Kaikista Meikku-kuvista kiitosta Toni Laitialalle.
Vuoden toisella viikolla olisi voinut ottaa kuristusotteen kisahärän sukukalleuksista, kun Meilahti-revanssia oli tarjolla viikkokisojen muodossa loppiaisen kunniaksi. Kuitenkin aiemmin sovitut suunnitelmat olivat päällekkäin ja jäi tämä kokemus väliin.
Keskiviikkona pääsin aloittamaan fribaviikon ja ottamaan ilon irti uudesta seurastani, kun Talin urheiluhallissa oli Tallaajien hallivuoro (typotin tän ensin halivuoroksi ja voin kertoa, että sellainen olisi vähintään yhtä tärkeä kuin hallivuoro. Halausterapiaa stressaajille).
Arvatkaa kuulkaa mitä? Mua jännitti mennä heittämään. Mä tiedän, tää yllätti varmasti kaikki.
Menin hallille jo huomattavasti ennen vuoron alkua, Jaani oli siellä kirjoittelemassa ja mulla poltteli vastavalmistunut blogi puhelimessa viimeistelyä vaille julkaisukelpoisena. Hieman ennen hetkeä mentiin jo katsomoon puttikopittelemaan alkulämmöksi.
.JPG)
Johan oli kiva laittaa muovia ilmaan lämpimähkössä tilassa. Ei tarvinnut miettiä liiallisia vaatekappaleita tai liukastumista, kädet ei
nipistelleet kylmyydestä ja valoa riitti vielä seitsemän jälkeen illalla.
Nyt tuntui siltä, että useammin onnistui heitot, kuin mitä epäonnistui. Tää oli kiva huomata, mutta nyt puhun kuitenkin vain siitä, miten onnistuin siinä mitä yritin, en mistään täydellisestä heitoista, jotka osuisi puuränniin. Mutta läpijuoksua ja liian aikaista kropan avausta olen selkeästi vähentänyt ja Jaanikaan ei niihin ihan liikaa jaksanut kiinnittää huomiota. (Mainitsi kuitenkin vain puolen tusinaa kertaa, ei edes joka heiton jälkeen.)
Sääli, että se taakseviennin rauhoittaminen on tässä välissä unohtunut. Sais ladattuu vähän enemmän ruutia, jos ei olis niin kovin hätäinen. Muista. Tsiigaa. Stämppi.
Sovittiin, että ennen maaliskuuta takaseinän verkko jo heilahtaa ja jossain vaiheessa kenttä ei riitä edes vastakkaista kulmista mun heitoille. Paitsi ehkä putteridraiveille!
Onko jollain vinkkejä, mistä saisi motivaatiota treenata lähäreitä? Ei tunnu auttavan se että joka kiessillä tajuan olevani lähäreiden kanssa pulassa kerta toisensa jälkeen. Pitäisi saada joku mielekkyys siihen, niin ei kerta toisensa jälkeen laistaisi treenistä heittääkseen pitkälle.
Mä oon aiemminkin pohtinut aihetta, mutta se ei estä taas tuumaamasta, miten rohkeutta mitataan? Kumpi on rohkeampaa, hypätä benjihyppy vai kympistä altaaseen? Onko vastaus erilainen, jos benjihyppy on
suorittajansa sadas ja uimahyppääjää huimaa jo noustessaan
taloustikkaille.
Mun ajatuksissa rohkeus on kuin kauneus, subjektiivinen kokemus, jota ei voi suoraan verrata toiseen. Vaikka sadat muut uskaltaa kilpailla, ole mä silti rohkea, kun en lähtenyt viime sunnuntaina karkuun. Vaikka miljoonat matkustaa vuosittain, on lentopelkoiselle yksin matkustaminen taivaiden halki valtava harppaus.
Mietin tuossa missä vaiheessa mun pitää vaatia itseltäni kisoista muutakin, kuin etten denffaa tai hukkaa rukkasia? Saanko vaikka
ensimmäiset kymmenen kisaa vain tsempata vikan väylän viimeiselle putille?
Voisin oikeastaan perustaa koko kisaurani sille ajatukselle, että en luovuta. Vain sairaskohtaukset hyväksyisin keskeyttämisen syyksi.
Perjantaina tein päätöksen Loska Openista. Olin ollut aivan rento koko päivän, mutta laitettuani esimiehelle vapaatoiveen ja udeltuani Jaanilta miten ilmoittautuminen toimii, alkoi tuttu rintakehän puristus ja hengitys pinnallistui. Siksi nyt pohdin vain loppuun asti pelaamista.
Sanoista tekoihin ja sunnuntaina taas Meikkuun viikkorahakisailemaan ja suorittamaan kaksi kierrosta päätyyn asti. Hieman aamulla mietitytti, kun herätessä katsoin ulos ja näin maailman hautautuneen pehmeän, valkoisen, luovuutta tukahduttavan lumipeitteen alle. Niin paksu kerros hiutaleiden joukkohautaa, että kiekkoja hukkuisi.
Aloin kuitenkin valmistautumaan lähtöön ja kun Jaaniltakin tuli kisapäätös, vedin IceBugit jalkaan ja tarvoin halki hankien. Autolle.
Villen kanssa Frisbeegolf-foorumilla pohdittiin tuuleeko Meikussa oikeasti aina vai tuonko minä mukanani puhurit. Se selvisi, kun pääsin jälleen yhtä tuuliselle radalle.
Essi "the bringer of winds" Tyson. That's me.
Olinko rento oma itseni, vailla huolta, vuoden ensimmäinen kisa oli kuitenkin jo käyty ja meni juuri niin kivasti, kun saattoi olettaa? En. Oliko mun vatsanpohjassa se iänikuinen tumma mörkö, joka lupaa, ettei mikään ikinä onnistu? Kyllä.
Aivan samalla tavalla mun kädet tärisi aamulla, kun puin mun
marjapuuronpunaista, "liquid sex" kokovartalovillakerrastoa päälleni. Ei poikennut ajomatkan aikaisessa Adele'esquessa laulamisessa värisevä ääni viikon takaisesta. Jälleen oli paikanpäällä mentävä naisten vessaan hetkeksi hakemaan happea ja asettamaan game face kasvoille.
Jotenkin tämä kuitenkin erosi viime viikosta, koska kun ryhmät oli jaettu ja tarvottiin aloitusväylälle, mun jännitys katosi. Se ei kierroksen onnistumisen perusteella ollut hyvä juttu.
Kierros alkoi huonosti, keskivaiheella oli huonoa ja loppui huonouteen. Tupla- ja triplabogeyta, yksi pirkko mun "pirkkoautomaatilta" (otin siitö toisen kakkosen koskaan, sattui vain samat silmät todistamaan kuin viikko takaperin), väylältä 12 ja epäonnistumisia toisensa perään. Itkun pidättelyä ja kiroilua ja siitä itsensä kokoamista.
Kierroksen low point oli triplamandoväylä. En sitä avauksella läpäissyt, taaskaan, mutten myöskään ohittanut linjaa. Kysyessäni mihin suuntaan nyt merkkaan lien, korille vai mandolle, sain vastaukseksi "no ei siinä ole kuin kolmen sentin ero, kumpaan suuntaan sen laitat". Ei ehkä ole, mutta mä haluan oppia tekemään asiat oikein. No sain lopulta vastauksen, että mandon suuntaan se merkkaus tapahtuu, ja pääsin heittämään. Olisin mä niin sen itsekin päätellyt, mutta halusin varmistaa.
Heitin mandosta toisella läpi ja kiekko päätyi siirtolohkareen päälle. Seuraava kysymys olikin, mistä mun nyt kuuluisi virallisesti heittää? Kiven päälle kiipeäminen olisi tuossa kelissä ollut lähinnä
hengenvaarallista. Yksi sanoi, että jalka kiven alle, se kiekkohan tulee yli reunan. No ei se tullut ja pyysin uudestaan apua, kun pyörin siinä kiven ympärillä. "Se on varmaan ihan hyvä siinä".
Niin missä? Miksi? Aina pyydetään aloittelijoita kysymään, jos ei tiedä, käymään viikkokisoissa opettelemassa sääntöjä, ettei oikeissa skaboissa sit sekoilla omia. No ei niitä sääntöjä voi oppia, jos ei suostuta kunnolla auttaa. Oliko mun kysymykset nyt niin typeriä, että olisi pitänyt hävetä niiden kysymistä? Siinä minä sitten päädyin heittämään "jostain vaan" ja silmissä sumeni, kun niin paljon vitutti.
Näin ollen esitän toiveen kaikille, jotka ovat kisanneet ja tietävät miten noissa tilanteissa virallisesti toimitaan:
Auttakaa!
Toivotaan aina, ettei aloittelijat ala itsekseen soveltamaan ja olettamaan asioita, mutta kuka uskaltaa tai viitsii kysyä, jos vastaukset ovat tuollaisia.
Toisaalta, ehkä vain minä olen liian herkkänahkainen, mutta avun pyytäminen ei ole helppoa. Saatu vastaanotto on omiaan tekemään seuraavasta kerrasta helpompaa tai vielä vaikeampaa. Viikkokisat saa olla rennompi tapahtuma, mutta kyllä kysyjä ansaitsee saada ihan oikean vastauksen.
Siinä sitten kiehuin sisälläni, mutta jatkoin urheasti tarpomista. Lumessa ja tuloksissa. Kahdeksantoista väylän jälkeen olin mieleltäni taas iloinen ja 16 heittoa päälle par-tuloksen. Henkilökohtaisesti huonoin kierros Meikussa ikinä.
Ekalta kierrokselta pommiin nukkunut Seppo saapui toiselle kiessille. Meikussa voi nykyään osallistua vain yhdelle kierrokselle ja voittaa koko touhun. Vain miinuksilla on väliä. Toivoin vähän, että olisin päässyt Sepin pooliin, mutta nämä kolme toisen kierroksen miestä muodosti oman porukkansa.
Heitin Antin ja Eeron kanssa ja ainakin mulla oli ihan järjettömän hauskaa! Aloitettiin väylältä 11 (par) ja sain mun birseautomaatilta taas kakkosen. Kolmen väylän jälkeen olin vielä miinustuloksessa kiinni ja pyysin kundeja pitämään pienen hiljaisen hetken saavutukselleni, ennen kuin haudataan se neljälletoista. Avauksen pistinkin siinä tuulessa toiselle väylälle ja kiekko hukkui. Milleniumista tutulla "lost disc" -säännöllä jatkoin siitä missä kiekko viimeksi nähtiin ja pistin Jokerin milliin. Bogey onkin mun henkilökohtainen ihannetulos tuolle väylälle.
Valmistautuminen.
Kun vielä 16 ja 17 otin kolmoset, niin olin ykkösellä parin tahdissa! Tiesin, että se ei tule pitämään, joten väylän bogey ei haitannut.
Siirtymä ensimmäisen ja toisen väylän välillä on pitkä ja nyt olikin extraväylä 1b rakennettu siihen. 60-70m(?) melko jyrkkä alamäkiväylä oli myös CTP-kisan (closest to pin, eli voittaja on se joka kiekkonsa lähimmäs keskitolppaa saa) kohde. Ensimmäisellä kierroksella heitin reilusti vasuriin ja taisin ottaa nelosen. Nyt Jaanin vanha Roc käteen ja jälleen treenaamaan alaspäin heittoa.
Kiekko lähti kädestä juuri kuten yritin ja liisi koko matkan melkein rinnettä hipoen, noin metrin korkuisena. SUORAA LINJAA KOHTI KORIA!
Tämä on kuitenkin vain tarina, kuinka Essi meinasi saada ensimmäisen holarin. Mun kuvakulmasta näytti menevän kiekonmitan, jos sitäkään, ohi korista. Eipä se olisi sisään päätynyt vaikka olisi ketjuihin osunut, mutta hengitystä jouduin pidättelemään.
Koska holari jäi saamatta, päätyi kiekko parikymmentä metriä pitkäksi ja puskien takaa korjasin itselleni bogeyn. Ykkösnelosen. Hups.
Release.
Kolmas väylä on ollut mulle vähän haaste, kun aina vain uudestaan olen löytänyt itseni sieltä oikealta, sen yhden kuolleen puun alta. En mahdu siitä suuresta aukosta joka on
tarjolla. Paitsi tällä kertaa mahduin ja heitin tuon mun uusvanhan Rocin
tolpan juureen. Niin milliin, kuin voi vain heittää. BOOM!
Siitä alkoi mun räpeltämimen ja yhden triplankin otin. Mutta onnistumisen hetket eivät olleet vielä ohi. Triplamandopeikon selätin heitolla, joka vasemmanpuolimmaista puuta nuollen läpäisi portin! Eero sanoi ennen heitoa, että pitää merkata porttiin päivämäärä 11.11.15, päivä jolloin Essi sen läpäisi ja tyyppi oli kyllä ennustaja. Nelosen mä toki korttiin otin, mutta onnistuin silti siitä turkasen portista kulkemaan ihan avauksella läpi! Pienet sille.
Olin toisella kierroksella kiekkoSherlock ja löysin useamman poolilaiseni kiekon. Vois sanoa, että täysin tuurilla, mutta en sano. Eero oli sitä mieltä, että karma hoitaa tehtävänsä ja mun Slaidi löytyy myös. Noin viisi minuuttia myöhemmin perässä tulleesta poolista yksi kundi huutelikin, että kiekko on löytynyt.
Loppuun jotain paria, jotain bogia ja korttiin +9, mun PB tuolle radalle. Koska oon tyttö ja jälleen ainoa sellainen paikan päällä, voitin itseni lisäksi palkinnon! Kiitos Petri!
Saatto.
Viitisen tuntia ulkoilua kylmässä tuulisessa Meilahdessa, joka on edelleen mun mielessä suuri ihme. En vaan ole koskaan ollut se tyttö, joka viettää talvella aikaa lumessa. Innostuu uusista rukkasista ja kiipeilee reppu selässä kallioilla nastat kengissä. Katsoo itseään peiliin kahden kierroksen jälkeen ja tokaisee mielessään "hyvä tyttö". Noi luonnon punaamat posketkin pukee mua paremmin kuin kerros pakkelia. Ainakin omasta mielestäni.
Numerot on mulle tärkeitä. Jos olisin ollut lahjakkaampi, olisin halunnut lähteä opiskelemaan matematiikkaa yliopistoon. Koin lohdulliseksi lukiossa, kun lopputulokset olivat aina eksakteja, ei desimaaleja tai pyöristyksiä.
Kun tein lentokentällä yövuoroa harjoitin muistiani opettelemalla piin likiarvon sadan desimaalin tarkkuudella. Enää muistan 25 ensimmäistä. Muistan edelleen yhden puuöljyn EAN-koodin, kun se ei koskaan toiminut kassalla. Viimeksi olen tarvinnut sitä 2003. Mun numeromuisti on normaalia parempi.
Muutaman kerran elämässäni olen ollut sarja numeroita. Ensimmäinen mitä muistan oli K-Raudan kassa nro 58. Lentokentällä olin 57081. Yli neljä vuotta tuo numero kulki mun rinnalla, kertoi kuka olen ja mitä oikeuksia minulla on. Nykyisessä työssä olen 928, vaikka harvoin sitä tarvitsen ja ketään muuta se ei edes kiinnosta.
Milliin.
Eilen sähköpostiin ilmestyi mun uusin numerotunniste.
Nyt olen neiti 70725 ja piakkoin saan sen rinnalle kolminumeroisen luvun, jolla arvoni määritellään.
Ensimmäisen ratingin metsästys alkaa lauantaina. Kunhan en denffaa.
-Essi
Muistoja Pittsburghista. Ensi kesänä sinne taas. Elokuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti