TPK viikko 3: Loska Open eli neidin seiskasataajotain tarina.

Tiistaina päätin kiduttaa itseäni katsomalla muutaman Youtube-fribapätkän, koska illalla odottava viisaudenhampaiden (3kpl) poisto pitäisi neidin varmasti poissa koreilta. Samalla ikävöin kesää, joka tekee mun elämästä aina vähän parempaa, vaikka olenkin tästä talvesta ottanut irti sen mitä on otettavissa.

Keskiviikkona, vaikka illalla vieläkin kallon jokaiseen luuhun ja kaikkiin hampaisiin särki, lähdin Tallaajien hallivuorolle treenaamaan. Koska lämpimässä treenaamisen mahdollisuudet ovat aivan minimissään nyt, niin on yritettävä joka viikko päästä.

Nyt ei kulkenut, huono päivä. Annettakoon se mulle anteeksi. En kuitenkaan jännittänyt paikalle mennessäni, jos positiivisia asioita tarvii kaivaa. Sillä kivaahan se silti oli, aina tykkään heitellä, epäonnistumisten lukumäärästä huolimatta.



Niin kivaa, että torstaina lähdin taas heittämään. Kivikkoon vähän muistelemaan väyliä ja hakemaan tuntumaa heittämiseen. Kisatunnelmissa oltiin. Sain myös vietyä yhden värjäämäni kiekon uudelle omistajalleen. Sen verran on tällä hetkellä tilauksia jonossa, että ei saa uusia ottaa.

Keli oli aivan upea. Aste pakkasta tai nolla, aurinko paistoi siniseltä taivaalta pilvihattaraunelmien keskeltä. Juuri sellainen päivä, kun mitä toivoo talvipeleihin ja jolloin tällainen talvivihaaja, kuin minä, tajuaa mitä hyvää tässä vuodenajassa joku näkee.



Heittelin vain muutamia väyliä, etukutosen ilman ykköstä, 13, 14, 15 ja 18. Kokeilin useita avauksia ja erilaisia linjoja ja nautin olostani. Salaa toivoin, että lauantaina kisattaisiin yhtä kauniissa säässä. Siinä voisi huonosta pelistäkin nauttia, kun aurinko hellii pimeän asukkeja.

Future-Essi nauraa näille toiveille räkäisesti.

Tiit olivat karmeassa kunnossa ja pelkästään IceBugejen turvin pystyin muutamalla väylällä kokeilla vähän vauhdinottoa. Hyvin kulki noilla väylillä, mitkä heitin, ainoastaan yksi todella huono heitto sattui joukkoon, kolmosen avaus kopsahti puuhun ja tippui ojaan. Vesiesteet on kyllä henkisesti haastavia..

Juuri kun tein lähtöä ja pakkasin kamoja autoon, ajoi paikalle Väykkä. Hän oli tulossa kierrokselle, kun Helsingissä oli asioilla ja me jäätiinkin rupattelemaan siihen autojen viereen. Väykkä kertoi, kuinka vaikeaa on käsittää miten paljon toinen ihminen voi jännittää, kun ei itse ole sellaista tyyppiä. Varmaan yhtä vaikeaa kuin mitä minun on tajuta, että joku ei jännitä edes ensimmäisiä kisojaan.

Ihme jengii tää maailma päällään kantaa, kun näin eri tavoin toimitaan.

Puhuttiin myös NDGE:stä ja erilaisissa sääolosuhteissa heittämisestä. Pitkään me paapatettiin siinä, kunnes Atte nappasi Jarin matkaansa ennen auringon laskua.



Heräsin perjantaina siihen jo tutuksi käyneeseen tunteeseen, kun vatsanpohjassa on musta möykky ja rintakehän päällä marssii näkymätön armeija. Hengittäminen on vähän vaikeampaa, enkä missään vaiheessa saanut itseäni sen pelon huurteen alta pois. Koko päivän kaikessa tekemisessä taustalla pyöri tuo mörkö.

Onko muilla sellaisia tiloja, että jokin tuntuu olevan väärin? Koko ajan vähän ahdistaa ja olo on pahaenteinen. Kuin odottaisi katolta tippuvaa alasinta, banaaninkuoreen liukastumista tai kermapiirakkaa naamariin. Sitten voisi vain itselleen todeta, että johan tätä oli odotettu.

Mä olin ajatellut meneväni hieman puttaamaan töiden jälkeen, mutta tää olo, minkä olin itselleni kasvattanut, veti mun koko kropan lukkoon. Mun kädet tärisi ja koko ajan oli huono olo. Mun keskittymiskyky hukkui mun pelon pohjattomaan juoksuhiekkaan ja koko päivä oli levoton, katsoin maailmaa harson takaa.

Lauantaina, kun herätyskelloni havahdutti aamuun, se sama takertuva, kaiken sisäänsä sulkeva musta möykky oli taas vallannut sisuskalut. Rinnan päällä tällä kertaa oli elefantti, joka esti syvän hengittämisen ja haukoinkin happea pienissä erissä pää pyörällä.



Puin jotain päälleni, kunnes tajusin että väärin meni. Riisuin outoudet ja yritin uudestaan. Ohut villakerrasto ja villapohjaiset urheilusukat. Kaikki marjapuuronpunaisena. Peiliin katsominen olisi varmasti hymyilyttänyt, jos en olisi nähnyt vain pelokasta katsetta ja värisevää vartta. Tuntui, kuin katsoisi itseään ulkopuolelta, ollen vain se jännitys ja seuraten mekaanista suorittajaa. Toiminnan jouhevuuskin puhui sen puolesta, että ihan kaikilla neljällä pytyllä ei oltu liikenteessä.

Kävin hakemassa kahvia ja juotavaa aamiaista, koska pelkäsin kaiken vielä tulevan ylös ja mielelläni tekisin siitä kokemuksesta niin miellyttävän, kuin mitä nyt on mahdollista oksentamisesta tehdä.

Kävin hakemassa Jaanin Kontulan asemalta ja kiukuttelin hänelle, koska mua pelotti kaikki, ei siksi että hän oli vähän myöhässä. Turvat kiinni matkattiin Kivikkoon, kun musta ei vain irronnut juttua, sisälmykset sitonut henkinen pakkopaita kuristi äänihuulet käyttökelvottomiksi. Kun oltiin käyty kahviossa ilmoittautumassa saapuneiksi (sain kuin sainkin oman nimeni sanottua), lähdettiin vähän lämppäämään avauksia ja puttia.

Loska Open. Tammikuussa.
Nomen est omen.

En ole koskaan tuollaisessa sohjossa talsinut. En olisi koskaan uskonut, että tekisin sen vapaaehtoisesti. Kakkosen tiille tarpominen piti suorittaa pitkän mutkan kautta, koska vesisohjo ylsi mun suht korkeidenkin IceBugejen varren yli. Siinä sohjossa oli raskas kulkea ja vähänkin huonommat kengät ja lyhyemmät varret päästivät veden läpi jo kättelyssä.



Muutaman draivin jälkeen mun mieli alkoi palautumaan kroppaan, ajatukset kirkastuivat, pakkopaitamöykky pieneni oleellisesti ja henkinen elefanttikin otti ja lähti kiertävän sirkuksensa matkaan.

Pystyin puhumaan ja hengittämään. Jotenkin.

Takaisin kahvioon odottamaan kisan alkua. Paikalla oli paljon tuttuja ja paljon muitakin , joille tämä Loska olisi ensimmäinen ihkaoikea kisa. Todella moni tuli tsemppaamaan mua, kyselemään fiiliksiä. Jotkut on tuttuja kesältä, toiset Meikusta, muutama foorumilta, kaikki hyväntahtoisia ja kannustavia. Kaikki tuntui tietävän miten iso juttu tää mulle on, miten pelottava ja jännittävä.

Ainoat OB:t jotka oli voimassa, oli aidat. Jos pysyit tiin mukaisesti aidan sisäpuolella, olit IB. Tämä vei vähän pois ylimääräistä jännitystä. Mä aloitin väylältä 8, Ville Reissin ja Jani Vuoren kanssa. Paikalle tuotiin tilapäinen kori, koska pulkkamäen tieltä oli kiinteä kadotettu.



Kierros alkoi ja ensimmäinen avaukseni ei ollut mikään todella korkealle kadonnut katastrofi vaan suht oikeaan suuntaan lähti, mutta aivan liian lyhyeksi jäi. Tärkeintä suorituksessa kuitenkin oli, että se oli ohi. Mun ensimmäisen PDGA-kisan ensimmäinen heitto oli jo takana.

Kierroksen suorituksista ei kyllä jää mitään kerrottavaa jälkipolville. Ainakaan hyvää. En onnistunut saamaan yhtään birdietä, putti oli niin epävarma ja maa korin ympärillä niin liukas, että en oikein uskaltanut kokeilla mistään sisään. Väylältä 10 otin seiskan korttiin ja en yhtään osannut keskittyä tekemiseen. Yhden pidemmän putin upotin, se jäi koko päivän kohokohdaksi.

Kuitenkin mulla pysyi pienestä jännityksestä huolimatta hyvä mieli. Mulla siis oli hauskaa, vaikka en heittänyt hyvin. Wrap your mind around that one, people!

Kahdeksantoista väylän jälkeen korttiin +16 ja ansaitulle lounaalle. Seuraava kierros olisi yhdessä kisan kolmen muun naisen kanssa ja tää selkeästi oli mulle se stressaavampi kierros. Kun pelaajat on yhtäkkiä paljon lähempänä omaa tasoa, mä huomaan unohtavani oman pelin täysin. Vaikutun liikaa muiden tekemisestä ja alan epäilemään omaa tekemistäni.



Aina pitäisi heittää siten mikä itselleen on paras, kun kuitenkaan ei voi pelata toisen vahvuuksilla. Silti muhun iskee epäilys, kun kokeneempi naisheittäjä tekee ennen minua ratkaisun, joka on ihan muuta kuin mitä itse yrittäisin ja onnistuu vielä upeasti. Mitä minä tällä kokemuksella muka tajuaisin? Jätänkö nyt jonkun tuuliolosuhteen huomioimatta tai tulkitsenko sen ihan väärin?
Ei toimi tämä taktiikka. Ei niin yhtään.

Toiselle kierrokselle meitä naisia olikin enää kolme, kun yksi denffasi (DNF= did not finish), joten seuraamme liittyi yksi mies. Aloitettiin väylältä 13, josta myös kesällä aloitin sen ensimmäisen viikkokisakierrokseni, jonka heitin naisseurueessa. Pahaenteinen tunne palasi vatsaan..

Tuuli oli kauhea ja putit meni useammallakin enemmän sivulle kuin eteenpäin. Kaikki oli ihan tyytyväisiä, kun pääsimme "pirkkometsään" tuulta karkuun.

Mä suoritin toisen kierroksen tasaisemmin huonosti. Halfpipe väylän tulos pieneni kolmella ja silti heitin kierroksella yhden heiton enemmän kuin aamupäiväisellä. Onneksi edes seura oli hyvää, kun fiilis olisi muuten ollut kiessin jäljiltä aika karmiva.



Onnistumisia muistan kaksi. Ne tuli kierroksen loppupäässä, avaukset väylille yhdeksän ja kaksitoista. Mulle on kesälläkin ihan hyvä mitta saada ysin avaus siihen missä rinne jyrkkenee rajummin ja talvikelillä se oli lähinnä ihme. Siitä sain lähärinkin milliin ja korttiin par. Tältä väylältä sain honorit jotka säilytin viimeiselle väylälle asti. Kaksitoista oli juuri tämä viimeinen väylä ja siinä sain Jaanin vanhalla Rocilla avauksen lähtemään juuri niinkuin toivon. Mittaahan sillä ei ollut liikoja, mutta keskelle väylää, kun yleensä joutuu kiekkoaan rinteestä etsimään. Sääli että sohlasin lähärin jälleen ja jouduin tyytymään bogiin.

Oli myös yksi houkutin, joka piti naisen tiellä ja tsemppasi suorittamaan kisan kunnialla loppuun asti. Jaani lupasi mulle pitafalafelin, jos en denffaa ja ruoka on kyllä paras motivaattori, eikö totta!

Siinä ne nyt on. Kierros-rating. Arvoni ihmisenä. 

Allekasisatanen.

Mitä kisasta jäi mieleen?

Tunnelma oli juuri niin rentoa, kuin mitä olen aiemmin huomioinut toisten kisoissa. Sitä tuntuu olevan turha stressata, vaikka aina on mahdollista saada pooliin joku jonka kanssa henkikökemiat ei toimi. Se ei kuitenkaan stressaamalla helpotu.

Oma tekeminen on tärkeintä. Ei saa vaikuttua liikaa ympärillä tapahtuvasta. Silloin kun ympärillä on isokätistä miestä, on helpompi tajuta kontrasti omaan tekemiseen ja pitää päänsä. Samaan pitää pyrkiä seurasta huolimatta.

Puttia pitää treenata. Tää mun uusi tyyli ei anna luottoa siihen, että kiekko jää korin alle, jos epäonnistuu ja en tiedä pystynkö sen luottamuksen nostamaan treenaamalla. Kokeillaan. Onhan tässä vielä talvea jäljellä.

Fore. Se hukkui syksyllä ja nyt sitä harvoin uskallan käyttää. Samoin upseja haluan vähän treenata lisää, loistava keino päästä läpi kapeasta väylästä ja sanoi kuka mitä ikinä, niin perkeleen hieno heitto.

Lähärit on vähän parantuneet, mutta kun putti ei kulje, niin hyötyä ei näy lainkaan.



Sunnuntaina jouduin töihin, joten Meikku jäi väliin. Osasipa harmittaa. Mutta mulla on hyvä mieli siitä, että mua harmittaa missata kisat.

Siinä vaan kaikki kietomaan päänne tuon faktan ympärille!

Jossain leffassa oli teesi, jonka mukaan tarvitsee olla vain 20 sekuntia äärimmäisen rohkea. Sitten voi avautua uusia mahdollisuuksia. Joskus tarvii kuitenkin olla yksi ilmoittautuminen, viikon odotuksen ajan ja pahin aamu äärimmäisen rohkea. Sitten aukeaa upeita asioita itselle. Vaikka sitten vain kakkossija elämän ensimmäisissä oikeissa kisoissa.

Toni Laitialan kuva viime viikolta, kun kisapäivänä jäi kuvaamiset lähes nolliin.

-Essi

TPK viikko 2: Neiti 70725.

Kaikista Meikku-kuvista kiitosta Toni Laitialalle.

Vuoden toisella viikolla olisi voinut ottaa kuristusotteen kisahärän sukukalleuksista, kun Meilahti-revanssia oli tarjolla viikkokisojen muodossa loppiaisen kunniaksi. Kuitenkin aiemmin sovitut suunnitelmat olivat päällekkäin ja jäi tämä kokemus väliin.

Keskiviikkona pääsin aloittamaan fribaviikon ja ottamaan ilon irti uudesta seurastani, kun Talin urheiluhallissa oli Tallaajien hallivuoro (typotin tän ensin halivuoroksi ja voin kertoa, että sellainen olisi vähintään yhtä tärkeä kuin hallivuoro. Halausterapiaa stressaajille).

Arvatkaa kuulkaa mitä? Mua jännitti mennä heittämään. Mä tiedän, tää yllätti varmasti kaikki.

Menin hallille jo huomattavasti ennen vuoron alkua, Jaani oli siellä kirjoittelemassa ja mulla poltteli vastavalmistunut blogi puhelimessa viimeistelyä vaille julkaisukelpoisena. Hieman ennen hetkeä mentiin jo katsomoon puttikopittelemaan alkulämmöksi.

Kun vuoro alkoi ja ekat setit draiveja lähti matkaan, olin pienessä ahdistuksessa, mutta toisen setin aikana alkoi pelkotilat hellittää ja löytyi rentous tekemiseen.

Johan oli kiva laittaa muovia ilmaan lämpimähkössä tilassa. Ei tarvinnut miettiä liiallisia vaatekappaleita tai liukastumista, kädet ei
nipistelleet kylmyydestä ja valoa riitti vielä seitsemän jälkeen illalla.

Nyt tuntui siltä, että useammin onnistui heitot, kuin mitä epäonnistui. Tää oli kiva huomata, mutta nyt puhun kuitenkin vain siitä, miten onnistuin siinä mitä yritin, en mistään täydellisestä heitoista, jotka osuisi puuränniin. Mutta läpijuoksua ja liian aikaista kropan avausta olen selkeästi vähentänyt ja Jaanikaan ei niihin ihan liikaa jaksanut kiinnittää huomiota. (Mainitsi kuitenkin vain puolen tusinaa kertaa, ei edes joka heiton jälkeen.)

Sääli, että se taakseviennin rauhoittaminen on tässä välissä unohtunut. Sais ladattuu vähän enemmän ruutia, jos ei olis niin kovin hätäinen.  Muista. Tsiigaa. Stämppi.

Sovittiin, että ennen maaliskuuta takaseinän verkko jo heilahtaa ja jossain vaiheessa kenttä ei riitä edes vastakkaista kulmista mun heitoille. Paitsi ehkä putteridraiveille!

Onko jollain vinkkejä, mistä saisi motivaatiota treenata lähäreitä? Ei tunnu auttavan se että joka kiessillä tajuan olevani lähäreiden kanssa pulassa kerta toisensa jälkeen. Pitäisi saada joku mielekkyys siihen, niin ei kerta toisensa jälkeen laistaisi treenistä heittääkseen pitkälle.

Mä oon aiemminkin pohtinut aihetta, mutta se ei estä taas tuumaamasta, miten rohkeutta mitataan? Kumpi on rohkeampaa, hypätä benjihyppy vai kympistä altaaseen? Onko vastaus erilainen, jos benjihyppy on
suorittajansa sadas ja uimahyppääjää huimaa jo noustessaan
taloustikkaille.

Mun ajatuksissa rohkeus on kuin kauneus, subjektiivinen kokemus, jota ei voi suoraan verrata toiseen. Vaikka sadat muut uskaltaa kilpailla, ole mä silti rohkea, kun en lähtenyt viime sunnuntaina karkuun. Vaikka miljoonat matkustaa vuosittain, on lentopelkoiselle yksin matkustaminen taivaiden halki valtava harppaus.

Mietin tuossa missä vaiheessa mun pitää vaatia itseltäni kisoista muutakin, kuin etten denffaa tai hukkaa rukkasia?  Saanko vaikka
ensimmäiset kymmenen kisaa vain tsempata vikan väylän viimeiselle putille?


Voisin oikeastaan perustaa koko kisaurani sille ajatukselle, että en luovuta. Vain sairaskohtaukset hyväksyisin keskeyttämisen syyksi.

Perjantaina tein päätöksen Loska Openista. Olin ollut aivan rento koko päivän, mutta laitettuani esimiehelle vapaatoiveen ja udeltuani Jaanilta miten ilmoittautuminen toimii, alkoi tuttu rintakehän puristus ja hengitys pinnallistui. Siksi nyt pohdin vain loppuun asti pelaamista.

Sanoista tekoihin ja sunnuntaina taas Meikkuun viikkorahakisailemaan ja suorittamaan kaksi kierrosta päätyyn asti. Hieman aamulla mietitytti, kun herätessä katsoin ulos ja näin maailman hautautuneen pehmeän, valkoisen, luovuutta tukahduttavan lumipeitteen alle. Niin paksu kerros hiutaleiden joukkohautaa, että kiekkoja hukkuisi.

Aloin kuitenkin valmistautumaan lähtöön ja kun Jaaniltakin tuli kisapäätös, vedin IceBugit jalkaan ja tarvoin halki hankien. Autolle.

Villen kanssa Frisbeegolf-foorumilla pohdittiin tuuleeko Meikussa oikeasti aina vai tuonko minä mukanani puhurit. Se selvisi, kun pääsin jälleen yhtä tuuliselle radalle.

Essi "the bringer of winds" Tyson. That's me.

Olinko rento oma itseni, vailla huolta, vuoden ensimmäinen kisa oli kuitenkin jo käyty ja meni juuri niin kivasti, kun saattoi olettaa? En. Oliko mun vatsanpohjassa se iänikuinen tumma mörkö, joka lupaa, ettei mikään ikinä onnistu? Kyllä.

Aivan samalla tavalla mun kädet tärisi aamulla, kun puin mun
marjapuuronpunaista, "liquid sex" kokovartalovillakerrastoa päälleni. Ei poikennut ajomatkan aikaisessa Adele'esquessa laulamisessa värisevä ääni viikon takaisesta. Jälleen oli paikanpäällä mentävä naisten vessaan hetkeksi hakemaan happea ja asettamaan game face kasvoille.

Jotenkin tämä kuitenkin erosi viime viikosta, koska kun ryhmät oli jaettu ja tarvottiin aloitusväylälle, mun jännitys katosi. Se ei kierroksen onnistumisen perusteella ollut hyvä juttu.

Kierros alkoi huonosti, keskivaiheella oli huonoa ja loppui huonouteen. Tupla- ja triplabogeyta, yksi pirkko mun "pirkkoautomaatilta" (otin siitö toisen kakkosen koskaan, sattui vain samat silmät todistamaan kuin viikko takaperin), väylältä 12 ja epäonnistumisia toisensa perään. Itkun pidättelyä ja kiroilua ja siitä itsensä kokoamista.

Kierroksen low point oli triplamandoväylä. En sitä avauksella läpäissyt, taaskaan, mutten myöskään ohittanut linjaa. Kysyessäni mihin suuntaan nyt merkkaan lien, korille vai mandolle, sain vastaukseksi "no ei siinä ole kuin kolmen sentin ero, kumpaan suuntaan sen laitat". Ei ehkä ole, mutta mä haluan oppia tekemään asiat oikein. No sain lopulta vastauksen, että mandon suuntaan se merkkaus tapahtuu, ja pääsin heittämään. Olisin mä niin sen itsekin päätellyt, mutta halusin varmistaa.

Heitin mandosta toisella läpi ja kiekko päätyi siirtolohkareen päälle. Seuraava kysymys olikin, mistä mun nyt kuuluisi virallisesti heittää? Kiven päälle kiipeäminen olisi tuossa kelissä ollut lähinnä
hengenvaarallista. Yksi sanoi, että jalka kiven alle, se kiekkohan tulee yli reunan. No ei se tullut ja pyysin uudestaan apua, kun pyörin siinä kiven ympärillä. "Se on varmaan ihan hyvä siinä".

Niin missä? Miksi? Aina pyydetään aloittelijoita kysymään, jos ei tiedä, käymään viikkokisoissa opettelemassa sääntöjä, ettei oikeissa skaboissa sit sekoilla omia. No ei niitä sääntöjä voi oppia, jos ei suostuta kunnolla auttaa. Oliko mun kysymykset nyt niin typeriä, että olisi pitänyt hävetä niiden kysymistä? Siinä minä sitten päädyin heittämään "jostain vaan" ja silmissä sumeni, kun niin paljon vitutti.

Näin ollen esitän toiveen kaikille, jotka ovat kisanneet ja tietävät miten noissa tilanteissa virallisesti toimitaan:
Auttakaa!
Toivotaan aina, ettei aloittelijat ala itsekseen soveltamaan ja olettamaan asioita, mutta kuka uskaltaa tai viitsii kysyä, jos vastaukset ovat tuollaisia.

Toisaalta, ehkä vain minä olen liian herkkänahkainen, mutta avun pyytäminen ei ole helppoa. Saatu vastaanotto on omiaan tekemään seuraavasta kerrasta helpompaa tai vielä vaikeampaa. Viikkokisat saa olla rennompi tapahtuma, mutta kyllä kysyjä ansaitsee saada ihan oikean vastauksen.

Siinä sitten kiehuin sisälläni, mutta jatkoin urheasti tarpomista. Lumessa ja tuloksissa. Kahdeksantoista väylän jälkeen olin mieleltäni taas iloinen ja 16 heittoa päälle par-tuloksen. Henkilökohtaisesti huonoin kierros Meikussa ikinä.

Ekalta kierrokselta pommiin nukkunut Seppo saapui toiselle kiessille. Meikussa voi nykyään osallistua vain yhdelle kierrokselle ja voittaa koko touhun. Vain miinuksilla on väliä. Toivoin vähän, että olisin päässyt Sepin pooliin, mutta nämä kolme toisen kierroksen miestä muodosti oman porukkansa.

Heitin Antin ja Eeron kanssa ja ainakin mulla oli ihan järjettömän hauskaa! Aloitettiin väylältä 11 (par) ja sain mun birseautomaatilta taas kakkosen. Kolmen väylän jälkeen olin vielä miinustuloksessa kiinni ja pyysin kundeja pitämään pienen hiljaisen hetken saavutukselleni, ennen kuin haudataan se neljälletoista. Avauksen pistinkin siinä tuulessa toiselle väylälle ja kiekko hukkui. Milleniumista tutulla "lost disc" -säännöllä jatkoin siitä missä kiekko viimeksi nähtiin ja pistin Jokerin milliin. Bogey onkin mun henkilökohtainen ihannetulos tuolle väylälle.

Valmistautuminen.

Kun vielä 16 ja 17 otin kolmoset, niin olin ykkösellä parin tahdissa! Tiesin, että se ei tule pitämään, joten väylän bogey ei haitannut.

Siirtymä ensimmäisen ja toisen väylän välillä on pitkä ja nyt olikin extraväylä 1b rakennettu siihen. 60-70m(?) melko jyrkkä alamäkiväylä oli myös CTP-kisan (closest to pin, eli voittaja on se joka kiekkonsa lähimmäs keskitolppaa saa) kohde. Ensimmäisellä kierroksella heitin reilusti vasuriin ja taisin ottaa nelosen. Nyt Jaanin vanha Roc käteen ja jälleen treenaamaan alaspäin heittoa.

Kiekko lähti kädestä juuri kuten yritin ja liisi koko matkan melkein rinnettä hipoen, noin metrin korkuisena. SUORAA LINJAA KOHTI KORIA!

Tämä on kuitenkin vain tarina, kuinka Essi meinasi saada ensimmäisen holarin. Mun kuvakulmasta näytti menevän kiekonmitan, jos sitäkään, ohi korista. Eipä se olisi sisään päätynyt vaikka olisi ketjuihin osunut, mutta hengitystä jouduin pidättelemään.
Koska holari jäi saamatta, päätyi kiekko parikymmentä metriä pitkäksi ja puskien takaa korjasin itselleni bogeyn. Ykkösnelosen. Hups.

Release.

Kolmas väylä on ollut mulle vähän haaste, kun aina vain uudestaan olen löytänyt itseni sieltä oikealta, sen yhden kuolleen puun alta. En mahdu siitä suuresta aukosta joka on
 tarjolla. Paitsi tällä kertaa mahduin ja heitin tuon mun uusvanhan Rocin
tolpan juureen. Niin milliin, kuin voi vain heittää. BOOM!

Siitä alkoi mun räpeltämimen ja yhden triplankin otin. Mutta onnistumisen hetket eivät olleet vielä ohi. Triplamandopeikon selätin heitolla, joka vasemmanpuolimmaista puuta nuollen läpäisi portin! Eero sanoi ennen heitoa, että pitää merkata porttiin päivämäärä 11.11.15, päivä jolloin Essi sen läpäisi ja tyyppi oli kyllä ennustaja. Nelosen mä toki korttiin otin, mutta onnistuin silti siitä turkasen portista kulkemaan ihan avauksella läpi! Pienet sille.

Olin toisella kierroksella kiekkoSherlock ja löysin useamman poolilaiseni kiekon. Vois sanoa, että täysin tuurilla, mutta en sano. Eero oli sitä mieltä, että karma hoitaa tehtävänsä ja mun Slaidi löytyy myös. Noin viisi minuuttia myöhemmin perässä tulleesta poolista yksi kundi huutelikin, että kiekko on löytynyt.

Loppuun jotain paria, jotain bogia ja korttiin +9, mun PB tuolle radalle. Koska oon tyttö ja jälleen ainoa sellainen paikan päällä, voitin itseni lisäksi palkinnon! Kiitos Petri!

Saatto. 

Viitisen tuntia ulkoilua kylmässä tuulisessa Meilahdessa, joka on edelleen mun mielessä suuri ihme. En vaan ole koskaan ollut se tyttö, joka viettää talvella aikaa lumessa. Innostuu uusista rukkasista ja kiipeilee reppu selässä kallioilla nastat kengissä. Katsoo itseään peiliin kahden kierroksen jälkeen ja tokaisee mielessään "hyvä tyttö". Noi luonnon punaamat posketkin pukee mua paremmin kuin kerros pakkelia. Ainakin omasta mielestäni.

Numerot on mulle tärkeitä. Jos olisin ollut lahjakkaampi, olisin halunnut lähteä opiskelemaan matematiikkaa yliopistoon. Koin lohdulliseksi lukiossa, kun lopputulokset olivat aina eksakteja, ei desimaaleja tai pyöristyksiä.

Kun tein lentokentällä yövuoroa harjoitin muistiani opettelemalla piin likiarvon sadan desimaalin tarkkuudella. Enää muistan 25 ensimmäistä. Muistan edelleen yhden puuöljyn EAN-koodin, kun se ei koskaan toiminut kassalla. Viimeksi olen tarvinnut sitä 2003. Mun numeromuisti on normaalia parempi.

Muutaman kerran elämässäni olen ollut sarja numeroita. Ensimmäinen mitä muistan oli K-Raudan kassa nro 58.  Lentokentällä olin 57081. Yli neljä vuotta tuo numero kulki mun rinnalla, kertoi kuka olen ja mitä oikeuksia minulla on.  Nykyisessä työssä olen 928, vaikka harvoin sitä tarvitsen ja ketään muuta se ei edes kiinnosta.

Milliin.

Eilen sähköpostiin ilmestyi mun uusin numerotunniste.
Nyt olen neiti 70725 ja piakkoin saan sen rinnalle kolminumeroisen luvun, jolla arvoni määritellään.

Ensimmäisen ratingin metsästys alkaa lauantaina. Kunhan en denffaa.

-Essi

Muistoja Pittsburghista. Ensi kesänä sinne taas. Elokuussa.

TPK viikot 52 & 1: Kisakausi 2015 alkaa N-Y-T, nyt!

Sain tilauksen värjätä bägillisen kiekkoja ja ensimmäiset neljä on nyt valmiina.

1/4

Joulu tuli ja meni. Kiekkoja en saanut ja ainut urheilulahja oli sattuma, kun äiti kuuli mun käyttävän syystakkia vieläkin ulkoillessa ja työnsi käteen ohuen foliovuorisen takin, joka lupaa pitää lämpimänä.

Enpä mä kiekkoja tarvitsekaan. tilauksia tulee sellaista tahtia, että noita nykyisiäkään treenikiekkoja en ole ehtinyt testivärjäillä. Heittelyä varten on myös aivan riittävästi muovia, tutustuminen bägissä oleviinkin edelleen aivan kesken.

Myöhäinen synttärilahja oli tämä kiekko Paige Piercen ja Liz Dorrisin terkuilla.

Joulun jälkeisenä lauantaina lähdin testaamaan ensimmäistä kertaa uutta takkia. Kaunis aurinkoinen päivä ja tyhjä Talin rata. Muuten hienot edellytykset kierrokselle, mutta lumen määrä ja seuran puute oli aika nopeasti mun turmiot. Katsoin ensimmäisen heiton tarkkaan, kiekko löytyi helposti. Katsoin myös toisen heiton tarkkaan ja edelleen homma toimi kuin MS-DOS (en tiedä toimiko se oikeasti, mutta siltä se näin muistoissa tuntuu. Dangerous Dave FTW!). Kolmannessakin heitossa näin tasan mihin kiekko tippui. Tai niinhän mä luulin. Puoli tuntia mä potkin lunta edestakaisin ilman tulosta. Sinne hukkui Classic Fugitive, mun loistava, juuri sopivan alivakaa ystävä. En kuitenkaan tässä vaiheessa luovuttanut, on niitä kiekkoja ennenkin hukkunut.



Ei ollut hienoja kaaria, mutta hyvä fiilis ja vielä parempi keli, sekä termarillinen glögiä piti huolen vuoden viimeisen kierroksen nautinnollisuudesta. Väylällä seitsemän onnistuin kuitenkin liukastumaan avauksessa, josta johtuen löin itseäni kiekolla ja heitin sen hirveässä hyssessä keskelle koskemattoman näköistä väylää numero 12. No ei niin koskematon kuitenkaan ollut, että kiekon olisin sieltä löytänyt. Tässä vaiheessa päätin sitten luovuttaa.

Kuppi kuumaa alle ja puttitreeniä. Nyt kun lopetti lumessa tarpomisen, niin edes jalat eivät enää palelleet. Oikeastaan oli ihan lämmin. Pikkuhiljaa löytyy minultakin ymmärrystä talvi-ihmisille. Totuuden nimissä kuitenkin sanottava, että kesän ottaisin tilalle milloin vain.



En olisi vuosi takaperin uskonut tarpovani vapaaehtoisesti yksin lumessa.

Sunnuntaille oli luvattu Meilahden Milleniumia kiusaamaan aikamoiset paukkupakkaset, mutta keli pysyi melko maltillisena. Olin sopinut lähteväni seuraamaan Sepon kisaa ja samalla veisin yhdelle ostajalle kiekon ja vaihdossa saisin neljä uutta värjättäväksi.

Meikku on ups-miehille hyvä rata ja Seppo niitä reilusti viljeli. Ne aiheuttaa jotain pientä ärsytystä osassa fribaajia, ei ole oikeita heittoja ja ei niitä oo kiva katsoakaan. Itsehän olen täysin eri mieltä asiasta ja olin vain haltioissani. Todella vaivattomasti lähti Sepon upsit, mutta niin lähti kaikki muutkin hänen heittonsa.

Ensimmäinen kierroksen jälkeen joku vanhempi herra bongasi Sepin ja alkoi kyselemään kuulumisia:

Äijä:
Mä muistan sut, olit joskus pari vuotta sitten menossa johonkin Euroopan kisoihin, mutta peruit, kun putti oli ihan hajalla. Et sit lopettanut?

Seppo:
Joo, muistan kyllä, enkä tosiaan lopettanut.

Äijä:
Ootko kisaillut vielä?

Seppo:
Joo, viime kesänäkin kisasin paljon.

Äijä:
No mites on kisoissa sit mennyt?

Seppo:
No voitin mä Euroopan mestaruuden.

Aika hyväntahtoista naurahdusta kuului ympäriltä ja äijääkin hymyilytti, kun eihän hän kuulemma oikein seuraile tuloksia mistään.

Onneksi et Seppo lopettanut, vaikka kuulemma se ei ollut edes käynyt sulla mielessä.

Kärkipooli nauttimassa kuumaa mansikkamehua.

Toiselle kierrokselle Seppo lähtu kärkipoolissa Ville Piipon ja Jalle Stoorin perässä, Arttu Sikasen kanssa tasoissa ja heiton edellä Piiroisen Leoa. Nyt oli sellainen kierros edessä, että fiksu voisi jotain oppia ja sitähän mä yritin. Silmä kovana tapitin kundeja, jotka ovat vuosia lajia treenanneet, lahjakkaita sen lisäksi ja mikä tärkeintä, rakastavat lajia tarpeeksi lähteäkseen kisaamaan pakkasessa.

Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan Villen esityksiä, kun hän on selkeästi Meilahden kuningas ja "the one to beat". Lisäksi mies on ups- ja fore-heittojen suurmies, joten opittavaa olisi. Miehen tekemisessä oli vain sellainen varmuus, etten mä ehtinyt nähdä mitä tapahtuu. Ei siinä mallailtu heittolinjoja, vaan tiille käveltiin ja kiekkoa ilmaan. More often than not, kiekko oli birsepaikalla ja mulle ei ehtinyt tarttua mitään uusia näkemyksiä tekniikasta.

2/4

Odotetusti Ville vei potin, mutta ennen finaalia (väylän 1 mittainen spektaakkeli) Jalle oli yhden edellä Seppoa ja kundit päätyivät sitten tasoihin Sepon otettua hieno birkku. Uudestaan tiille ja sudarilla palkintopaikat jakoon. Riitti yksi kierros, kun Seppo ei onnistunut haamuputissa ja Jalle avasi milliin.

Toi yhden väylän finaali on vähän outo, mutta olihan siinä fiilistä, kun paikalla on katsojia. Hyvät heitot sai ansaitut aplodit ja meininki oli aavistuksen suurempaa, kuin noissa kisoissa missä olen käynyt seurailemassa. Pelin arvon kannalta turha, mutta pienenä lisäspektaakkelina maukas.

Uutta vuotta juhlin hieman kipeänä, kuumetauti iski alkuviikosta ja otin sitten aika relasti. Syömistä, juomista (Lehtikuohua) ja hyvää seuraa. Tähtisadetikkuja ja yksi lupaus, jonka tuumin näin:

Jos mä lupaisin ensi vuonna vain olla hieman armollisempi itselleni. Kaikki muu olisi pelkästään positiivinen lisä.

Partyhattu, jossa frisbeekiekkoja, etualan sininen on kuulemma Jokeri. Taitelijana Lauran veljenpoika

Joku juuri kirjoitti, että omalle kohdalleen nämä abstraktit lupaukset ei sovi, kun millä sitä armollisuutta voi mitata. Mutta kyllä mä ainakin tiedän toteutanko lupaustani vai en. Koska tunnen niin hyvin jo ne tilanteet, kun vaadin itseltäni aivan liikaa.

Toinen päätös mikä tälle vuodelle tuli, oli seuran vaihdos. Hallivuoro vei voiton ja siirryin Talin Tallaajiin vuodelle 2015.

Mä kerroin jo viime tekstissä, että kaudella 2015 aion kisata. En tiedä vielä missä määrin ja kuinka huonosti, mutta sehän ei olekaan pointti, tärkeintä on uskaltaa tehdä jotain mitä oikeasti haluaa, vaikka pelottaa. Kun liityin Tallaajiin otin samalla lisenssin, jotta ei ole kisaamiselle senkään takia mitään esteitä. Vain oma pääkoppa on vielä voitettava

Mietin myös, milloin aloittaisin. Kempaksen Niko vihjasi Milleniumissa Meikun viikkorahakisoista, mutta päätin tarvitsevani enemmän aikaa henkiseen valmistautumiseen. Jaani oli myös ilmoittanut kyseiseen koitokseen osallistuvansa, mutta vieläkään en liiemmin innostunut ajatuksesta.

3/4

Kunnes tajusin, että tällaiselle tyypille, kuin mitä minä olen, ei tule koskaan hyvää aikaa aloittaa, en ikinä ole henkisesti niin valmis, että vailla ahdistusta voin aamulla suunnata kohti rataa. Näin mä sit päätin aloittaa kisaamisen 4.1. 2015 Helsingin Meilahdessa. Radalla, jolla en ole kertaakaan esittänyt mitään hienouksia.

Niin Zen en todellakaan ollut päätökseni kanssa, että olisin voinut aivan kylmiltäni (kirjaimellisestikin) päräyttää kisaamaan, vaan lauantaina suuntasin jo Meilahden kalliolle tuhoamaan kiekkoja. Kun tein päätöksen sunnuntain kisoista, tein päätöksen näistä treeneistä. Perjantaina ahdistuin. Lauantaiaamuna heräsin sydän kurkussa ja vatsassa ontto stressipallo. Vitkuttelin lähtöä, mutta siinä kun äiti pyysi hakemaan uudet IceBugit testiin, voitti välineurheilija minussa ja sain itseni kasaan.

Romantiikkaa vuoteen 2015.♡

Äiti oli hommannut mulle enemmänkin "talvifribaus survival" -kamaa, uudet rukkaset ja villakerrasto odotti ottajaansa. Sponsored by Mom. Kaikki kokeiluun ja Meikkua kohti, vatsa täynnä mamman valmistamaa aamiaista.

Sain Jaanin seurakseni, mutta nyt vain heitettiin, ei ollut mikään opetustilanne se. Aika nopeasti se stressipallo hajosi ja pystyi taas nauttimaan puuosumista ja alarautaputeista. IceBugit toimi todella hyvin, vauhdinottoon en tiedä miten toimivat, koska Meikussa sitä ei muutenkaan tuu liiemmin harrastettua, nyt talvella vielä vähemmän.



Onnistutaan usein saamaan semikireä tunnelma aikaan Jaanin kanssa, kun ollaan niin hajalla meidän ihmisarvojen murtumiseen huonojen heittojen seurauksena. Tämä kerta oli kyllä hieman poikkeus, vaikka aina kuitenkin nautin meidän rundeista. Mutta ehkä mun lupaus jo hieman nosti päätään. Ainakin sille tuli uhrattua ajatuksia ja se on jo lähtökohtaisesti askel eteenpäin.

Lauantai-iltana en saanut ajatuksia pois seuraavan aamun koitoksesta ja yö siinä myös sujui rattoisasti asiaa paniikissa puimaan herätessä. Suhteettoman suuri stressi taas aikaiseksi viikkokisoista, noista helpoista hassutteluista, joista mun kuuluukin hakea kisakokemusta, ennen tosikoitoksia. Herätessä väsytti vähintään yhtä paljon kuin illalla, mutta aivot oli ylikierroksilla heti havahduttuani valveille.

Kun saavuin Meilahden urheiluhalliin, oli paikalla vasta pari kisaajaa lisäkseni. Piilouduin hetkeksi naistenhuoneeseen keräämään täysin minut hylännyttä rohkeuttani ja muutaman syvähengityksen jälkeen olin taas valmis kohtaamaan maailman.

Kun Jaani saapui paikalle, lähdimme lämmittelemään puttia hetkeksi. Kädet jäässä palattiin sitten huomattavasti täydempään tupaan ilmoittautumaan ja lämmittelemään. Siinäpä tutustuin foorumillakin jo vähäsen tutuksi tulleeseen Väykkään, joka myös blogia kirjoittelee. Vallan mainio tyyppi myös livenä, ei niin että sitä olisin epäillytkään.

4/4 

Pyydettiin päästä Jaanin kaa samaan pooliin, etten kuole, ja seuraksi saatiin Petri ja Tuomas. Meikun kiinteiden 16 väylän lisäksi oli kaksi lisäväylää ja me aloitettiin numerolta 18. Sinne kun käveltiin, nousi stressitasot viimeistään huippuunsa ja pakokauhu päälle.

Mulla kesti kutakuinkin viisi väylää päästä yli ahdistuksesta ja yllättäen olinkin suurimman osan kiessistä aika lungi. Yleensä mun ulkoinen habitus on nopeammin rento, vaikka sisällä mylläisikin, mutta tällä kertaa olin ihan oikeasti sujut sen homman kanssa en heittänyt hyvin, mutta se ei ollutkaan tärkeintä. Mä heitin. Se oli mun päivän todellinen saavutus.

Jaanin joululahja.

Joltain väylältä löysimme Väykän Jackalin ja minä otin sen bägiini palauttaakseni miehelle. No karma oli heti paikalla palkitsemassa mut, kun joku oli mun rukkasen poiminut mukaansa matkan varrelta. Olen tänä talvena jo hukannut kahdet parit ja nyt kahdesti yksittäisen tumpun, joka on onneksi palautunut takaisin.

Seuraavalle kierrokselle otinkin tavoitteeksi yhden birsen ja sen että molemmat lapaset ovat kierroksen jälkeen tallessa. No sen birsen mä sain... Mutta mä olin molemmat kierrokset ja kaikki hanskahukkaukset itselleni armollinen. Hymyilin enemmän ja mulla oli parempi fiilis noin yleisestikin.

Ensimmäisen kierroksen heitin huonosti ja toisen vain hieman vähemmän huonosti, mutta kokonaisfiilis oli hyvä. Ainoana naisosallistujans voitin sarjani ja sain rahapalkinnon, joka menee mun matkakassaan. Olen päättänyt ensi kesänä lähteä sukuloimaan Pittsburghiin Worldsien aikaan, jotta saan yhdistettyä lomaan rakkaita elementtejä, fribaa ja sedät. Kaikki värjäystienestit menee samaan kasaan, onneksi niitä hommia riittää hyvin.

Sain Sepolta kaksi kiekkoa ja hän sai valita mieluisensa värjäyksen. Kuumailmapallot lähti Turkuun ja peurat myyntiin.

Edellinen vuosi, tuo jolloin lajin löysin, on nyt laskettu lepoon ja pysyy vain muistoissa.

Uusi vuosi on alkanut rohkeudella ja armolla, näin saisi myös jatkua.

Hyvää vuotta 2015 kaikkialle lukijoillen

-Essi