Nummelassa kisataan tulevana viikonloppuna Moustache Openissa
ja kun näin näitä kiekkoja Instagramissa, kinusin saada ostaa yhden.
Onneksi se tehtiin mahdolliseksi ja heittämällä summan hyväntekeväisyyteen
lähti tämä sininen komistus kohti Tuusula
Kävin tuossa pari viikkoa sitten Jaanin kanssa taas Meikussa. Sain tyypiltä kutsun lähtee heittämään ihan paskasti ja se, jos jokin, sopii mulle. Kaikkien itseaiheutettujen paineiden jälkeen teki ihan hyvää lähteä vain heittämään. Hyvin ja hyvin huonosti. Niitä mä osaan kyllä molempia! En vaan useimmiten ole kontrollissa siitä, kumpi on milloinkin vuorossa, vaikka ainahan yritän heittää hyvin.
Tarkoitus oli olla treenaamatta ja hiomatta heittoja. Sen verran kuitenkin tein, että jätin draiverit autoon, nyt viskoisin vain hitaampaa lättyä. Ihan jalo ajatus, mutta Meikussapa oli ihan järjetön blosis. Siinä mä sitten yritin pistää midarilla forea ja Roc päätyi enemmän vasuriin, kuin mitä yritin oikealle sitä saada. Tämä oli ihan tuhoon tuomittu homma. Bäkkäriä, bäkkäriä.
Jaani kuitenkin halusi edes vähän saada tsemppimoodin päälle ja haastoi minut. Jos voitan hänet, tarjoaa minulle Tennishallin kahvilassa kuivan ruisleivän ja kahvin. Game on! Mä oon aina messissä, kun mahdollisuus on saada ilmaista ruokaa. (Messissä, niin kuin laivan sellaisessa. Sielläkin on ruokaa)
Meikussa drop zone, jos ei pääse läpi triplamandosta läpi. En ole päässyt.
Eikös kuulostanut ihan hyvältä asenteelta? Tsemppi päälle ja pieni hupibetsi tekemään heittämisestä hauskempaa. No te tunnette minut. Eihän se aiheuttanut, kuin sen, että minä ahdistuin ja aloin stressaamaan heittämistä. Joka on ihan dorkaa, koska Jaanin huonompanakin päivänä mä olen vaan niin kaukana sen tasosta. Mitä mä siinä yritän todistella, jos yritän olla parempi? Kun en vain ole.
Dunkkuun tuli. Reilusti.
Siinä vaiheessa, kun mä tajusin vihdoin, että mulla ei vaan tuossa tuulessa riitä kokemus heittää ja Jaani on aivan ylivertainen, pystyin taas pitää hauskaa. Yritin parhaani mukaan heittää tuulia ajatellen, mutta aina välillä sai kyllä ääneen repeillä omille kommelluksille.
Mä ymmärrän periaatteessa, miten tuulet vaikuttaa kiekkoihin. Osaan sitä myös jonkun verran hyödyntää pelissäni. Kiitos siitä kuuluu Shaulle, joka opasti mua jo heti mun harrastuksen alkuvaiheilla tuulien saloihin. Eli mä en mene ihan lukkoon, jos on puhuri ja osaan myös tehdä kiekkovalintani sen mukaan.
LoveGun -kiekkosarjani sai jatkoa. BOOM!
Tai niinhän mä luulin! Meikku kertoi karua kieltä mun puutteista tässäkin asiassa, mutta ehkä mulle näin aluksi riittää käsitys siitä mitä pitää tehdä, kun tuulet ovat mallia "Kivikko". Se on jo ihan hyvä lähtökohta. Otetaan tuulihaaste versio "Meri-Toppila" sitten, kun se on vähän ajankohtaisempi.
Hieman kauhulla odotin väylää 15, joka viimeksi mursi mut. Nyt mulla oli huonompi kierros takana siinä vaiheessa ja lupasin tähdätä vasemman puolimmaiseen puuhun. En edes onnistunut, vaan heitin väylän ihan reilusti pitkäksi.
Mun teoria onkin, että en osu siihen mihin tähtään ja mun kantsii aina kokeilla kohti puuta.
Tennishallin kahviossa sain ihan omat leipäni ja kahvini maksaa, mutta hyvä keskustelu raskaista henkisistä blokeista oli ihan ilmaista. Hyvä on ollut saada näitä asioita käydä läpi, tyypin kanssa joka hiffaa. Useampikin varmasti ymmärtää, mutta onhan nää ihan järkyttävän ahistavia asioita puida.
Lisää karvalakkia talveen.
Joskus kesän alussa postasin kuvan naapurin työauton tuulilasilla killuneesta draiverista intagramiin, josta tyypin kaveri oli kuvani bongannut ja kertoi eteenpäin. Kundi otti yhteyttä silloin, mutta vasta neljä kuukautta myöhemmin vihdoin tapasimme friban merkeissä. Eetu kutsui mut frisbeegolf-forumilla ledipelailemaan, kun he seuraavan kerran moista harrastavat, mutta nyt päädyimme draivitreeniin torstai-illan (alkuillan siis, koska valon määrä vährnevä, eikä mulla niitä ledejä vielä ole) ratoksi.
Me oikeasti vaan draivattiin. Bägi tyhjäksi ja sitten hakemaan lättyjä, jotta saatiin taas koko arsenaali uudestaan väylälle. Välillä midaria vauhditta ja puttereihin yritin saada spinnin, ilman yritystä (wait, what? Vähän ristiriitaista, hei!). Hain erilaisia heittoja ja edelleen vaan tutustun mun kiekkoihin. Näin alkuvaiheessa harrastusta, kehitys on kovaa ja kiekojen käyttötarkoitukset muuttuu, sitä mukaa, kun käsi kasvaa. Nyt on selkeästi kehitys tasaantunut, hidastunut, eli on mahdollista alkaa löytämään luottokiekkoja, kun täböllä heittäminen ei tarkoita joka viikko ihan uutta asiaa.
Toiveena tietty on, että jossain vaiheessa mun tän hetkiset vastatuulikiekot on pituusdraivereita ja käsi tekniikan kanssa vaan jatkaa hirmuista kasvua, mutta siihen en ehkä lähde luottamaan.
Tietäjä sai uuden kuosin.
Tapasin Seppo Pajun edellisellä viikolla ja koska tyyppi oli tulossa pikkujouluilemaan frisbeekansan pariin Stadiin, houkuttelin kundin lauantaina päivällä seurakseni kiessille Keinukallioon. Sattui ihan sairaan nätti päivä ja oli kyllä ilo lähteä pitkästä aikaa Keravan kauniille radalle.
Aloitettiin puttitreenillä ja Euroopan mestari -mies pääsi heti jakamaan nimmaria nuorille kundeille. Eihän ton kanssa voi mihinkään lähteä, kun koko ajan saa odotella nimmari hommissa. No oikeasti on kiva vaan, kun meillä on lajissa niin tunnettuja urheilijoita, että ovat kovalla duunillaan päässeet siihen tilanteeseen, että jengi tunnistaa. Go Seppo! Jäbä pääsi myös olee totaalinen show off ja upottaa muutamia todella pitkiä putteja. Hienoa oli sivusta katsoa moista touhua!
Sepon instagramista (@seppopaju) lainattu Keinarin nelonen.
Lämmiteltiin ykkösväylällä vähän draivia ennen kuin lähdettiin kiertämään. Kuten useimmiten uudessa seurassa, kerroin taas sen, että minua nyt jännittää. Kuten useimmiten on myös käynyt, olen saanut kuulla sen olevan turhaa. Mun pitääkin olla huonompi pelaaja, enhän ole kuin vasta ihan sekunnin lajia harrastanut. Mokaaminenkin on ihan ok, sitä on turha pelätä.
No niin on joo. Miksen mä vaan voi toteuttaa maailman loogisinta asiaa. Antaa itseni olla aloittelija, koska olenhan kuitenkin aloittelija.
Jälleen kerran oli ihan uskomattoman hienoa nähdä noin jäätävän kovatasoisen heittäjän peliä. Se varmuus mikä heitoissa on ja se repertuaarin laajuus on niin hämmentävää. Tilanteessa, jossa itse en keksi yhtään ratkaisua, en edes sellaista, jota en osaisi heittää, mutta jolla voisi päästä pälkähästä, Seppo pistää korille. Hämmästyttävää. Yritin vain kovasti seurata, mitä hän tekee, jotta voisin kopioida kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Vähän vois jäbällä olla hitaampi käsi, ni sekin olis helpompaa. Sit et heittää niin vähän heittoja verrattuna minuun, vaikeuttaa touhua lisää.
Mulla tuli aika paljon huonoja heittoja. Ei sinänsä yllättävää. Mutta muistan myös sanoneeni useammallakin väylällä, että oli muuten paras avaus ikinä tähän. Ainakin kolmonen, nelonen (Maniacilla, ekaa kertaa outitta tuo väylä), vitonen (siihen teiden risteykseen sain!), 10 ja 15 (ainoa väylä jolla outdraivasin Sepon, muuten meidän suorituksia ei kyllä kannata verrata mitenkään. Eli siis antakaa mun nauttia tästä, mut ei puhuta muista väylistä, eiksjee?).
Keinarin ysi. Pääsin taas dropparilta heittää.
Siitä oli puhetta myös, että kun range-treenissä joku kiekko käyttäytyy tietyllä tavalla, niin väylällä homma onkin ihan eri. Don't get me wrong, en väitä että kiekko ei olisi aina samanlainen. Heittäjä siinä on muuttuva tekijä. Ne on ne puut, jotka ei anna heittää samalla voimalla, kuin aukealla. Just ne henkiset puut, jotka voi ohittaa vain tähtäämällä niihin.
You know them bitches!
Seppo nimittäin väylällä kahdeksen neuvoi mut ottamaan se snadisti ylikääntävä Fugitive ja laittaa se vaan flättinä, kiekko hoitaa loput. No minäpä pistin tosi ujosti ja jopa vähän hyssessä. Huoh. Eipä mennyt yhtään niinkuin piti. Onneksi hyvällä lähärillä pelastin parin.
LoveGun solmussa.
Päädyin lopulta tulokseen +22, eli huonosti meni, mutta hauskaa oli. Hyvää ja chilliä seuraa on Seppo. Avulias myös, kun yhdessä katsottiin miten helvetissä mä joistain jorpakoista voin päästä ulos. Mikä parasta, tyyppi aina ehdotti jotain villejä ratkaisuja, joita en todellakaan osannut. Mutta se, että hän luuli et oisin voinut osata, oli jo hauskaa ja mieltä ylentävää!
Yksi uusi huomio minkä tein, oli mun puttikeskittyminen. Oon aiemminkin huomannut, etten anna maailmalle tilaa, kun puttaan, mutta tuolloin se kävi harvinaisen selväksi. Useamman kerran, kun Seppo oli putannut ja mä olin mun zonessa, jätkä pisti vielä toisen putin treeniksi. Vasta, kun olin itse putannut ja hakemassa kiekkoa, tajusin, että toinen kiekko oli lentänyt kohti laitetta.
In the zone -tyttö.
Tällainen tuli voitettua Facebookin arvonnasta The Hat Guylta. Hattumiehen ja Avery Jenkinsin nimmareilla varustettu kiekko pääsee seinälleni, kunhan tuon kiekkopyhätön saan aikaiseksi.
Seppo sanoi, että mulla on hyvää meininkiä mun tekemisessä ja että näkyy potentiaalia. Toistoja vaaditaan ja sehän me jo kaikki tiedettiin. Mutta ihan kiva, kun ei tullut suositusta vaihtaa lajia.
Käytiin kiessin jälkeen vetämässä vähän pikaruokaa (eka kerta Burger Kingissä) ja sitten mentiin Urkkakeskuksen fudiskentälle heittämään pitkälle. Seppo antoi muutaman vinkin ja ne jäävätkin nyt vähän muhimaan takaraivoon. Jätkä pisti itse pitkää siivua kiepillä ja se on muuten siistin näköistä touhua se!
Tässäkin hommassa, tekemiseni on kuulemma jo ihan jees, toistettavuus tulee toistoilla. MIKSEI VOIS OLLA JOTAIN HUIJAUSKEINOA?
Kaikki mulle heti nyt. Kiitos.
Seuraavaksi valloittamaan Lauste, nyt kun on tuttu opas siellä päin.
Mitkä kolme asiaa sinä kirjoittaisit sydämen ympärille? Itse en ottanut liian tosissaan hommaa.
Kiessein välissä tuli värjäiltyä kiekkoja, kun syysiltojen valon puute tappaa elämän ilon ja mahdollisuudet heittää , mutta sunnuntaina sitten sain itseni viimein radalle, tällä kertaa tuohon nurkan taakse, eli Ristikiveen.
En lähtenyt edes ajatuksena heittää koko rataa läpi. Lähinnä vaan vähän treenailla avauksia ja lisäksi lähäreitä. Hitaasti muutamat väylät läpi, useammalla avauksella.
Mun taidoilla, yksin treenaaminen on jo raskasta kentällä, kun lähtee kiekot joka suuntaan ja niiden etsiminen on vaikeaa, mutta radalla se vasta haastavaa onkin. Neljästä avauksesta mitä luultavimmin mä ainakin yhden lentoradan unohdan tai vähintään arvioin väärin kiekon laskeutumispaikan. Siellä mä sit rämmin yksin metsissä, etsimässä kadonneita kiekkojani ja huutelen takana tuleville pooleille, että ohi vaan, mulla menee.
Yhtään kiekkoa en tällä kertaa hukannut.
Ristikivessä pääsi karvalakki testiin. Olipa muuten lämmin päivä ja lakki sai roikkua bägin hihnassa jo ensimmäisen väylän jälkeen.
Kiekkojen metsästyksestä huolimatta treeni oli todella kivaa. Mulla oli todella yksinäinen olo, mutta jonkun toisen seurassa olisin joutunut tekemään kompromisseja.
Joojoojoo, Jaani olit oikeassa. Tässäkin asiassa. Yksin treenaaminen on tosi jepa. Kaksin vaan on kivampaa.
Hain linjoja ja testailin mun kiekkojen ominaisuuksia. Kokeilin miten saan eri vakauksisilla kiekoilla mahdollisimman samanlaisia lopputuloksia. En pelannut kaikkia väyliä loppuun. Mutta lopulta kuitenkin vähintään avasin kaikki 18 väylää, kaikki enemmän kuin yhdellä kiekolla, ja aikaa mulla upposi reilu kaksi tuntia.
Tietäjän uudet vaatteet pääsivät ihmisten ilmoille.
Puhuin ystäväni kanssa rohkeudesta ja peloista. Häneltä oli kysytty, milloin hän on ollut rohkea ja tämä nainen, jonka mä olen nähnyt ylittämässä itseään meidän ystävyytemme aikana jo monta kertaa, ei ollut keksinyt mitään. Koska ne hetket, kun hän on ollut omassa elämässään rohkea, ovat muille ehkä helppoja, joten hän ei ole ymmärtänyt arvottamaan niitä niin korkealle, kuin mitä ansaitsisi!
Sille tyypille, joka tutustuu aina jengiin helposti, ei uuden ihmisen kanssa pelaaminen ole mikään juttu. Non issue.
Mulle se on aina rohkeaa. Joka kerta, kun lähden treenaamaan tai kiessille uuden tyypin kanssa, ylitän itseni.
Se joka voi helposti pyytää apua toisilta, ei näe siinä mitään erikoista.
Kun mä pyydän apua draiviin tai lähipeliin, otan suuren harppauksen. Useasti en sitten enää kehtaakaan kysyä, etten vain ole vaivaksi tai ärsytä. Mutta, jos uskallan edes kysyä, olin rohkea.
Tällainen viikatemies oli tilaustyö ja lähtee Juholle.
Tämä kiekko tuli sattumatapaamisella Talissa käteeni Samulilta ja toiveena oli sydän.
Rohkeus ei ole sitä, että hyökkää tilanteisiin täysillä, vaan se, kun pelottaa ihan hirveästi ja tekee silti. Se on ROHKEAA, eli tekemättä jättäminen ei ole heikkoa. Se vain ei ole itsensä ylittämistä. Aina ei voi ylittää itseään, se on henkisesti raskasta puuhaa ja joskus on ihan ok mennä sieltä mistä aita on matalin. Mutta kyllähän ne parhaat fiilikset tulee silloin, kun ei anna pelon lamauttaa. Silloin saa uusia kokemuksia, näkee uusia paikkoja ja/tai tutustuu elämänsä ihmisiin.
Aina ei ole pakko olla rohkea, mutta jos siltä tuntuu niin aina kyllä saa! Olkaa rohkeita tai ottakaa askel taaksepäin.
It's all good.
-Essi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti