Torstai.
Juoksulenkki kaverin kanssa, vähän reilu 3km. En oo sitten kevään käynyt mummohölkällä, mutta yllättäen toi ei ollut ihan niin kuolemaksi, kuin mitä odotin. Jaksoin ihan reipasta tahtia (mun yleiseen vauhtiin nähden! Toki silti noi lenkkeilevät eläkeläiset ohitti meidät. Se että kutsun tota mitä mä teen mummohölkäksi on loukkaus hölkkääviä mummoja kohtaan. ) ja kuten aina, ylämäissä jätän seuralaisen jälkeeni.
Ylämäet on niin hirveitä, että ne pitää juosta nopeasti pois alta!
En mä tosta hommasta kyllä tykkää. Juokseminen ei vaan ole kivaa ja mun pyrkimys on tehdä asioita, jotka silloinkin kun vituttaa, on pohjimmiltaan kivoja. Pitäis oikeasti keksiä joku aerobinen, josta nauttii..
Kellään mitään ideoita?
Speed disc golf?
Perjantai.
Oli kovin ikävä heittelyä, mutta aikaa riitti vain reilun tunnin treeniin, joten ajoin Kivikkoon ja pistin heittäen pitkälle. Pitkälle heittäminen on mulle kuin terapiaa, jos on huono päivä tai suru, niin viskomalla kaikella sillä voimalla ja taidolla, mikä löytyy, saan itseni parhaimmillaan ihan eri ihmiseksi.
Yksin heittäminen on terapiana parasta, mutta osaajan seurassa saan enemmän irti oppimiskokemuksesta. Itse en vaan näe virheitäni ja vaikka näkisinkin, niin en tietäisi miten ne pitää korjata. Jaani analyyttisenä pelaajana kyllä bongaa heti mitä teen väärin ja sitä oli ikävä nyt yksin viskoessa.
Reilu tunti mulla loppupeleissä meni ja Shaun saavuttua paikalle olisi mennyt helposti pidempäänkin, jos ei olisi järkyttävä nälkä iskenyt.
Shaulla oli mulle pikku lahja, Lintumieheltä ja Eric McCabelta, moonshine Truth nimmarilla. Nam! Tää pääsee myös seinälle, mun muutaman muun heittokäyttöön sopimattoman kiekon kanssa.
Lauantai.
Mulla oli duunia koko viikonloppu, joten ainoa mitä sain itsestäni irti, oli salirääkki lauantaina. Jälleen lähdin ajatuksena herätellä mun kesälevolla olleita lihasparkoja, jotka ovat aivan shokissa tästä pienestäkin määrästä painojen nostelua, jota oon hissukseen tehnyt.
Mulla oli vielä mun tahmaisessa salille paluussa etureidet ja rinta korkkaamatta, joten niitä lähdin todella kevyesti jumppailemaan. Siihen lisäksi mun "core kuntoon 2015" -mission mukaisesti vähän keskivartalorääkkiä.
Tapani on mun core-idoli.
Super etureisille
Hack kyykky
Kelkka 3*15
Etureisipenkki 30kg *12 *10 *10
CoreSuper
Selän ojennukset
2*15
Vartalonkierrot
2*30
Jalkojen ja lantion nostot
3*10
Back extension -laite
30kg 3*15
Penkki
20kg 3*15
Mun motivaatio saliin on tällä hetkellä aivan nolla. Miten mä saisin takasin sen palon, mikä mulla oli vielä ennen frisbeegolfiin tutustumista? Nyt kuitenkin olisi kelit sellaisia, että voisin siellä käydä, mutta en vaan saa inspistä irti itsestäni.
Tiistai.
Legendaarinen Meilahden frisbeegolfrata, tuo Suomen ensimmäinen. Historian lehdet havisivat, kun tämä likka harhaili pitkin liikuntapuistoa, epätoivoisesti etsien väylää numero yksi. Seikkaillessani löysin pururatasalin ja tein vähän olkapäätreeniä lämpäksi. Because I can.
Päädyin lopulta oikeaan paikkaan ja aloitin pienen putti/putterilähäri -treenin. Korina toimi aikamoinen valioyksilö, joten päätin vain yrittää keskitolppaosumaa. Tossa olis saanut pistää kerralla koko putin uusiksi, jos olisin halunnut saada pysymään korissa.
Pari kertaa heitin tennishallin katolle kiekon ja pääsin treenaamaan mun kiipelyskilssejä. Onneksi katto on matala ja sitä vasten on muokattu ramppi aitaelementistä, joten sain mun putterit pelastettua. Voipi olla, että joku muukin on sinne katolle joskus kiekkonsa saanut.
Pelaajia Meikussa riitti, jengiä ripotteli tasaisesti paikalle. Yrtit tuoksui ja meno oli just niin lungia, kuin mitä odotinkin, kuin mitä Meikussa kuuluukin olla.
Jaani saapui seurakseni esittelemään rataa ja vähän samalla opettamaan mua heittää midaria. Jos olet ensimmäistä kertaa menossa Meikkuun, niin suosittelen kyllä osaavan oppaan hankkimista mukaan tai liittymistä radan ennestään tuntevaan pooliin. Jo tokaa väylää etsiessä olisin kokenut suurta epätoivoa, jonkinlainen paniikkikohtausraivo olisi varmasti iskenyt päälle, jos Jaani ei olisi taluttanut mua tiiltä toiselle. Lisäksi sain samalla Meikku-historian lyhyen oppimäärän, kun oppaani kertoi mulle väylien evoluutiosta, muistellen lämmöllä aikoja, jolloin saattoi heittää jonkun takapihalle kiekkonsa noudettavaksi.
Mä nyt käytän tässä kertomuksessa sanaa "tii" todella löyhästi kuvaamaan niitä viivoja, joita tuolla oli maahan maalattu merkkaamaan heittopaikan etureunaa. Ei pelkoakaan, että kyseessä olisi erityisen tasaiset paikat, mutta olipahan viiva, parhaimmillaan kolma eri suuntiin osoittavaa, jotka rajasi heittoalueen.
Se oli kuin ei kertaakaan kierroksella avaisi, kun tuollaisista paikoista alkaa väylät. Tasapainoa tuli harjoiteltua.
Jotta tää ei nyt kuulosta miltään dissaukselta, jota tää ei siis ole, hyväntahtoisesti vähän piikittelen, niin pakko kehaista niitä maisemia! Kyllä siinä kehtaa heitellä, kun harmaana syyspäivänäkin on aivan upeat näkymät merelle. Voin vaan kuvitella, miltä toi paikka näyttää kesällä kaikessa loistossaan. Ensi kesänä sitten.
Kiessi alkoi mun tasolle ihan normaalisti, par- ja bogey-tuloksia korttiin. Tripla-mandatory väylä oli myrkkyä, mutta väylä numero 15, jossa heitetään hiekkatieltä kohti kahta puuta (välistäkin voi tietty yrittää, mutta onhan se jumakauta vaikeampaa osua toiseen näistä puista! Ai ei oo vai? No helvetti..) mursi mut. Näin vain ne kaksi puuta, johon ei sais heittää ja täräytin täböl siihen vasemman puolimmaiseen.
Mä olen jo oppinut suhtautumaan aika kivasti yksittäisiin epäonnitumisiin. Se missä mun ongelmat piilee, on toistuvat epäonnistumiset. Kun ne alkaa kertaantua, käy kuten Meikussa. Mulla oli muutama epäonninen väylä takana ja nyt hajosi pikku kuuppani.
Kaikki nää pohdinnat, jotka nyt seuraa, on mun ja Jaanin välisestä keskustelusta ja sen kirvoittamia ajatuksia minusta ja mun arvosta.
Siinä, kun mä sit menin palasiksi, aloin tietty omaan tuttuun, säälittävään tapaani vollottaa radalla, ja Jaani joutui jälleen mua rauhoittelemaan. Mä jotenkin koen mun arvoni ihmisenä olevan suoraan verrannollinen mun taitoihin ja rohkeuteen. Jos en osaa jotain, en ole arvokas ihminen. Jos en uskalla mitään, en ole senkään arvoinen.
Se kuka ja millainen minä olen, on tässä yhtälössä täysin merkityksetön. Mitä vittua sillä nyt on väliä? Mitä mulla on väliä?
Mä tajuan nyt, pikkuhiljaa, että oon koko elämäni arvottanut itseni suoritusteni mukaan. Jos on ollut epäilys, että voin epäonnistua, olen jättänyt mieluummin tekemättä, kuin ollut vähemmän arvokas yhteiskunnan jäsen failaamisen seurauksena. Koska pelkuruus on vähemmän paha, kuin huonous. Sitten kuitenkin muistan, että rohkeus on arvokasta ja siihen pitäisi pyrkiä ja pääsen taas sättimään itseäni, kun väärin meni tämäkin. En edes anna itselleni mahdollisuutta tehdä oikein. That's some fucked up shit right there.
Sitten, jos tää käännetään päälaelleen, eli miten mä suhtaudun toisiin ja heidän epäonnistumisiin? Miten mä arvotan ihmisiä mun ympärillä?
No en todellakaan samoilla kriteereillä kuin itseäni. Ei kukaan mun ystävistä ole koskaan menettänyt arvoaan mun silmissä, jos on rohkeasti tavoitellut jotain, mutta sitä pelkäämättömyyttä ei ole palkittu. Ei ole myöskään kenenkään arvo noussut jostain suorituksesta, ylennyksestä nyt vaikkapa. Kenenkään uskaltamatta jättäminen ei ole ollut mitenkään luotaan työntävää. En ole yhtään niin huonoa heittoa keltään nähnyt, että se saisi mut katsomaan toista alaspäin. En yhtään niin hienoakaan, että se ihminen itsessään olisi siksi parempi.
Don't get me wrong. Mä iloitsen, kun ystäväni onnistuvat. Mä fiilistelen hienoja heittoja ja saan hullut kiksit kun pääsen näkemään taitavien tyyppejen peliä. Mutta hyvä tyyppi on hyvä, vaikka se suorittaisikin asioita huonosti. Ja paska jätkä ei hienoilla heitoilla muutu paremmaksi.
Eikö tää nyt kuulosta ihan järkevältä?
Puttikori siirtyi sisälle sunnuntaina.
Miksi en voi soveltaa tätä myös itseeni? No koska mulla ei ole itseluottamusta nimeksikään, niin enhän mä näe itsessäni ihmisenä arvoa. Niin mun on pakko silloin hakea sitä mun suorituksista.
Jaani siinä mulle, kun murheeni murtamana hajoilin, kertoi, että oikeesti ihmiset tykkää musta. Ei siitä miten heitän kiekkoa tai mitä teen työkseni. Ne tykkää minusta. Se väitti, että jengi arvostaa mun tekstejä. Ei siksi, että kerron kuin helvetin hyvä oon heittää, vaan koska avaan sitä mikä mua pelottaa ja miksi mua jännittää. Koska kuulemma kirjoitan hyvin, siksi tyypit jaksaa lukea mun juttuja. Vaikka en oo edes hyvä pelaaja.
Ihmiset muka tykkää musta, vaikka en ole taitava. Sen kun vielä uskois.
Ain't that the Truth?
Nyt onkin ollut pää aivan täynnä kamaa. Oon aina vahvasti omissa ajatuksissani pyörivä tyyppi, mutta nyt mun kuupassa on niin paljon kaikkea, että en pysty saamaan itsestäni kokonaisia lauseita irti, ainakaan keskustelussa. Tekstillä saan sentään pyöritellä ja deletoida tarvittaessa.
Mä tossa eilen puhuin, kuinka mä en oo kokenut tarvetta kirjoittaa blogia, kun oon saanu ihan ääneen sanottua asioita. Sitten kun taas avasin itseäni eilen, niin tänään tajusin, kirjoittaessani, et mikä mulla oikeasti mätti. Se oli tää Meikku-breakdown. Mä en halunnut käydä sitä edes ajatuksen tasolla läpi, kun olin niin hienosti saanut niitä tunteita jo tukahdutettua.
Niin mä vaan täällä duunissa, aamupalallani, kirjoitin ja liikutuin. Ihan vähän vollotin ja sain vihdoin tänkin asian ulos itsestäni. Nyt on vähän helpompi olla.
Torstai.
