Tiistaina päätin kiduttaa itseäni katsomalla muutaman Youtube-fribapätkän, koska illalla odottava viisaudenhampaiden (3kpl) poisto pitäisi neidin varmasti poissa koreilta. Samalla ikävöin kesää, joka tekee mun elämästä aina vähän parempaa, vaikka olenkin tästä talvesta ottanut irti sen mitä on otettavissa.
Keskiviikkona, vaikka illalla vieläkin kallon jokaiseen luuhun ja kaikkiin hampaisiin särki, lähdin Tallaajien hallivuorolle treenaamaan. Koska lämpimässä treenaamisen mahdollisuudet ovat aivan minimissään nyt, niin on yritettävä joka viikko päästä.
Nyt ei kulkenut, huono päivä. Annettakoon se mulle anteeksi. En kuitenkaan jännittänyt paikalle mennessäni, jos positiivisia asioita tarvii kaivaa. Sillä kivaahan se silti oli, aina tykkään heitellä, epäonnistumisten lukumäärästä huolimatta.
Niin kivaa, että torstaina lähdin taas heittämään. Kivikkoon vähän muistelemaan väyliä ja hakemaan tuntumaa heittämiseen. Kisatunnelmissa oltiin. Sain myös vietyä yhden värjäämäni kiekon uudelle omistajalleen. Sen verran on tällä hetkellä tilauksia jonossa, että ei saa uusia ottaa.
Keli oli aivan upea. Aste pakkasta tai nolla, aurinko paistoi siniseltä taivaalta pilvihattaraunelmien keskeltä. Juuri sellainen päivä, kun mitä toivoo talvipeleihin ja jolloin tällainen talvivihaaja, kuin minä, tajuaa mitä hyvää tässä vuodenajassa joku näkee.
Heittelin vain muutamia väyliä, etukutosen ilman ykköstä, 13, 14, 15 ja 18. Kokeilin useita avauksia ja erilaisia linjoja ja nautin olostani. Salaa toivoin, että lauantaina kisattaisiin yhtä kauniissa säässä. Siinä voisi huonosta pelistäkin nauttia, kun aurinko hellii pimeän asukkeja.
Future-Essi nauraa näille toiveille räkäisesti.
Tiit olivat karmeassa kunnossa ja pelkästään IceBugejen turvin pystyin muutamalla väylällä kokeilla vähän vauhdinottoa. Hyvin kulki noilla väylillä, mitkä heitin, ainoastaan yksi todella huono heitto sattui joukkoon, kolmosen avaus kopsahti puuhun ja tippui ojaan. Vesiesteet on kyllä henkisesti haastavia..
Juuri kun tein lähtöä ja pakkasin kamoja autoon, ajoi paikalle Väykkä. Hän oli tulossa kierrokselle, kun Helsingissä oli asioilla ja me jäätiinkin rupattelemaan siihen autojen viereen. Väykkä kertoi, kuinka vaikeaa on käsittää miten paljon toinen ihminen voi jännittää, kun ei itse ole sellaista tyyppiä. Varmaan yhtä vaikeaa kuin mitä minun on tajuta, että joku ei jännitä edes ensimmäisiä kisojaan.
Ihme jengii tää maailma päällään kantaa, kun näin eri tavoin toimitaan.
Puhuttiin myös NDGE:stä ja erilaisissa sääolosuhteissa heittämisestä. Pitkään me paapatettiin siinä, kunnes Atte nappasi Jarin matkaansa ennen auringon laskua.
Heräsin perjantaina siihen jo tutuksi käyneeseen tunteeseen, kun vatsanpohjassa on musta möykky ja rintakehän päällä marssii näkymätön armeija. Hengittäminen on vähän vaikeampaa, enkä missään vaiheessa saanut itseäni sen pelon huurteen alta pois. Koko päivän kaikessa tekemisessä taustalla pyöri tuo mörkö.
Onko muilla sellaisia tiloja, että jokin tuntuu olevan väärin? Koko ajan vähän ahdistaa ja olo on pahaenteinen. Kuin odottaisi katolta tippuvaa alasinta, banaaninkuoreen liukastumista tai kermapiirakkaa naamariin. Sitten voisi vain itselleen todeta, että johan tätä oli odotettu.
Mä olin ajatellut meneväni hieman puttaamaan töiden jälkeen, mutta tää olo, minkä olin itselleni kasvattanut, veti mun koko kropan lukkoon. Mun kädet tärisi ja koko ajan oli huono olo. Mun keskittymiskyky hukkui mun pelon pohjattomaan juoksuhiekkaan ja koko päivä oli levoton, katsoin maailmaa harson takaa.
Lauantaina, kun herätyskelloni havahdutti aamuun, se sama takertuva, kaiken sisäänsä sulkeva musta möykky oli taas vallannut sisuskalut. Rinnan päällä tällä kertaa oli elefantti, joka esti syvän hengittämisen ja haukoinkin happea pienissä erissä pää pyörällä.
Puin jotain päälleni, kunnes tajusin että väärin meni. Riisuin outoudet ja yritin uudestaan. Ohut villakerrasto ja villapohjaiset urheilusukat. Kaikki marjapuuronpunaisena. Peiliin katsominen olisi varmasti hymyilyttänyt, jos en olisi nähnyt vain pelokasta katsetta ja värisevää vartta. Tuntui, kuin katsoisi itseään ulkopuolelta, ollen vain se jännitys ja seuraten mekaanista suorittajaa. Toiminnan jouhevuuskin puhui sen puolesta, että ihan kaikilla neljällä pytyllä ei oltu liikenteessä.
Kävin hakemassa kahvia ja juotavaa aamiaista, koska pelkäsin kaiken vielä tulevan ylös ja mielelläni tekisin siitä kokemuksesta niin miellyttävän, kuin mitä nyt on mahdollista oksentamisesta tehdä.
Kävin hakemassa Jaanin Kontulan asemalta ja kiukuttelin hänelle, koska mua pelotti kaikki, ei siksi että hän oli vähän myöhässä. Turvat kiinni matkattiin Kivikkoon, kun musta ei vain irronnut juttua, sisälmykset sitonut henkinen pakkopaita kuristi äänihuulet käyttökelvottomiksi. Kun oltiin käyty kahviossa ilmoittautumassa saapuneiksi (sain kuin sainkin oman nimeni sanottua), lähdettiin vähän lämppäämään avauksia ja puttia.
Loska Open. Tammikuussa.
Nomen est omen.
En ole koskaan tuollaisessa sohjossa talsinut. En olisi koskaan uskonut, että tekisin sen vapaaehtoisesti. Kakkosen tiille tarpominen piti suorittaa pitkän mutkan kautta, koska vesisohjo ylsi mun suht korkeidenkin IceBugejen varren yli. Siinä sohjossa oli raskas kulkea ja vähänkin huonommat kengät ja lyhyemmät varret päästivät veden läpi jo kättelyssä.
Muutaman draivin jälkeen mun mieli alkoi palautumaan kroppaan, ajatukset kirkastuivat, pakkopaitamöykky pieneni oleellisesti ja henkinen elefanttikin otti ja lähti kiertävän sirkuksensa matkaan.
Pystyin puhumaan ja hengittämään. Jotenkin.
Takaisin kahvioon odottamaan kisan alkua. Paikalla oli paljon tuttuja ja paljon muitakin , joille tämä Loska olisi ensimmäinen ihkaoikea kisa. Todella moni tuli tsemppaamaan mua, kyselemään fiiliksiä. Jotkut on tuttuja kesältä, toiset Meikusta, muutama foorumilta, kaikki hyväntahtoisia ja kannustavia. Kaikki tuntui tietävän miten iso juttu tää mulle on, miten pelottava ja jännittävä.
Ainoat OB:t jotka oli voimassa, oli aidat. Jos pysyit tiin mukaisesti aidan sisäpuolella, olit IB. Tämä vei vähän pois ylimääräistä jännitystä. Mä aloitin väylältä 8, Ville Reissin ja Jani Vuoren kanssa. Paikalle tuotiin tilapäinen kori, koska pulkkamäen tieltä oli kiinteä kadotettu.
Kierros alkoi ja ensimmäinen avaukseni ei ollut mikään todella korkealle kadonnut katastrofi vaan suht oikeaan suuntaan lähti, mutta aivan liian lyhyeksi jäi. Tärkeintä suorituksessa kuitenkin oli, että se oli ohi. Mun ensimmäisen PDGA-kisan ensimmäinen heitto oli jo takana.
Kierroksen suorituksista ei kyllä jää mitään kerrottavaa jälkipolville. Ainakaan hyvää. En onnistunut saamaan yhtään birdietä, putti oli niin epävarma ja maa korin ympärillä niin liukas, että en oikein uskaltanut kokeilla mistään sisään. Väylältä 10 otin seiskan korttiin ja en yhtään osannut keskittyä tekemiseen. Yhden pidemmän putin upotin, se jäi koko päivän kohokohdaksi.
Kuitenkin mulla pysyi pienestä jännityksestä huolimatta hyvä mieli. Mulla siis oli hauskaa, vaikka en heittänyt hyvin. Wrap your mind around that one, people!
Kahdeksantoista väylän jälkeen korttiin +16 ja ansaitulle lounaalle. Seuraava kierros olisi yhdessä kisan kolmen muun naisen kanssa ja tää selkeästi oli mulle se stressaavampi kierros. Kun pelaajat on yhtäkkiä paljon lähempänä omaa tasoa, mä huomaan unohtavani oman pelin täysin. Vaikutun liikaa muiden tekemisestä ja alan epäilemään omaa tekemistäni.
Aina pitäisi heittää siten mikä itselleen on paras, kun kuitenkaan ei voi pelata toisen vahvuuksilla. Silti muhun iskee epäilys, kun kokeneempi naisheittäjä tekee ennen minua ratkaisun, joka on ihan muuta kuin mitä itse yrittäisin ja onnistuu vielä upeasti. Mitä minä tällä kokemuksella muka tajuaisin? Jätänkö nyt jonkun tuuliolosuhteen huomioimatta tai tulkitsenko sen ihan väärin?
Ei toimi tämä taktiikka. Ei niin yhtään.
Toiselle kierrokselle meitä naisia olikin enää kolme, kun yksi denffasi (DNF= did not finish), joten seuraamme liittyi yksi mies. Aloitettiin väylältä 13, josta myös kesällä aloitin sen ensimmäisen viikkokisakierrokseni, jonka heitin naisseurueessa. Pahaenteinen tunne palasi vatsaan..
Tuuli oli kauhea ja putit meni useammallakin enemmän sivulle kuin eteenpäin. Kaikki oli ihan tyytyväisiä, kun pääsimme "pirkkometsään" tuulta karkuun.
Mä suoritin toisen kierroksen tasaisemmin huonosti. Halfpipe väylän tulos pieneni kolmella ja silti heitin kierroksella yhden heiton enemmän kuin aamupäiväisellä. Onneksi edes seura oli hyvää, kun fiilis olisi muuten ollut kiessin jäljiltä aika karmiva.
Onnistumisia muistan kaksi. Ne tuli kierroksen loppupäässä, avaukset väylille yhdeksän ja kaksitoista. Mulle on kesälläkin ihan hyvä mitta saada ysin avaus siihen missä rinne jyrkkenee rajummin ja talvikelillä se oli lähinnä ihme. Siitä sain lähärinkin milliin ja korttiin par. Tältä väylältä sain honorit jotka säilytin viimeiselle väylälle asti. Kaksitoista oli juuri tämä viimeinen väylä ja siinä sain Jaanin vanhalla Rocilla avauksen lähtemään juuri niinkuin toivon. Mittaahan sillä ei ollut liikoja, mutta keskelle väylää, kun yleensä joutuu kiekkoaan rinteestä etsimään. Sääli että sohlasin lähärin jälleen ja jouduin tyytymään bogiin.
Oli myös yksi houkutin, joka piti naisen tiellä ja tsemppasi suorittamaan kisan kunnialla loppuun asti. Jaani lupasi mulle pitafalafelin, jos en denffaa ja ruoka on kyllä paras motivaattori, eikö totta!
Mitä kisasta jäi mieleen?
Tunnelma oli juuri niin rentoa, kuin mitä olen aiemmin huomioinut toisten kisoissa. Sitä tuntuu olevan turha stressata, vaikka aina on mahdollista saada pooliin joku jonka kanssa henkikökemiat ei toimi. Se ei kuitenkaan stressaamalla helpotu.
Oma tekeminen on tärkeintä. Ei saa vaikuttua liikaa ympärillä tapahtuvasta. Silloin kun ympärillä on isokätistä miestä, on helpompi tajuta kontrasti omaan tekemiseen ja pitää päänsä. Samaan pitää pyrkiä seurasta huolimatta.
Puttia pitää treenata. Tää mun uusi tyyli ei anna luottoa siihen, että kiekko jää korin alle, jos epäonnistuu ja en tiedä pystynkö sen luottamuksen nostamaan treenaamalla. Kokeillaan. Onhan tässä vielä talvea jäljellä.
Fore. Se hukkui syksyllä ja nyt sitä harvoin uskallan käyttää. Samoin upseja haluan vähän treenata lisää, loistava keino päästä läpi kapeasta väylästä ja sanoi kuka mitä ikinä, niin perkeleen hieno heitto.
Lähärit on vähän parantuneet, mutta kun putti ei kulje, niin hyötyä ei näy lainkaan.
Sunnuntaina jouduin töihin, joten Meikku jäi väliin. Osasipa harmittaa. Mutta mulla on hyvä mieli siitä, että mua harmittaa missata kisat.
Siinä vaan kaikki kietomaan päänne tuon faktan ympärille!
Jossain leffassa oli teesi, jonka mukaan tarvitsee olla vain 20 sekuntia äärimmäisen rohkea. Sitten voi avautua uusia mahdollisuuksia. Joskus tarvii kuitenkin olla yksi ilmoittautuminen, viikon odotuksen ajan ja pahin aamu äärimmäisen rohkea. Sitten aukeaa upeita asioita itselle. Vaikka sitten vain kakkossija elämän ensimmäisissä oikeissa kisoissa.
Keskiviikkona, vaikka illalla vieläkin kallon jokaiseen luuhun ja kaikkiin hampaisiin särki, lähdin Tallaajien hallivuorolle treenaamaan. Koska lämpimässä treenaamisen mahdollisuudet ovat aivan minimissään nyt, niin on yritettävä joka viikko päästä.
Nyt ei kulkenut, huono päivä. Annettakoon se mulle anteeksi. En kuitenkaan jännittänyt paikalle mennessäni, jos positiivisia asioita tarvii kaivaa. Sillä kivaahan se silti oli, aina tykkään heitellä, epäonnistumisten lukumäärästä huolimatta.
Niin kivaa, että torstaina lähdin taas heittämään. Kivikkoon vähän muistelemaan väyliä ja hakemaan tuntumaa heittämiseen. Kisatunnelmissa oltiin. Sain myös vietyä yhden värjäämäni kiekon uudelle omistajalleen. Sen verran on tällä hetkellä tilauksia jonossa, että ei saa uusia ottaa.
Keli oli aivan upea. Aste pakkasta tai nolla, aurinko paistoi siniseltä taivaalta pilvihattaraunelmien keskeltä. Juuri sellainen päivä, kun mitä toivoo talvipeleihin ja jolloin tällainen talvivihaaja, kuin minä, tajuaa mitä hyvää tässä vuodenajassa joku näkee.
Heittelin vain muutamia väyliä, etukutosen ilman ykköstä, 13, 14, 15 ja 18. Kokeilin useita avauksia ja erilaisia linjoja ja nautin olostani. Salaa toivoin, että lauantaina kisattaisiin yhtä kauniissa säässä. Siinä voisi huonosta pelistäkin nauttia, kun aurinko hellii pimeän asukkeja.
Future-Essi nauraa näille toiveille räkäisesti.
Tiit olivat karmeassa kunnossa ja pelkästään IceBugejen turvin pystyin muutamalla väylällä kokeilla vähän vauhdinottoa. Hyvin kulki noilla väylillä, mitkä heitin, ainoastaan yksi todella huono heitto sattui joukkoon, kolmosen avaus kopsahti puuhun ja tippui ojaan. Vesiesteet on kyllä henkisesti haastavia..
Juuri kun tein lähtöä ja pakkasin kamoja autoon, ajoi paikalle Väykkä. Hän oli tulossa kierrokselle, kun Helsingissä oli asioilla ja me jäätiinkin rupattelemaan siihen autojen viereen. Väykkä kertoi, kuinka vaikeaa on käsittää miten paljon toinen ihminen voi jännittää, kun ei itse ole sellaista tyyppiä. Varmaan yhtä vaikeaa kuin mitä minun on tajuta, että joku ei jännitä edes ensimmäisiä kisojaan.
Ihme jengii tää maailma päällään kantaa, kun näin eri tavoin toimitaan.
Puhuttiin myös NDGE:stä ja erilaisissa sääolosuhteissa heittämisestä. Pitkään me paapatettiin siinä, kunnes Atte nappasi Jarin matkaansa ennen auringon laskua.
Heräsin perjantaina siihen jo tutuksi käyneeseen tunteeseen, kun vatsanpohjassa on musta möykky ja rintakehän päällä marssii näkymätön armeija. Hengittäminen on vähän vaikeampaa, enkä missään vaiheessa saanut itseäni sen pelon huurteen alta pois. Koko päivän kaikessa tekemisessä taustalla pyöri tuo mörkö.
Onko muilla sellaisia tiloja, että jokin tuntuu olevan väärin? Koko ajan vähän ahdistaa ja olo on pahaenteinen. Kuin odottaisi katolta tippuvaa alasinta, banaaninkuoreen liukastumista tai kermapiirakkaa naamariin. Sitten voisi vain itselleen todeta, että johan tätä oli odotettu.
Mä olin ajatellut meneväni hieman puttaamaan töiden jälkeen, mutta tää olo, minkä olin itselleni kasvattanut, veti mun koko kropan lukkoon. Mun kädet tärisi ja koko ajan oli huono olo. Mun keskittymiskyky hukkui mun pelon pohjattomaan juoksuhiekkaan ja koko päivä oli levoton, katsoin maailmaa harson takaa.
Lauantaina, kun herätyskelloni havahdutti aamuun, se sama takertuva, kaiken sisäänsä sulkeva musta möykky oli taas vallannut sisuskalut. Rinnan päällä tällä kertaa oli elefantti, joka esti syvän hengittämisen ja haukoinkin happea pienissä erissä pää pyörällä.
Puin jotain päälleni, kunnes tajusin että väärin meni. Riisuin outoudet ja yritin uudestaan. Ohut villakerrasto ja villapohjaiset urheilusukat. Kaikki marjapuuronpunaisena. Peiliin katsominen olisi varmasti hymyilyttänyt, jos en olisi nähnyt vain pelokasta katsetta ja värisevää vartta. Tuntui, kuin katsoisi itseään ulkopuolelta, ollen vain se jännitys ja seuraten mekaanista suorittajaa. Toiminnan jouhevuuskin puhui sen puolesta, että ihan kaikilla neljällä pytyllä ei oltu liikenteessä.
Kävin hakemassa kahvia ja juotavaa aamiaista, koska pelkäsin kaiken vielä tulevan ylös ja mielelläni tekisin siitä kokemuksesta niin miellyttävän, kuin mitä nyt on mahdollista oksentamisesta tehdä.
Kävin hakemassa Jaanin Kontulan asemalta ja kiukuttelin hänelle, koska mua pelotti kaikki, ei siksi että hän oli vähän myöhässä. Turvat kiinni matkattiin Kivikkoon, kun musta ei vain irronnut juttua, sisälmykset sitonut henkinen pakkopaita kuristi äänihuulet käyttökelvottomiksi. Kun oltiin käyty kahviossa ilmoittautumassa saapuneiksi (sain kuin sainkin oman nimeni sanottua), lähdettiin vähän lämppäämään avauksia ja puttia.
Loska Open. Tammikuussa.
Nomen est omen.
En ole koskaan tuollaisessa sohjossa talsinut. En olisi koskaan uskonut, että tekisin sen vapaaehtoisesti. Kakkosen tiille tarpominen piti suorittaa pitkän mutkan kautta, koska vesisohjo ylsi mun suht korkeidenkin IceBugejen varren yli. Siinä sohjossa oli raskas kulkea ja vähänkin huonommat kengät ja lyhyemmät varret päästivät veden läpi jo kättelyssä.
Muutaman draivin jälkeen mun mieli alkoi palautumaan kroppaan, ajatukset kirkastuivat, pakkopaitamöykky pieneni oleellisesti ja henkinen elefanttikin otti ja lähti kiertävän sirkuksensa matkaan.
Pystyin puhumaan ja hengittämään. Jotenkin.
Takaisin kahvioon odottamaan kisan alkua. Paikalla oli paljon tuttuja ja paljon muitakin , joille tämä Loska olisi ensimmäinen ihkaoikea kisa. Todella moni tuli tsemppaamaan mua, kyselemään fiiliksiä. Jotkut on tuttuja kesältä, toiset Meikusta, muutama foorumilta, kaikki hyväntahtoisia ja kannustavia. Kaikki tuntui tietävän miten iso juttu tää mulle on, miten pelottava ja jännittävä.
Ainoat OB:t jotka oli voimassa, oli aidat. Jos pysyit tiin mukaisesti aidan sisäpuolella, olit IB. Tämä vei vähän pois ylimääräistä jännitystä. Mä aloitin väylältä 8, Ville Reissin ja Jani Vuoren kanssa. Paikalle tuotiin tilapäinen kori, koska pulkkamäen tieltä oli kiinteä kadotettu.
Kierros alkoi ja ensimmäinen avaukseni ei ollut mikään todella korkealle kadonnut katastrofi vaan suht oikeaan suuntaan lähti, mutta aivan liian lyhyeksi jäi. Tärkeintä suorituksessa kuitenkin oli, että se oli ohi. Mun ensimmäisen PDGA-kisan ensimmäinen heitto oli jo takana.
Kierroksen suorituksista ei kyllä jää mitään kerrottavaa jälkipolville. Ainakaan hyvää. En onnistunut saamaan yhtään birdietä, putti oli niin epävarma ja maa korin ympärillä niin liukas, että en oikein uskaltanut kokeilla mistään sisään. Väylältä 10 otin seiskan korttiin ja en yhtään osannut keskittyä tekemiseen. Yhden pidemmän putin upotin, se jäi koko päivän kohokohdaksi.
Kuitenkin mulla pysyi pienestä jännityksestä huolimatta hyvä mieli. Mulla siis oli hauskaa, vaikka en heittänyt hyvin. Wrap your mind around that one, people!
Kahdeksantoista väylän jälkeen korttiin +16 ja ansaitulle lounaalle. Seuraava kierros olisi yhdessä kisan kolmen muun naisen kanssa ja tää selkeästi oli mulle se stressaavampi kierros. Kun pelaajat on yhtäkkiä paljon lähempänä omaa tasoa, mä huomaan unohtavani oman pelin täysin. Vaikutun liikaa muiden tekemisestä ja alan epäilemään omaa tekemistäni.
Aina pitäisi heittää siten mikä itselleen on paras, kun kuitenkaan ei voi pelata toisen vahvuuksilla. Silti muhun iskee epäilys, kun kokeneempi naisheittäjä tekee ennen minua ratkaisun, joka on ihan muuta kuin mitä itse yrittäisin ja onnistuu vielä upeasti. Mitä minä tällä kokemuksella muka tajuaisin? Jätänkö nyt jonkun tuuliolosuhteen huomioimatta tai tulkitsenko sen ihan väärin?
Ei toimi tämä taktiikka. Ei niin yhtään.
Toiselle kierrokselle meitä naisia olikin enää kolme, kun yksi denffasi (DNF= did not finish), joten seuraamme liittyi yksi mies. Aloitettiin väylältä 13, josta myös kesällä aloitin sen ensimmäisen viikkokisakierrokseni, jonka heitin naisseurueessa. Pahaenteinen tunne palasi vatsaan..
Tuuli oli kauhea ja putit meni useammallakin enemmän sivulle kuin eteenpäin. Kaikki oli ihan tyytyväisiä, kun pääsimme "pirkkometsään" tuulta karkuun.
Mä suoritin toisen kierroksen tasaisemmin huonosti. Halfpipe väylän tulos pieneni kolmella ja silti heitin kierroksella yhden heiton enemmän kuin aamupäiväisellä. Onneksi edes seura oli hyvää, kun fiilis olisi muuten ollut kiessin jäljiltä aika karmiva.
Onnistumisia muistan kaksi. Ne tuli kierroksen loppupäässä, avaukset väylille yhdeksän ja kaksitoista. Mulle on kesälläkin ihan hyvä mitta saada ysin avaus siihen missä rinne jyrkkenee rajummin ja talvikelillä se oli lähinnä ihme. Siitä sain lähärinkin milliin ja korttiin par. Tältä väylältä sain honorit jotka säilytin viimeiselle väylälle asti. Kaksitoista oli juuri tämä viimeinen väylä ja siinä sain Jaanin vanhalla Rocilla avauksen lähtemään juuri niinkuin toivon. Mittaahan sillä ei ollut liikoja, mutta keskelle väylää, kun yleensä joutuu kiekkoaan rinteestä etsimään. Sääli että sohlasin lähärin jälleen ja jouduin tyytymään bogiin.
Oli myös yksi houkutin, joka piti naisen tiellä ja tsemppasi suorittamaan kisan kunnialla loppuun asti. Jaani lupasi mulle pitafalafelin, jos en denffaa ja ruoka on kyllä paras motivaattori, eikö totta!
Siinä ne nyt on. Kierros-rating. Arvoni ihmisenä.
Allekasisatanen.
Mitä kisasta jäi mieleen?
Tunnelma oli juuri niin rentoa, kuin mitä olen aiemmin huomioinut toisten kisoissa. Sitä tuntuu olevan turha stressata, vaikka aina on mahdollista saada pooliin joku jonka kanssa henkikökemiat ei toimi. Se ei kuitenkaan stressaamalla helpotu.
Oma tekeminen on tärkeintä. Ei saa vaikuttua liikaa ympärillä tapahtuvasta. Silloin kun ympärillä on isokätistä miestä, on helpompi tajuta kontrasti omaan tekemiseen ja pitää päänsä. Samaan pitää pyrkiä seurasta huolimatta.
Puttia pitää treenata. Tää mun uusi tyyli ei anna luottoa siihen, että kiekko jää korin alle, jos epäonnistuu ja en tiedä pystynkö sen luottamuksen nostamaan treenaamalla. Kokeillaan. Onhan tässä vielä talvea jäljellä.
Fore. Se hukkui syksyllä ja nyt sitä harvoin uskallan käyttää. Samoin upseja haluan vähän treenata lisää, loistava keino päästä läpi kapeasta väylästä ja sanoi kuka mitä ikinä, niin perkeleen hieno heitto.
Lähärit on vähän parantuneet, mutta kun putti ei kulje, niin hyötyä ei näy lainkaan.
Sunnuntaina jouduin töihin, joten Meikku jäi väliin. Osasipa harmittaa. Mutta mulla on hyvä mieli siitä, että mua harmittaa missata kisat.
Siinä vaan kaikki kietomaan päänne tuon faktan ympärille!
Jossain leffassa oli teesi, jonka mukaan tarvitsee olla vain 20 sekuntia äärimmäisen rohkea. Sitten voi avautua uusia mahdollisuuksia. Joskus tarvii kuitenkin olla yksi ilmoittautuminen, viikon odotuksen ajan ja pahin aamu äärimmäisen rohkea. Sitten aukeaa upeita asioita itselle. Vaikka sitten vain kakkossija elämän ensimmäisissä oikeissa kisoissa.
Toni Laitialan kuva viime viikolta, kun kisapäivänä jäi kuvaamiset lähes nolliin.
-Essi
Mukavaa lukea tekstiä johon voi itsekin samaistua, viittaan tohon helvetilliseen jännittämiseen. Tsemppiä tulevaan, muista että sussa on ainesta vaikka mihin!
VastaaPoistaMeitä jännittäjiä taitaa olla aika liuta, näitä tunnustuksia tulee mulle aika usein. Eli vertaistukea löytyy, mikäs sen parempaa.
PoistaKiitos kauniista sanoista, nimettömäksi jäänyt lukijani.