani on pelaajana, mä olin aivan tohkeissani, kun tapasin sen tyypin, jonka kanssa olen vaihtanut mietteitä, joka kirjoitti joskus mulle näin:
" Ensinnäkin lopetat paskan puhumisen nyt.
Jos sä saat tekniikan kuntoon ja opit käyttämään kehoasi heitossa oikein, pystyt heittämään 130 metriä. Hei, 14-vuotias raumalaistyttö heittää 130 metriä, ja sä oot taatusti pitempi ja vahvempi. Sitten kun menee 130, voit heittää kaikki 100-metriset joko kovempaa väylädraiverilla tai hiljempaa distancelätyllä.
Mutta paskapuhe kehityksen mahdottomuudesta loppui nyt. Onko selvä?"
Kaikkien reality checkejen, down playaamisen ja tavoitteiden laskemisten jälkeen tuollainen varaukseton usko, täysin tuntematta mua, että kykenisin "melkein mihin vaan", tuntuu perkeleen hyvältä. Se että puhujana toimi mies, joka heittää tunnetusti itse aivan järjettömän pitkälle, teki tilanteesta ihan uskomattoman.
Mietin silloin, että olisiko mulla rohkeutta pyytää oppituntia. Ei ollut.
"Internet tuttuja" hahmo kutosella sanoi ja mun oivaltava vastaus oli "Jaani?". Siinä käteltiin ja mä jouduin nyt draivaamaan sen ihmisen edessä, joka jostain oli päättänyt uskoa, että voin heittää 130m, jos vaan saan palaset kasaan.
Kun pääsin tiimatolle, mun päässä sumeni. Oksetti. Jaani kysyi, että jännittääkö ja mä hermostuneesti kikattelin, että kyllä. Ihan vitusti. Heitä ihan paska heitto, tuli käsky, ja mä suoritin. Johonkin väylännurkille kasattuun juhannuskokkoon se mun kiekko päätyi ja mä hymyillen pidättelin mun nolostusta. Kun oltiin lähdössä, Jaani huikkasi perään "Pidetään joskus draivitreeni!"
Wait. Stop. What!?
"Oikeesti, ootko tosissas?" Kyllä hän oli ja mä leijuin paikalta pois. Tai leijuminen oli päänsisäistä, oikeasti yritin vaan keskittyä kävelemään, etten alkaisi nolosti pomppimaan ja hihkumaan.
Kävelin populan kanssa vielä seiskalle, mutta nälkä oli niin suuri, että oli denffattava ja lähdettävä hakemaan evästä. Shelliltä leipää ja kahvia ja takaisin Taliin vielä hetkeksi treenaamaan draivia.
Siinä, kun eväitä söin, Jaani ilmestyi paikalle ja ehdotti jos pidettäisiin heti se oppitunti.
Jälleen instant pään sumeneminen ja oksetus. Päälle samanaikainen into ja palo päästä treenaamaan. Mixed feelings you say? Tälläkin kertaa nuo jälkimmäiset tunteet voitti, koska en hirmu hevillä oppimiskokemuksesta luovu. (Paitsi kisasipulikokemuksesta. Mutta siitä oon saanut myös noottia.)
Mulla, kun oli siinä ruokailu vielä kesken, todisti Jaani miehisyyttään (his words, not mine) ja esitti miltä draivin kuuluisi näyttää. Ei mitään järkeä, kuinka siistiä katseltavaa. Niin pitkiä heittoja en ole aiemmin päässyt livenä todistamaan. I was in awe.
Treeniä lähdettiin kuitenkin hoitamaan kiessille ja seuraan liittyi yksin pelaamaan lähdössä ollut Niko. Kiva tyyppi, mutta olisin halunnut jutella mentaalipuolen ongelmista Jaanin kanssa, en lisäkorvien kuullessa kuitenkaan. Toivottavasti joku toinen kerta saan tähän tilaisuuden.
Muutaman kerran sain noottia mun taakseviennistä ja mun olis ehdottomasti pitänyt olla tarpeeksi rohkea ja pyytää heti näyttää mikä siinä on vialla.
Kutosväylällä Jaani sitten onneksi itse näytti mulle kädestä pitäen mihin mun pitää reach backissa viedä kiekko ja kun olin tiillä, istui hän siinä paikassa josta oli suora linja mun taakseviennin ääripisteeseen.
Hullu stressi iski heti, että pitäisi onnistua. Vaikka Jaani sanoi, ettei tarvitse. Mä vaan halusin niin kovasti näyttää, että mä oon sen sadankolmenkympin uskon arvoinen.
Paineista huolimatta mä onnistuin. Mun tasolle täydellinen heitto. Ei se mikään maailman pisin ollut, mutta pääsin kokeilemaan pirkkoputtia (ja ottamaan kakkosnelosen). Draivin jälkeinen fiilis oli huikea ja Jaani kirjoitti omaan blogiinsa siitä näin:
"Tänään sain todistaa yhtä nopeimmista oppimisprosesseista IKINÄ. Neuvoin poolikaveriani draivissa, ja ensimmäisellä yrittämällä hän sai varmaan 20 kilometria tunnissa lisää lähtönopeutta ja mittaakin tuli mukavasti. Jotenkin tunsin olevani osallinen siihen, että toinen pelaaja kehittyy ja saa siitä myös lisää iloa omaan peliinsä."
Kyllä, iloa tuli peliin ja muutenkin. Ja Jaani oli ehdottomasti isoin osa siinä onnistumisessa. Molemmat pojat kehuivat suoritusta ja kyllähän siinä itseluottamus nousi. Tuntui tuo mitä ylempänä on kirjoitettu, eli että sain nopeutta ihan hirveästi lisää.
Seuraavaksi pari vähän surullisempaa väylää, kunnes ysillä pääsin pirkkoputtipaikalle, mutta ei meinannut uskallusta löytyä jyrkän alamäen vieressä lähteä kokeilemaan. Jaani jälleen ohjeisti mua puttaamaan löysä laskeutuva putti ja mä tein taas työtä käskettyä. Se oli mun eka Tali-pirkko, mutta en kehdannut hehkuttaa sitä hirveästi... mutta nyt pitää vähän.
EKA TALI-PIRKKO! Oli jo aikakin!
Väylällä 11 Jaani mainitsi, että mun draivissa on jotain Nikko Locastromaista. Aion jatkossa käyttää tota aina kuvaamaan mun heittoa.
"Joo mä heitän ku Locastro."
Kuulostaa aika hyvältä, eikö?
Liian kiire oli mulla pari kertaa heittää ja Jaani kyllä called me out on it. Väylän 14 avaus ja 16 putti oli ainakin näitä. En ottanut omaa aikaani ja keskittyminen oli n. 60%. Siinä on jälleen yksi asia mihin mun on kiinnitettävä huomiota. Mulla on oikeus käyttää aikaa mun heittoon valmistautuessa, siinä missä kaikilla muillakin ja kaikkien peli nopeutuu, kun ei tule virheheittoja turhan takia. Virheitä saan aikaa keskittyessänikin.
Väylällä 18 pääsin vihdoin kokeilemaan mun uutta "antsaa", eli heitin sillä feverillä, joka on alkanut kippaamaan yli. Ei täydellä teholla, mutta sen verran että kääntäisi vähän yli ja kiertäisi oikealla olevan puujonon. Näin se teki, ollen mun ehdottomasti paras avaus ikinä tolle väylälle.
Paljon mokelsin mutta en joutunut sellaiseen funkkiin mihin yleensä. Jotain seurassa oli sellaista, että tiesin Jaanin ymmärtävän, vaikka ei oltukaan jännitysjutuista kasvotusten keskusteltu. Enemmän homma menee niin päin että mä en voi varmaan ymmärtää Jaanin tuskaa, jos sellaista on, mutta mä oon selkeästi helpommin luettavissa. Tai sitten nää henkiset tuskat on kaikki tavallaan samanlaisia, vaikka taustat olisikin erilaiset. En tiedä. Joka tapauksessa, mulla oli sellainen fiilis, että on ok jännittää ja tehdä virheitä.
Loppuun sain vielä quick fixin mun foreen ja heittelin siinä useamman lätyn treenialueelle. Kauheasti alkoi taas ujostuttamaan, kun mulla on tää mun "pitää osata, ennen kuin kenenkään edessä tekee" -syndrooma. Siitä huolimatta sain kullan arvoista vinkkiä ja heti alkoi jotain tapahtumaan oikein.
Oli upea päivä. Keli oli kaunis ja sain ylittää itseni useamman kerran uusien ihmisten seurassa. Pääsin tutustumaan Jaaniin, tuohon mieheen, joka nimestään tunnetaan, mutta joka oli mulle enemmänkin se hahmo, joka ymmärtää mun mörköjä. Pysyin kaikessa tässä vielä ihan (semi)kasassa, muutamaa (luku joka on siis 3-100, eli aika laaja käsite) totaalista päänsumenemista ja ujostelukohtausta lukuunottamatta.
Opin hirveästi ja olen kiitollinen siitä. Kiitos vielä kerran Jaani.
TD-kopissa oli bileet, joihin Jaani lähti viettämään iltaa ja mä kipitin autolle. Selkä oli kierroksella snadisti oikutellut ja nyt kun annoin itseni keskittyä siihen tajusin kuinka kipeetä teki. Kotona nappeja naamaan, tulehduskipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja. Mikään ei auttanut.
Yön nukuin pätkissä, kivut hälveni, vaikkei kokonaan poistuneet, ja muutaman tunnin kerrallaan sain unta. Sunnuntai meni samoissa tunnelmissa, kipuilua ja tuskaa. Söin koko sunnuntain aikana yhden aterian ja muutaman namin ja kaikki jotka yhtään tuntee mua, tietää miten huolestuttavan vähän toi mulle on... I out eat everyone, it's like my thaaaang.
Maanantain vastaisena yönä olin edelleen yhtä hajalla ja oli jäätävä sairaslomalle.
Tää ajoitus on ihan hirveä. Juuri kun oon oppinut jotain mullistavaa mun pelin suhteen, olisin halunnut tahkota täysillä sitä selkärankaan. Nyt mun selkäranka ei kestä.
Mun draivi check list on nyt kahden osan mittainen:
1. Taaksevienti takaoikealle
2. Paino etujalalle
Näillä mennään ja samalla toivottavasti korjaantuu muutama muu asia. Kuten ranteen asento, kun en joudu kiertämään kroppaa. Kiekon ei myöskään kuuluisi lähteä taivaalle, jos saan painonsiirron onnistumaan.
Nyt vaan käytän aikani mielikuvaharjoitukseen, kun mitään oikeeta ei voi tehdä. Uudestaan ja uudestaan käyn läpi sitä heittoa, joka onnistui, jotta kun joskus saan itseni kuntoon, mulla on edes mielikuva siitä tallella. Onneksi se hetki on piirtynyt mun muistiin aika hyvin, se onnistumisen hetki on helppo palauttaa mieleen.
Tiimaton takareunalla seisoin, jalat osoittaen 45° kulmassa vastakkaista reunaa kohti. Pari kertaa testaan gripin mun MVP:ssä ja katson kohteeseen. Ensin askel vasemmalla jalalla etuviistoon mun tähtäysviivalle, toinen askel sivuttaissuunnassa samalle viivalle, hartianlevyiseen haaraan. Vasen jalka ristiin oikean taakse, samalla kun käsi vie kiekkoa taakse. Kun oikea jalka astuu lopulliseen paikkaansa, taaksevienti on äärimmillään ja tarkistan linjan oikeaksi. Katseeni kohtaa Jaanin sekunnin murto-osaksi ja tiedän olevani oikeilla jäljillä. Työnnän painoa etujalalle, lantio siirtyy eteenpäin, lapa/olkapää työntyy kohti kohdetta ja samalla käsi vie kiekkoa eteenpäin. Kiekko irtoaa lopulta napsahtaen ja vasen jalka laahaa saaton loppuun. Hymyilyttää, kun onnistuin ja mun tunnetila ehkä näkyy kun käännyn takaisin.
Nyt haaveilen tosta heitosta ja nappaan pari lääkettä.
-Aittatar
Vinyylin leikkausta.
Perjantai.
Töiden jälkeen Taliin harjoittelemaan. Stressasi taas ihan järjettömästi mennä yksin treenaamaan, jotenkin sitä on niin...hmm..raw, alaston, paljas, kun ei ole turvaverkostoa. No luurit korville, niin voin vajota omaan maailmaan karkuun arvostelevia katseita.
Käpä huomautti mulle viime viikolla, että mun vauhdinotto päätyy takapainoiseksi. Nyt otin vain ja ainoastaan tehtäväkseni siirtää paino etujalalle. Taas tekniikkaa rikkomaan, jotta pääsisi siihen toisella puolella odottavaan toimivaan heittoon.
Ai että tuntui hyvältä, kun jotain selkeästi alkoi toimimaan uudella tavalla. Siihen vastatuuleen lähti heitot ihan yhtä pitkälle, kuin aiemmin lähti tyynellä. Pääsin myös kokeilemaan mun kahta uutta kiekkoa,167g bottom stamp Dessua, jonka ostin lähinnä huvikseen värjättäväksi, ja 171g star Beastia, jonka ostin Niinan suosituksella vastatuulikiekoksi.
Beastin uudet vaatteet.
Beasti löysi heti paikan mun sydämeen. Rimmin leveys sopii käteen kuin nakutettu ja ainakin tohon tuuleen se oli loistava. Flattinä jaksoi pitkän matkaa, kunnes käänsi vähän yli ja maltillisesti feidasi. Aika riemukas olo oli heitellä ja luulenpa, että haluan noita muutaman lisää bägiin treeniä varten. Jos mun käsi tästä vielä kasvaa, niin todennäköisesti tosta saan itselleni hyvän pituusdraiverin.
Dessu oli se mitä odotinkin. Lihakoukku joka palasi aina vasuriin. Se sai mut nauramaan, kun lensi just niin kuin oletinkin. Hyvä tyyppi, vaikka pitkälle me ei kyllä päästä. Eikä ainakaan tossa tuulessa vielä mitään pelkoa ylikippaamisesta.
Dessu.
Mulla alkoi olla itseluottamus kohdillaan siinä, eikä väylällä 13 heittovuorojaan odotelleet ihmiset edes saaneet mun fiilistä alas tai paniikkia päälle. Ei edes, kun epäonnistuin, uusi heitto vaan perään ja useimmiten onnistuneesti. Ihan järjettömän hyvä fiilis syntyi siitä, että joku selkeästi toimi ihan uudella tavalla ja mulla oli ihan sairaan kivaa.
Check listalla olevat asiat, mitkä käyn läpi ennen heittoa:
1. Siirrä paino etujalalle.
Aika paljon helpompaa lähteä heittämään, kun lista on toi.
Ainon mies Sami oli kiessillä ja heitettyään väylän 12, tuli treenialueelle mun kanssa. Tyyppi outdraivaa mut putterilla, joten kiva on seurata sivusta sitä touhua.
Lähdettiin siinä sitten heittämään vielä takakutonen, vähän testaa mun uutta draivia. Viidellätoista heitin neljä avausta, kaikki viiden metrin säteellä toisistaan, kaikki outissa. Mutta olipahan ainakin oli toistettavuutta.
Väylälle 17 kokeilin kolme avausta, yksi vakaalla midarilla (bad idea, koska aina kun heitän sitä kevyesti, pistän hyssellä), toinen alivakaa midari, jota ois pitäny laittaa reilusti vielä vasemmalle, mutta olisi oikea-aikaisella releasella mennyt mukin alle ja kolmas oli mun Judge, joka leijaili puoleentoista metriin.
Samille riittää vain Prodiscuksen rekka.
Kahdeksallatoista olisin halunnut kokeilla mun uutta "annukkaa" eli laittaa fever flättinä ja katsoa josko se kääntäisi yli ja jaksaisi takaisin vielä. No ei ollut mulla Fever messissä, vaan samassa kasassa mun muiden värjättyjen kiekkojen kanssa. Ei mitään muistikuvaa miten sitten avasin.
Lauantai.
Tarkoitus oli lähteä moukaripaikalle treenaamaan draivia, mutta kyseinen urheilupuisto oli täynnä populaa. Kun pohdin uutta suunnitelmaa matkalla takaisin autolle, sain viestin Jukalta, kutsun lähteä Taliin treenaamaan ja kiessille.
Mikäs siinä, huippuseuraa toi skeittaava, lautaileva kumiukko ja sain mahdutettua tunnin treeniä ensin. Draivia jälleen, koska se yli satasen siivu, kaikesta "keskityn mieluummin tarkkuuteen" -uhosta huolimatta, kiilui silmissä.
Jukka, kun paikalle löysi, treenaili mun kanssa hetken. Kundi oli juuri muuttanut tekniikkaansa ja saanut pyörähdyksen kantapäälle. Näytti ihan pirun hyvältä ja lensi löta kauniisti ja kauas. Mulla mun yksikohtaiseen check listiin ei mahdu ajatus kantapäästä, joten ei mitään haisua millä osalla jalkaa mä pyörähdän. Pitää jossain vaiheessa kuvata videolle onko jotain muutosta tapahtunut vai onko kaikki mun päässä.
Paikalle saapui Jukan tuttuja ja tyyppi halusi kiessille heidän kanssaan. Mua ahdisti ihan suunnattomasti, mutta Jukka suostutteli mut mukaan. Porukasta yhden olin tavannut viime viikonloppuna, kun caddeilin Juholle. Tuomas on sairaan kova junnu, joka vaikuttaa vielä ihan sairaan hyvältä tyypiltä.
Väylän 16 kori.
Aloitettiin väylältä 13 ja sain hyvän alun kierrokselle. Viiden väylän jälkeen tuloksessa +2, joka on mulle todella hyvä Taliin. Sitten tuli 18 ja vei kaiken itseluottamuksen. Avaus forella outtiin, siitä kahdella saaren vastarantaan ja neljännellä yrityksellä saareen. Putti sisään ja korttiin 11. Huhhuh. Siitä on kiva lähteä seuraavalle väylälle, eli par5 väylä numero 1.
Peli hajosi aikalailla siihen, mutta hauskaa mulla oli silti ja koska mun Tali-enkka on niin hävyttömän huono, että ennätysvauhdissa mentiin silti.
Sitten pieni ensikohtaamistarina. Koska I'm the queen of first impressions.
Jo nelosväylällä takana pelaava pooli availi, kun meistä viimeiset oli vielä korilla. Kysyin porukalta, että voidaanko päästää ääliöt ohi, itse en yhtään tykkää heittää tuollaisten edessä. Muut ei kuitenkaan näin halunneet tehdä. Vitosväylällä, kun oltiin puttailemassa tuli taas ensimmäinen avaus ja mulla paloi kiinni.
"SIELTÄ EI TUU ENÄÄ YHTÄÄN VITUN AVAUSTA, KUN ME OLLAAN VIELÄ TÄÄLLÄ"
Tai jotain vastaavaa. Tarpeeksi kovaa, että kundit kuuli ja kuuli varmasti myös väylällä kuusi heittovuoroaan odottava mies. Siinä kun päästiin kutosen tiille, aloin tajuamaan, että se ei ollut ihan täysin tuntematon hahmo.
Tämä Dessu lähti lahjaksi.
Mä olen internetin ihmeellisessä maailmassa, Frisbeegolf-foorumilla, tutustunut Jaaniin. Jaani kirjoittaa foorumin treenipäiväkirja alueelle blogia, joka keskittyy hänen mentaalipuolen ongelmaan. Kun aloitin mun blogin päivittämisen foorumilla, lueskelin muiden tekstejä.
Jaanin blogiin jäin koukkuun.
Mies kirjoittaa todella henkilökohtaisista asioista rohkeasti ja avoimesti, yli vuosikymmenen kokemuksella lajista. Mä en voi väittää ymmärtäväni minkälaista on kamppailla grip lock ongelman kanssa tuollaisella pelihistorialla, mutta mä tiedän minkälaista on kipuilla henkisten blokkejen kanssa muussa elämässä.
Sen lisäksi mitä Jaani on pelaajana, mä olin aivan tohkeissani, kun tapasin sen tyypin, jonka kanssa olen vaihtanut mietteitä, joka kirjoitti joskus mulle näin:
" Ensinnäkin lopetat paskan puhumisen nyt.
Jos sä saat tekniikan kuntoon ja opit käyttämään kehoasi heitossa oikein, pystyt heittämään 130 metriä. Hei, 14-vuotias raumalaistyttö heittää 130 metriä, ja sä oot taatusti pitempi ja vahvempi. Sitten kun menee 130, voit heittää kaikki 100-metriset joko kovempaa väylädraiverilla tai hiljempaa distancelätyllä.
Mutta paskapuhe kehityksen mahdottomuudesta loppui nyt. Onko selvä?"
Kaikkien reality checkejen, down playaamisen ja tavoitteiden laskemisten jälkeen tuollainen varaukseton usko, täysin tuntematta mua, että kykenisin "melkein mihin vaan", tuntuu perkeleen hyvältä. Se että puhujana toimi mies, joka heittää tunnetusti itse aivan järjettömän pitkälle, teki tilanteesta ihan uskomattoman.
Mietin silloin, että olisiko mulla rohkeutta pyytää oppituntia. Ei ollut.
Beast elementissään.
"Internet tuttuja" hahmo kutosella sanoi ja mun oivaltava vastaus oli "Jaani?". Siinä käteltiin ja mä jouduin nyt draivaamaan sen ihmisen edessä, joka jostain oli päättänyt uskoa, että voin heittää 130m, jos vaan saan palaset kasaan.
Kun pääsin tiimatolle, mun päässä sumeni. Oksetti. Jaani kysyi, että jännittääkö ja mä hermostuneesti kikattelin, että kyllä. Ihan vitusti. Heitä ihan paska heitto, tuli käsky, ja mä suoritin. Johonkin väylännurkille kasattuun juhannuskokkoon se mun kiekko päätyi ja mä hymyillen pidättelin mun nolostusta. Kun oltiin lähdössä, Jaani huikkasi perään "Pidetään joskus draivitreeni!"
Wait. Stop. What!?
"Oikeesti, ootko tosissas?" Kyllä hän oli ja mä leijuin paikalta pois. Tai leijuminen oli päänsisäistä, oikeasti yritin vaan keskittyä kävelemään, etten alkaisi nolosti pomppimaan ja hihkumaan.
Kävelin populan kanssa vielä seiskalle, mutta nälkä oli niin suuri, että oli denffattava ja lähdettävä hakemaan evästä. Shelliltä leipää ja kahvia ja takaisin Taliin vielä hetkeksi treenaamaan draivia.
Siinä, kun eväitä söin, Jaani ilmestyi paikalle ja ehdotti jos pidettäisiin heti se oppitunti.
Jälleen instant pään sumeneminen ja oksetus. Päälle samanaikainen into ja palo päästä treenaamaan. Mixed feelings you say? Tälläkin kertaa nuo jälkimmäiset tunteet voitti, koska en hirmu hevillä oppimiskokemuksesta luovu. (Paitsi kisasipulikokemuksesta. Mutta siitä oon saanut myös noottia.)
Väylä 14 kori.
Mulla, kun oli siinä ruokailu vielä kesken, todisti Jaani miehisyyttään (his words, not mine) ja esitti miltä draivin kuuluisi näyttää. Ei mitään järkeä, kuinka siistiä katseltavaa. Niin pitkiä heittoja en ole aiemmin päässyt livenä todistamaan. I was in awe.
Treeniä lähdettiin kuitenkin hoitamaan kiessille ja seuraan liittyi yksin pelaamaan lähdössä ollut Niko. Kiva tyyppi, mutta olisin halunnut jutella mentaalipuolen ongelmista Jaanin kanssa, en lisäkorvien kuullessa kuitenkaan. Toivottavasti joku toinen kerta saan tähän tilaisuuden.
Muutaman kerran sain noottia mun taakseviennistä ja mun olis ehdottomasti pitänyt olla tarpeeksi rohkea ja pyytää heti näyttää mikä siinä on vialla.
Kutosväylällä Jaani sitten onneksi itse näytti mulle kädestä pitäen mihin mun pitää reach backissa viedä kiekko ja kun olin tiillä, istui hän siinä paikassa josta oli suora linja mun taakseviennin ääripisteeseen.
Hullu stressi iski heti, että pitäisi onnistua. Vaikka Jaani sanoi, ettei tarvitse. Mä vaan halusin niin kovasti näyttää, että mä oon sen sadankolmenkympin uskon arvoinen.
Osti Sepi-kiekon, koska KAUNIS!
Paineista huolimatta mä onnistuin. Mun tasolle täydellinen heitto. Ei se mikään maailman pisin ollut, mutta pääsin kokeilemaan pirkkoputtia (ja ottamaan kakkosnelosen). Draivin jälkeinen fiilis oli huikea ja Jaani kirjoitti omaan blogiinsa siitä näin:
"Tänään sain todistaa yhtä nopeimmista oppimisprosesseista IKINÄ. Neuvoin poolikaveriani draivissa, ja ensimmäisellä yrittämällä hän sai varmaan 20 kilometria tunnissa lisää lähtönopeutta ja mittaakin tuli mukavasti. Jotenkin tunsin olevani osallinen siihen, että toinen pelaaja kehittyy ja saa siitä myös lisää iloa omaan peliinsä."
Kyllä, iloa tuli peliin ja muutenkin. Ja Jaani oli ehdottomasti isoin osa siinä onnistumisessa. Molemmat pojat kehuivat suoritusta ja kyllähän siinä itseluottamus nousi. Tuntui tuo mitä ylempänä on kirjoitettu, eli että sain nopeutta ihan hirveästi lisää.
Seuraavaksi pari vähän surullisempaa väylää, kunnes ysillä pääsin pirkkoputtipaikalle, mutta ei meinannut uskallusta löytyä jyrkän alamäen vieressä lähteä kokeilemaan. Jaani jälleen ohjeisti mua puttaamaan löysä laskeutuva putti ja mä tein taas työtä käskettyä. Se oli mun eka Tali-pirkko, mutta en kehdannut hehkuttaa sitä hirveästi... mutta nyt pitää vähän.
EKA TALI-PIRKKO! Oli jo aikakin!
Väylällä 11 Jaani mainitsi, että mun draivissa on jotain Nikko Locastromaista. Aion jatkossa käyttää tota aina kuvaamaan mun heittoa.
"Joo mä heitän ku Locastro."
Nikko Googlesta. Vai oonko toi mä?
Kuulostaa aika hyvältä, eikö?
Liian kiire oli mulla pari kertaa heittää ja Jaani kyllä called me out on it. Väylän 14 avaus ja 16 putti oli ainakin näitä. En ottanut omaa aikaani ja keskittyminen oli n. 60%. Siinä on jälleen yksi asia mihin mun on kiinnitettävä huomiota. Mulla on oikeus käyttää aikaa mun heittoon valmistautuessa, siinä missä kaikilla muillakin ja kaikkien peli nopeutuu, kun ei tule virheheittoja turhan takia. Virheitä saan aikaa keskittyessänikin.
Väylän 17 putteriavaus perjantailta ei toistunut lauantaina.
Väylällä 18 pääsin vihdoin kokeilemaan mun uutta "antsaa", eli heitin sillä feverillä, joka on alkanut kippaamaan yli. Ei täydellä teholla, mutta sen verran että kääntäisi vähän yli ja kiertäisi oikealla olevan puujonon. Näin se teki, ollen mun ehdottomasti paras avaus ikinä tolle väylälle.
Paljon mokelsin mutta en joutunut sellaiseen funkkiin mihin yleensä. Jotain seurassa oli sellaista, että tiesin Jaanin ymmärtävän, vaikka ei oltukaan jännitysjutuista kasvotusten keskusteltu. Enemmän homma menee niin päin että mä en voi varmaan ymmärtää Jaanin tuskaa, jos sellaista on, mutta mä oon selkeästi helpommin luettavissa. Tai sitten nää henkiset tuskat on kaikki tavallaan samanlaisia, vaikka taustat olisikin erilaiset. En tiedä. Joka tapauksessa, mulla oli sellainen fiilis, että on ok jännittää ja tehdä virheitä.
Buzzz sateessa.
Loppuun sain vielä quick fixin mun foreen ja heittelin siinä useamman lätyn treenialueelle. Kauheasti alkoi taas ujostuttamaan, kun mulla on tää mun "pitää osata, ennen kuin kenenkään edessä tekee" -syndrooma. Siitä huolimatta sain kullan arvoista vinkkiä ja heti alkoi jotain tapahtumaan oikein.
Oli upea päivä. Keli oli kaunis ja sain ylittää itseni useamman kerran uusien ihmisten seurassa. Pääsin tutustumaan Jaaniin, tuohon mieheen, joka nimestään tunnetaan, mutta joka oli mulle enemmänkin se hahmo, joka ymmärtää mun mörköjä. Pysyin kaikessa tässä vielä ihan (semi)kasassa, muutamaa (luku joka on siis 3-100, eli aika laaja käsite) totaalista päänsumenemista ja ujostelukohtausta lukuunottamatta.
Opin hirveästi ja olen kiitollinen siitä. Kiitos vielä kerran Jaani.
TD-kopissa oli bileet, joihin Jaani lähti viettämään iltaa ja mä kipitin autolle. Selkä oli kierroksella snadisti oikutellut ja nyt kun annoin itseni keskittyä siihen tajusin kuinka kipeetä teki. Kotona nappeja naamaan, tulehduskipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja. Mikään ei auttanut.
Yön nukuin pätkissä, kivut hälveni, vaikkei kokonaan poistuneet, ja muutaman tunnin kerrallaan sain unta. Sunnuntai meni samoissa tunnelmissa, kipuilua ja tuskaa. Söin koko sunnuntain aikana yhden aterian ja muutaman namin ja kaikki jotka yhtään tuntee mua, tietää miten huolestuttavan vähän toi mulle on... I out eat everyone, it's like my thaaaang.
Maanantain vastaisena yönä olin edelleen yhtä hajalla ja oli jäätävä sairaslomalle.
Tää ajoitus on ihan hirveä. Juuri kun oon oppinut jotain mullistavaa mun pelin suhteen, olisin halunnut tahkota täysillä sitä selkärankaan. Nyt mun selkäranka ei kestä.
Pipo päässä.
Mun draivi check list on nyt kahden osan mittainen:
1. Taaksevienti takaoikealle
2. Paino etujalalle
Näillä mennään ja samalla toivottavasti korjaantuu muutama muu asia. Kuten ranteen asento, kun en joudu kiertämään kroppaa. Kiekon ei myöskään kuuluisi lähteä taivaalle, jos saan painonsiirron onnistumaan.
Nyt vaan käytän aikani mielikuvaharjoitukseen, kun mitään oikeeta ei voi tehdä. Uudestaan ja uudestaan käyn läpi sitä heittoa, joka onnistui, jotta kun joskus saan itseni kuntoon, mulla on edes mielikuva siitä tallella. Onneksi se hetki on piirtynyt mun muistiin aika hyvin, se onnistumisen hetki on helppo palauttaa mieleen.
Tiimaton takareunalla seisoin, jalat osoittaen 45° kulmassa vastakkaista reunaa kohti. Pari kertaa testaan gripin mun MVP:ssä ja katson kohteeseen. Ensin askel vasemmalla jalalla etuviistoon mun tähtäysviivalle, toinen askel sivuttaissuunnassa samalle viivalle, hartianlevyiseen haaraan. Vasen jalka ristiin oikean taakse, samalla kun käsi vie kiekkoa taakse. Kun oikea jalka astuu lopulliseen paikkaansa, taaksevienti on äärimmillään ja tarkistan linjan oikeaksi. Katseeni kohtaa Jaanin sekunnin murto-osaksi ja tiedän olevani oikeilla jäljillä. Työnnän painoa etujalalle, lantio siirtyy eteenpäin, lapa/olkapää työntyy kohti kohdetta ja samalla käsi vie kiekkoa eteenpäin. Kiekko irtoaa lopulta napsahtaen ja vasen jalka laahaa saaton loppuun. Hymyilyttää, kun onnistuin ja mun tunnetila ehkä näkyy kun käännyn takaisin.
Nyt haaveilen tosta heitosta ja nappaan pari lääkettä.
Mun susi on liian iso.
taiteilja: Muumuru
muumuru.com
taiteilja: Muumuru
muumuru.com
-Aittatar
Hei, kiitos kohteliaisuudesta ja vinkistä. Pitää ehdottomasti kokeilla, meille on duunissa ihan varta vasten roikkumista varten asennettu tankokin.
VastaaPoistaTää on kiva riippuvuus, paljon parempi ku kessu oli!