Mä ahdistuin tosta Meilahden kohtauksestani ja muutenkin kiessien aiheuttamista paineista, että päätin lähteä taas terapiasessiolle Urkkakeskuksen ykkösväylälle heittää pitkälle. Samalla oli tarkoitus viskellä myös vauhditta midareita, koska ne ei sit niinku yhtään toiminu tiistaina. Yhtään.. nervous breakdown -tyylisesti ei toiminut.
Mä alan olee jo todella paljon itsevarmempi treenaaja, en enää saa paniikkiangstikohtauksia, jos menen yksin heittämään ja joku näkee. Nyt voin aika rennosti jo kysyä sopiiko heittää muutama pannu jonkun poolin seurana, enkä koe olevani hirveä tuke. Feedback on myös ollut lähinnä positiivista, joten sekin on nostanut itseluottamusta.
Hyvä oli treeni, en kokenut mitään valmistumista, mutta sainpahan toistoja ja haudottuja asioita toimintaan. Nyt pitää vaan luottaa prosessiin, kun vaan jaksan treenata, niin tekniikka kehittyy.
Otti pannuun.
Perjantai.Vielä jäi hampaankoloon ja piti päästä heittää täböö. Menin sitten Taliin nakkelemaan. Keli oli kylmän kirpsakka ja nokka vuotaen sai lennättää lötaa.
Päätin kuitenkin treenata enemmän tarkkuutta ja pitkät siivut oli mun palkinto aina, kun bägin kaikki putterit ja midarit oli lähtenyt kohti koria. Ihan toimiva plääni, sillä noita hitaampien kiekkojen toistoja mä vaan tarviin vyön alle.
Meikussa sain kuulla kunniani mun paikoiltaan heitosta. On kyllä ihan huikeeta, että toi kundi näkee heti mikä mun heitossa on vikana ja osaa vielä kertoa miten se korjataan. Nyt sit tarkoitus oli hinkata niitä oppeja, olla menemättä kiekon perään liikaa, antaa saaton tulla, ei pakottaa sitä.
Enemmän kädellä duunia.
Jos lähtee karvis hommiin talvella, tarvii olla karvalakki.
Kävin välillä evästämässä Shellillä ja menin takaisin treenaa. Nyt paikalla oli kundi, jonka kanssa tuli höpöteltyä lajista samalla, kun heiteltiin lyhyelle ja pidemmälle. Jossain vaiheessa huomattiin taivaanrannassa ilotulitus. Sen oli pakko olla fribailotulitus, fiilistelemässä pikkupalkasilla heittäviä hölmöjä. Siltä se ainakin tuntui.
Pimeä tulee jo liian aikaisin. Huomenna onkin sen suhteen vielä pahempi tilanne. Kyrsii.
Sunnuntaina.
Seppo Paju oli pointilla Prodigy-hommissa ja mä suuntasin tyyppiä sinne kattoo. Mua houkutteli suuresti myös sisällä puttailu, kun sen treenaaminen on ollut ihan viimeinen mikä mua kiinnostanut tuolla kylmässä.
Matu, jonka kanssa olin joitain viikkoja takaperin kiessillä, oli myös pointilla ja oli kiva tutustua kundiin niin, etten ollut aivan paiseissa. Myös foorumi-tuttu Kempesteri käväisi paikalla ja sain naaman nimelle.
Mulla kesti aika pitkään lämmetä tarpeeksi, että uskalsin treenata puttia. Tällainen raakile noiden taitureiden joukossa.. Alku olikin ihan järkyttävän kankeeta. Kun ei ottanut sujuakseen, päätin kokeilla vasurilla. Läpällä. Meni vähintään yhtä hyvin, kuin oikealla.
Jätkät pisti vähän isompaa kiekkoa heitellen.
Pääsin vielä heittämään tutkaan, mutta en mä kyllä saa mitään voimaa noihin heittoihin. Säälittävää. 68km/h.
Sairaan kiva päivä oli fribata sisällä, hyvää porukkaa ja tällainen newbieraakile otettiin hyvin mukaan touhuun. Kiekkoilijat on kyllä varsin hyvää porukkaa noin yleisesti ottaen. Arvostan.
-Essi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti