TPK viikot 50 ja 51: Prodiscus ja 30+ minä.

Tanskaan lähti tämä karhu.

Edelliset pari viikkoa ovat olleet aika joulukiireiden täyttämiä ja ei ole tarpeeksi ehtinyt heittämään kiekkoa.

Muutamat kerrat on tullut käytyä Pointilla treenaamassa, lähinnä haaraputtia, joka on ollut todella fickle bitch. Juuri, kun luulen vähän hiffanneeni mitä siinä kuuluu tehdä, niin paketti hajoaa. Yritän pitää mielessäni ajatusta "toistoilla se siirtyy selkärankaan", mutta Käpä on ollut vähän palauttamassa maanpinnalle.

Ei kannata tehdä niitä vääriä toistoja, ettei se vailinainen tekniikka siirry lihasmuistiin.

Just niin. Siellä kun mä yksin tahkon niitä toistojani kasaan, niin hyvinkin mahdollisesti teen kaiken ihan väärin. Mutta mä en nyt aio sitä liikaa stressata, vaan luotan, että kyllä mä teen asioita oikein. Mä en voi jatkuvasti treenata niin, että joku on tsiigaamassa mun tekniikkaa. Lähinnä jo sen takia, että pelkkä ajatuskin ahdistaa hirveästi.

Spin dye hommien opettelua.

Olen Jaanin ohjeistuksella myös perusputtia muuttanut, suoraviivaistanut. Oli kuulemma liikaa liikkuvia osia, muuttujia, jotka vaikutti tulokseen. Tää yksinkertaistettu versio alkaa myös pikkuhiljaa sisäistymään, mutta onneksi kevääseen on sen suhteen vielä aikaa. (Vaikka en kyllä valittaisi, jos kevät alkaisi jo huomenna. Lumi ei oo mun juttu.)

Mulla on pikku uutinen liittyen mun "fribauraan". Joku on varmaan jo arvannut ja pari suoraan asiaa tiedustellut. Kai Vesa eli Mr. Prodiscus otti yhteyttä ja pyysi mua tiimiin. Koska diili oli sellainen, josta en voinut kieltäytyä, niin sain postissa melkein synttärilahjana bägin täynnä kiekkoja. Juuri se bägi, josta olen haaveillut ja jota mun rikkinäinen selkäni on kaivannut!

Kiitos Kaitsu!

Bränikkää pannuu.

Tällä kertaa ei tarvittu taitoa, into peliin ja blogin kirjoitteluun riitti. Ja sitä piisaa!

Olen aloittanut lajin heittämällä Prodiscuksen muovia ja laatu sekä kotimaisuus kyllä kiehtoo minua kaikessa. Kiekot ovat kuitenkin aika "isokäsi" -painoitteisia, eikä ehkä aloittelijalle se paras merkki. Nyt kun käsi on kasvanut, niin löytyy jo useampikin hyvä kiekko mun kouraan. Nyt kun vielä tulee kevyempää kiekkoa tarjolle, aukee mullekin useampi moldi.

Bägi on ihan loistava. Toi 20+ on enemmän kuin riittävän kokoinen, varsinkin kun en halua olla liian laajan bägin kanssa liikkeellä. Mun pitää nyt oikeasti vaan oppia noi kiekot mitä mulla on, niissä on varmasti mulle jokaiseen tilanteeseen sopiva pannu.

Hän on Ariel.

Täysin tosiaan 30 vuotta viime viikolla ja sain ehkä hauskimman lahjan ikinä, eli pääsin syömään oman naamani.

Kiitos Laura!

Jaanikin minua lahjoi ja on ollut selittämistä jengille, miksi sain häneltä pannujen lisäksi kolme purkkia partavaahtoa ja kynsilakanpoistoainetta. Tyyppi tuntee tän himovärjääjän aika hyvin.

Mä kävin itse juhlimassa mun synttäreitä testaten uutta bägiä ja kiekkoja. Kiersin Urkkakeskuksen avaten jokaisen väylän useammalla uudella lötalla. En taaskaan ottanut mitään tulosta ylös, tutustuin vain noihin uusiin tyyppeihin.

LASERi on tällä hetkellä mulle hyvä kiekko, saan sen kääntämään hieman, eli on lopputulokselta aika suora kiekko varmalla feidillä.



SLAIDi vaikuttaa myös passelilta omaan käteen, pituutta tuli ihan kivasti, vain Pro Beast jaksoi vajaan viitisen metriä pidemmälle.

RESPECTi on ylivakaa kiekko jolla sain väylän 4 pirkkopaikalle kivasti. Kuitenkin tulee varmaan olemaan bägissä mun lempikiekkoja sen upside down -heittoihin soveltuvuuden takia. Essi ♡ upsit!



MIDARi mulla on ollut bägissä jo pidempään, hyvä ylivakaa mid range -pannu.

Spartaa kokeilen sekä avauksiin, että putteihin, vaikuttaa lupaavalta.

Mä en voi heittää pelkästään Prodiscusta, setistä puuttuu kokonaan alivakaat pituuspannut, joilla saa feikattua annukan. Eli Pro Beast ja Tietäjä pysyy bägissä, saas nähdä kumpi ottaa lopullisesti paikan.

Star Beastista en aio luopua, se on mun rakas ja niin varma tyyppi, etten voi edes harkita vaihtamista. Toki samat sanat olen sanonut mun Leopardista, joka pääsee nyt lepäämään vähintään talveksi, jos en opi heittämään vähän pienemmillä tehoilla. Vielä pysyy myös Maniacit, Fugitive ja Shock bägissä, katsotaan löytyykö korvaajia jossain vaiheessa.

Tämä bottom stamp Dessu lähtee Raumalle.

Käytiin viime lauantaina Jaanin kanssa vähän haistelemassa kisatunnelmia Tonttu Openissa. Tässä tarvii alkaa ihan urakalla ravaa kavereiden kisoissa katselemassa meininkejä, jos meinaa itse joskus uskaltaa osallistua.

Mähän olen jo päättänyt, että 2015 on kisa vuosi. Viikkokisoja ja jotain pikkuskaboja pitäis ainakin uskaltaa käydä. Mutta aina kun asiaa mietin, ihan konkreettisesti, alkaa hengitys pinnallistumaan ja pala nousee kurkkuun.

Mikä siinä oikeasti niin paljon jännittää?

Tonttuilutkin näytti todella rennolta touhulta, se mitä siinä sivussa seurasin. Kaikki muukin kisailu on aina ollut lungii puuhaa, mutta silti mä en saa ajatusta tuntumaan helpolta ja chilliltä. Spontaanius ei ole myöskään mua varten, joten mun pitäis alkaa suunnittelemaan, että milloin teen mun kisadebyytin 2015 ja mikä on siitä seuraava. Ehkä toivottavasti parin ensimmäisen jälkeen alkaa vähän helpottumaan.

Tai ehkä musta tulee vain se likka, joka tykkää heittää pitkälle ja värjätä kiekkoja. Jos mä oon ok tuon ajatuksen kanssa, niin saisin vähän paineita pois harteilta.




"Eikä se oo oikeestaan kisaamista. Kannattaa nähä se henkilökohtaisena taitotestinä. Siel vaan kukin heittää itte ja kattoo miten menee."

Näin Seppo mua kehotti ajattelemaan, kun sille stressailin.. oikeassahan se on.



Kun oltiin vähän varjotonttuiltu, Jaani piti mulle draivikoulua. Aluksi piti heittää rennosti, vajailla tehoilla.

MIKÄ VITSI SE NYT ON?! VAJAILLA TEHOILLA!?

No siellä mä sit viskoin, rennosti. Kuulemma läpijuoksu on vähäisempää ja nyt mä tunnen sen kropassa, kun niin käy. Kun mun selkä loppukesästä hajosi, niin se oli selkeästi oire huonosta tekniikasta. Nyt se muistutti jokaisella kerralla, kun tekniikka hajosi edes vähän. Tavallaan hyvä, että varsikin ilmoittaa, kun asiat ei mene oikein. Siinähän saattaa ehdollistua!

Sen verran teen päin mäntyjä, että hirmu pitkään ei voinu treenaa. Kylmä keli ja kylmät lihakset tietty leikkaa totavaikaa vielä lisää. Tuomiona oli, että tekniikka pysyy jo paremmin kasassa, eikä hajoa (täysin) edes silloin, kun lataan taböl.




Kahvikupin kautta Pointtiin puttaamaan.

Jaanilla oli aluksi putti hukassa. Tyyppi manaili sitä kovasti, ettei voi olla mahdollista olla osumatta laitteeseen siltä etäisyydeltä. Ihan kuin se olisi joku fyysinen mahdottomuus. Siinä minä vieressä puttasin paskemmin lähempää ja vaikka tajusin, että tarkoitti hän itseään sillä tuskailulla, siinä ei ollut helppoa vieressä yrittää parastaan.

Pointilta, jos tontun löytää, saa lahjan! 

Kun toinen kiroaa vieressä "ei voi heittää näin huonosti", "ei tältä etäisyydeltä voi putata ohi korin", alkaa omassa päässäni sumenemaan logiikka. Mun ja Jaanin vaatimukset kuuluu olla eri tasolla, mutta siinä mä vaan oon ja mietin, miten paskasti puttaan, kun menee ohi. Miten huono olen, kun en osu johonkin rakoon.

Ei ikinä saisi yrittää elää toisten vaatimusten mukaan. On vain välillä vaikea tietää, mitä sitä itseltään voi ja kannattaa vaatia.

Lisää spinnitreenii ja ensikosketus Ultrium-muovin värjäykseen.

Mutta Väykkä teki foorumilla seuraavan päätöksen:

" Koska minulla on tällä hetkellä niin kova draivi ( enkä tarkoita tällä draivia ) fribaamiseen, niin voisinkin tehdä uuden vuoden lupauksen etten vuonna 2015 manaile, ainakaan ääneen, epäonnistumisia kertaakaan. Se ei tarkoita sitä etteikö epäonnistumisia voisi omassa päässä harmitella, mutta niistä töpistä voisi ottaa oppia ja yrittää välttää samaa virhettä."

Näin mun pitää kanssa tehdä. Ei ketään muuta kiinnosta, teinkö virheen ja tajusinko itse sen olevan virhe. Olen useammassa chat-keskustelussa sopinut, ettei typoja korjailla, jollei ne ole täysin lukukelvottomia. Toinen vaihtoehto ymmärtää kyllä, itsellehän se on tärkeintä päästä näyttämään, että huomasin virheeni, haa!

Tombstone(ish) haudatun negatiivisuuden muistolle.

Miko tuli myös Pointille ja pojat piti draivilähtönopeuskingoftheuniverse-kisan. Mä en osallistunut, koska:

A. Mun ois tarvinnu saada joku 50km/h eteen
B. Mä olin aivan paiseissa, kun oli aivan uusi ihminen paikalla.

Siinä paniikissani sain kuitenkin nähdä hienoa rykimistä, ois voinu olla asiat paljon huonomminkin.

Seuraavaksi otettiin Seppo-kisa ja Miko valitsi sanaksi "falafel". Koska sana oli metrin mittainen, otin turpaan. Ei liittynyt mun vajaavaiseen puttitekniikkaan lainkaan, sen voin sanoa suoraan.

Sunnuntaina oli tarkoitus mennä heittää kiessiä, mutta toi draivi- ja puttitreeni on yhdistelmänä kyllä mun selälle ollut vähän liikaa nyt ja aamulla heräsin jumeihin. Näin päätin jäädä himaan lepäämään ja taiteilemaan viimeisiä joululahjoja.

Näin haluankin kiittää ja toivottaa hyvää joulua sekä rauhallista uutta vuotta kaikille, jotka ovat olleet mun fribaseikkailussa fyysisesti tai henkisesti mukana. Tää on ollut villi vuosi ja olen edelleen aivan ymmyrkäisenä tästä lajista ja ihmisistä sen parissa. Toivon, että pystyn antamaan takaisin edes murto-osan siitä mitä olen itse saanut.

Rakkaudesta lajiin. Tämä Prodigyn D3 myynnissä. Spin dyee on nyt joka paikassa.

Haluan kiittää seuraavia henkilöitä:

Ville V., mestari Sievers ja Shau:
Te ootte mun friban aloittamisen hahmot.
Aino, Käpä, ja Seppo:
Ootte mun sankareita ja oon ollu etuoikeutettu, kun teidän kanssa saanut heittää ja oppia.
Johanna, Ville P. ja jarrupool:
Opetitte mulle, et tuntemattomat voi olla siistei. Vielä toki tarvis tää sisäistää.
Champion Beast ja Flow:
Opastuksenne värjäyksen saloihin on ollut korvaamatonta.
Kiitos myös kaikille, jotka on mua tsempannu lajissa, värjäyksissä ja elämässä muutenkin. Teitä on niin monta, että ihan liikutun sitä pohtiessani.


Ja loppuun haluun erityisesti kiittää Jaania, joka on avannut tätä peliä, fyysisellä ja henkisellä tasolla enemmän kuin kukaan. Joka edelleen uskoo mun 130m tavoitteeseen ja auttaa sen saavuttamisessa. Oot mun lemppari peliseura.
Kiitos, että oot mun ystävä. Kiitos, että hiffaat.

Puttitreenit pakkasessa synttäreinä. Olipahan muuten nättii ja tappoliukasta.

-Essi

TPK viikot 48 ja 49: Tekniikkaa hajottamassa, osa-alue kerrallaan.

 

 Käpälle värjäsin tän tyypin.

Perjantaina töiden jälkeen menin vauhdilla Urkkakeskukselle ennen pimeän tuloa. Mulla oli hinkua heittää pitkälle, joten otin kasan draivereita ja pistin niitä ykkösen tiiltä eteenpäin.

Samat ongelmat näkyy edelleen draivissa. Välillä keskittyminen herpaantuu ja kiekko lähtee korkealle taivaan tuuliin. Välillä taas tulee läpijuoksua, kun en muista keskittyä takajalan pitämiseen maassa, kunnes kiekko on lähtenyt kädestä. Silloinkin kun muistan, en välttämättä siinä onnistu. Samoin toi taaksevienti saattaa aina välillä livetä kropan taakse.

Haaveilen tästä bägistä sinisenä.

Mun draivi -check list on edelleen todella lyhyt ja ne mainitsin jo tuossa yllä

1. Taaksevienti pitää saada reilusti irti kropasta, jottei eteenviennissä tarvitse kiertää vartaloa.

2. Slow down then accelerate, eli pitää viedä kiekko kiihtyvästi eteen. Näin saa siihen irroituksen kohtaan ladattua suuren potentiaalisen energiamäärän. Eli pitää muistaa tsiigaa stämppi kun kiekko on ääriasennossa takana.

3. Ei saa päästää kroppaa liian aikaisin heiton perään. Kun on saanut kiekon matkaan, tulee saatto. Se on siis saatto, ei kiekkoa eteenpäin vievä "voima".

Valloilla on mantra, että pitää heittää kropalla ei kädellä, mutta mulle se kyllä on ollut vähän huono mielikuva ja ilmennyt juuri tuollaisena läpijuoksuna. Mutta mä kitken sitä pikkuhiljaa pois.

Jaani sanoi mulle sunnuntaina, että taito näkyy siinä, kun hyvien ja huonojen heittojen suhde on selkeästi hyvien puolella. Hän myös väitti, että mulla suhde on suhde jatkuvasti parempi, joten vaikka niitä huonoja heittoja tulee, niin suunta on ylöspäin. Siitä huolimatta, että en sitä aina itse näe!

Se että toi ikävä syksytalvihybridi on kylmä ja lyhentää muutenkin elämän takia kortilla olevia pelailutunteja arkena aivan minimiin, se väsyttää.

Olen jatkuvasti aivan uupunut. Tämä järjetön valon puute yhdistettynä hapen puutteeseen, eli väheneviin ulkoilutunteihin saa multa vedon aivan kokonaan pois. Tämäpä sitten kulminoituu sellaisena kivana turhautumisena. Mä alan väsyneenä ja nälkäisenä kiukuttelemaan ja olen muuten paskaa seuraa silloin. Mulle nää kiukuttelut ei muutenkaan ole ennen näkemättömiä, joten siihen kun lisää väsyn ja nälän tuottamaan lisäahdinkoa, alkaa olemaan aika räjähdysherkkää toimintaa.

Pitihän sitä selkäänkin testata ja selfiettää.

Lauantai.

Oltiin Jaanin kanssa sovittu Meikkuun rundi ja matkalla sinne sain niskaani (kuvainnollisesti, sillä kunnollisena tuusulattarena olin toki autolla liikenteessä) märkiä tiskirättejä (tämäkin hieman liioiteltu). Kierros olikin mun hyvien ulkoiluvarusteiden ansiosta vain kiekkojen osalta märkä ja muuten mukavan lämmin.

Jaani halusi taas panoksen, Dragster-pussista vetoa ja 15 (!!!) heittoa eteen.

Mun putti ei ole kesän jälkeen oikein enää kulkenut. Olen treenannut sitä aivan liian vähän ja sen kyllä huomaa kierroksilla. Huonot putit ruokkii matalaa itseluottamusta ja kierre on valmis. En siis lainkaan luota puttiini tällä hetkellä. Mulla oli siis Meikussa vaikeaa saada edes par-tulosta korttiin, kun puttirallasin suht useasti.

Ainakin kerran putti kuitenkin onnistui kuin unelma ja tämä poiki mun ensimmäisen Meikkubirsen.

Frisbeepointissa pääsin testaamaan Prodigyn uutta koria, jossa sivuttaisketjut.

Väylän 14 jouduin suorittamaan ihan hammasta purren ja itkua pidätellen, kun yritys toisensa jälkeen epäonnistui, enkä tiennyt mitä tehdä. Ajauduin vain uudestaan paikkoihin, joihin mulla ei ollut heittoa. Jaani vaikuttaa kyllästyneen mun kiukutteluun, kun epätoivisen tytön "mä en tiedä mitä tehdä" ei saanut osakseen mitään vastausta. Seiskan tai kasin mä siihen kai otin, joka tapauksessa betsin hävisin viimeistään siihen.

Mun teki mieli toisen epäonnistuneen lähärin ja ensimmäisen ohiputin jälkeen lähtee vaan menee, mutta sinnittelin. Potkitulla itseluottamuksella sitten väylän 15 kimppuun. Sen joka ensimmäisellä kerralla mut rikkoi. Sanoinkin Jaanille, että tämä onkin hyvä väylä seuraamaan mun hajoamista.

Jaani ehdotti, että heittäisin niin kovaa, että pistän puun kumoon. I wish.

Siitä mä vaan pistin puun ohi milliin (milli siis sillä määritelmällä, että se on kaikki avaukset jotka on alle femmassa) ja otin samalle rundille jo toisen Meikkubirkkuni.

Foorumilta tuttu veturimies pyysi värjäyksen.

Takkiin tuli, tottakai, ja Dragsterit tarjosin. Jaani pelasi ärsyttävän hyvin, mutta onneksi noi namit rikko sen suun. Kostoks.

Sunnuntaina jatkui fribailut Jaanin seurassa, tällä kertaa suuntana Hyvinkään uusi rata. Oltiin kuultu tarinaa todella haastavasta radasta, mutta pelkona oli, että se haaste johtuu suht tiukista ja pitkistä puupilleistä.

Ei se nyt ihan turhaksi peloksi osoittautunut.

Mitä radasta jäi mieleen? Paljon väyliä, joissa ei koria nähnyt tiiltä. Paljon eripituisia, tiukkia väyliä, joissa ihan pienet virheet kertaantuu helposti. Kaipa sekin keskeneräisenä ratana pitäisi jättää liikoja kritisoimatta, mutta tässä vaiheessa ei vielä miellyttänyt meistä kumpaakaan. Toisaalta ollaan käyty nyt kahdella uudella radalla, kumpikaan ei oikein ollut hirmu mieluinen, yhdistävänä tekijänä oltiin me.

Vaikeat ihmiset.

Päätettiin kuitenkin, että lähdetään joku kerta käymään Lausteella. Jos se alkaa maistua "siltä itseltään", niin on selvää, että vika on meissä.

Palkkiokiekkoon tehty kokeilu. Saa ostaa!
(Hyzerbomb Mortar, muutama testiheitto alla sekä rimmissä haalealla edellisen omistajan tiedot.)

Kierros oli mulle kyllä vaikea. Korien paikkojen hahmottaminen oli hankalaa senkin jälkeen, kun kävi paikan katsomassa. Tiiltä ne tunnusmerkit eivät enää näyttäneet samoilta, kuin nurkan takaa. Kun yli puolet väylistä oli tiiltä blindeja, tuli kierroksesta edestakaisin juoksentelua ja silti se ei näkynyt ainakaan minun lopputuloksessa erityisen positiivisena.

Jaani kehui muutamaan otteeseen mun draivia, jälleen kertoen että näyttää heittämiseltä ja lisäksi väitti, että lähtönopeus on kasvanut kivasti. Mulla oli silti selkeästi jotain itsetuntoissueseja, kun oli vaikeaa ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä. Jonkun "pitkä puupilli" -väylän avauksesta Jaani sanoi jotain, mitä en edes muista ja mun reaktio oli se turhautunut "joojoo". Jaani veti mulle pinnat siitä, kun en arvosta hänen apuaan, jota olen kuitenkin häneltä pyytänyt. Ihan oikeutetusti siis kimmastui, mutta vittu että vitutti silti! Mä siinä lähdin jupisten, kiroillen ja vähän bägiä paiskoen etsimään mun kiekkoa.

Mä oon tota tilannetta nyt jälkikäteen pohtinut. Että miten mä olisin ottanut kritiikin vastaan paremmin. Se mikä mulle valkeni, oli totuus, että olen arvaamaton akka. Se mikä toimii joskus, ei välttämättä toimi joka kerta. Pitää ehkä äitin neuvojen mukaisesti opetella joku syvähengitys rauhoittamaan. Sit tarvis enää muistaa käyttää sitä, kun tilanne vaatii.

Lisää värjäuskohteita.

Tiistai.

Mulla oli hinku puttailla, muttei palella ulkona. Eikä puttitreeni ulkona oikein edes toimi, kun niin nopeasti saa kädet tunnottomiksi ja alkaa kiekko lipsumaan. Niinpä suuntasin pointille, jossa lämppärit paahtaa täysillä ja pitää paikan toasty warm and comfy.

Mun putti on aika one trick pony, jos ei lasketa sitä, että kuun ollessa Marsin vaikutuksen alaisena ja nousevan Jupiterin takana, saan turboputit uppoamaan ihan jees. Nyt onkin talven aikana tarkoitus saada repertuaariin vähintään auttava haaraputti, koska tällä hetkellä, jos joudun esteen takaa puttaamaan, tulee lähes poikkeuksetta ylimääräinen heitto tulokseen.

Siellä mä sitten kiukuttelin, mikään ei onnistunut, kunnes Käpä saapui sankarina paikalle. Katsoi mun puttia ja kertoi mitä teen väärin, sekä miten sen korjaan. Kun sain perusteet päähäni, oli jo ihan eri homma treenata ja alkoihan sitä onnistumisiakin tulemaan. Luottavaisin mielin lähdin kotiin 2.5h treenin jälkeen; kyllä mä tän vielä opin!

Puttitreeniä Prodigyn eri puttereilla.

Lauantai.

Keli oli karmiva, mutta ei haitannut se, kun Frisbeepoint oli auki ja siellä pääsee treenaamaan tekniikkaa. Jaani tarjoutui valmennus hommiin ja näin oli mahtava päivä tiedossa muovin parissa.

Treenasin paikoiltaan ja vauhdilla draivia, sekä haara- ja spinniputtia.

Alkuun pientä skabaa, eli "Seppoa-kisa" käyntiin. Kisan säännöt lyhyesti näin:

Ensin päätetään sana, jonka kirjaimia keräillään. (Lyhytkään sana ei välttämättä merkitse nopeaa peliä)

Pelaaja 1 valitsee puttipaikan.
-Jos hän epäonnistuu, siirtyy paikan valinta pelaajalle 2.
(Ulkona kisatessa, jos 1 puttaa pitkäksi, voi 2 haastaa. Eli pelaajan 1 pitää mennä tekemään paluuputti. Jos hän missaa sen, saa kirjaimen. Jos taas laittaa sisään, haastaja saa kirjaimen.)

-Jos hän onnistuu ja 2 ei, saa 2 kirjaimen

-Jos molemmat pelaajat onnistuvat, saa pelaaja 1 varoituksen ja valitsee seuraavan paikan. Jos molemmat onnistuvat uudestaan, pelaaja 1 saa kirjaimen. (Varoitukset ovat voimassa vain seuraavan puttipaikan ajan.) Pelaaja 1 pitää edelleen markkeria.

Paikan valitseva pelaaja saa määrätä erikoissäänöjä putille, esim. turboputti, vasen polvi maassa, esteen ylitys tai mitä nyt mieleen tuleekaan.

Ensimmäinen, joka on kerännyt kaikki valitun sanan kirjaimet (meillä "Grip"), häviää. Minä olin luuseri, yllättyneet voivat nostaa käden ylös!

Tämä tyyppi lähti Ouluun Teemulle. Tyypin ensimmäin bottom stamp Dessu taisi olla mieluisa.

Mä en enää osaa heittää paikoiltaan. Ehkä mä en koskaan osannutkaan, mutta nyt se tuntuu todella luonnottomalta. Eli lähinnä tuntui ihan uuden opettelulta, kun sitä jälleen tahkosin. Paukutin kerta toisensa jälkeen kiekkoa pressuun ja ihmeteltiin Jaanin kanssa, että mikä siinä on kun en saa kroppaa pysymään tarpeeksi pitkään paikoillaan.

Sit tuli pieni grippari. Ulkona se ei olis stressannut niin paljon, mutta nyt kolisevat seinät ja korit pelästytti mut. Vielä enemmän pelästyin sitä, kun Seppo tuli juuri sillä hetkellä oikeanpuoleisesta ovesta. Sydän pomppasi kurkkuun ja pikku paniikki iski. En voinut hetkeen heittää..

Mulla ei ole ollut kuin yksi oikeasti paha ja holtiton grippari. Lahden Mukkulassa ekalla kerralla yhdellä niistä loppupään väylistä pistin Leopardin noin 90° oikeammalle kuin oli tarkoitus. Tuollaiset gripparit kyllä pelästyttää, niillä voi oikeasti tehdä hallaa toisille. Perkele, ahistavia.

Otin pikku breikin siihen väliin ja kokosin itseni. Sitten Seppo vaati mua heittämään ja teki pienen korjauksen mun heittoasentoon. Eli vähän leveämpi haara ja heti alkoi kulkea hieman paremmin.

Seuraavaksi sitten draivia vauhdinotolla, mun lempparii. Kerta toisensa jälkeen, menin heiton läpi, vaikka lopulta en keskittynyt muuhun kuin siihen, ettei jalka irtoaisi liian aikaisin.
Siinä draivatessa ja läpijuostessa olikin Jaanin vuoro keksiä pieni kikka joka oleellisesti poistaa multa sen läpimenon mahdollisuuden. Pyysi mua kokeilemaan vauhdinotossa astumaan viimeinen askel edemmäs. Ei pidemmälle, vaan siitä keskilinjalta pois. Piirsin teille havainnollistavan kuvan!

Kuka hiffaa?

Tää viimeisen askeleen siirto teki heti ihmeitä. Ei tosiaan ollut mahdollista juosta läpi, joten paino siirtyi oikeammin ja tarkkuus ei ainakaan kärsinyt. Hajontaa oli edelleen, mutta se on ymmärrettävää.

Oon varma, että mun draivi paranee heti, kun saan nää kaksi asentomuutosta sisäistettyä. Sitten vasta saan oppia uusia juttuja, kertoi Jaani.

Lopuksi pistettiin mun putti vielä rikki. Jaani on usein valittanut, että mun putissa on liikaa liikkuvia osia, joten yrityksenä oli yksinkertaistaa touhu. No eihän siitä tullut mitään, paitsi kiukuttelua mun osalta. Tää tarvii vielä paljon treeniä ja enemmän opastusta, ennen kuin lähden teille avaamaan. En siis itsekään oikein tiedä mitä mun pitäis tehdä.

Mulla sekä kovassa draivissa, että putissa on aina sama lihas selässä kipeytynyt. Nyt puttitekniikkaa muutettuani (-mme) väsyi mulla sama alaselän lihas vasemmalta puolen. Tää oli ehkä lauantain paras uutinen, koska tasaisemmin kipeytyvä selkä on oikeasti todella pop homma! Oli nimittäin ihan hirveät ne kuusi päivää, kun makasin ja itkin kivuissani. Sellaista en halua enää kokea.

Osittain tästä syystä skippasin sunnuntailta kaikki kiekkojutut, kun selkä ilmoitteli aamulla eilisestä treenistä, enkä todellakaan aio leikkiä sen kanssa. Koko päivä mulla silti oli kiekko kädessä, kun tein mun taidetta.

-Essi

Supersöpö kissi Jaanin synttäreiden kunniaksi.

Onnea! <3

TPK viikot 46 & 47: Awkward-Essi ja kiekkoja syövä Jonkka.

Spinniä ja kesoo.

Sunnuntaina vihdoin heittämään. Iltavuoroviikko ja muu elämä oli täysillä mun fribaelämän edessä, tukkeena. Kovin ärsyttävää. Tästä syystä korvamerkitsin sunnuntain kokonaisuudessaan muovin viskonnalle.

Uusi rata, frisbeegolf-foorumilla "Suomen paras rata" -tittelin voittanut Turun Lauste, oli mun pyhiinvaelluksen kohteena. Leuto keli ja taivaalla guest appearancen tekevä aurinko saattoivat mua motaria pitkin kohti tuota vanhaa pääkaupunkiamme, johon ensimmäisen kunnollisen visiitin ikinä tein juuri menneenä kesänä.

Olin Sepolle ilmoitellut tulevani ja jäbä sanoi liittyvänsä seuraan. Hänellä oli kuitenkin aamupäivästä muuta, joten ensimmäisen kiessin sain aloittaa yksin. No se meni, kuten kohta voitte lukea, vähän penkin alle, joten ei ehkä liikaa haitannut, että olin keskenäni.

Näin upea päivä paljastui.

Hyvä fiilis oli koko automatkan, kunnes pääsin perille. Sitten se iski jälleen, epävarmuus omasta kuulumisesta radalle. Mitä helvettiä mä lähden yksin heittää Lausteelle, kun siel heittää hei Tapani ja Seppo ja muutki. Mä voisin vaan pysyy noilla lähiradoilla, kunnes osaan jotain. Tai jossain kentillä vaan treenaamassa heittoja.

Siinä mä kuitenkin menin viskomaan verkkoon. En tajunnut rangen sijaintia heti, mutta toi verkko oli siitä kyllä kiva, että kiekkojen haku oli ihan naurettavan helppoa. Paljon nopeammin saa toistoja, kun etäisyys noukittaviin kiekkoihin on noin 20 metriä. Ei toki näe minkälaista siivua tulee, jos onnistuu heitossa, muttei myöskään tarvitse todistaa niitä kamaluuksia. On myös helpompi keskittyä muuhunkin kuin pituuden hakuun, kun ei sitä pituutta mitenkään tule.

Kolme neljä kertaa pistin bägin tyhjäksi ja yritin saada mun takapainoisesta läpijuoksuun muuttuneeseen draiviin järkeä ja kultaista keskitietä. Ei tuntunut hyvältä toi treeni, mutta ei kai se hukkaankaan mennyt, kun tota aivotyötä tuli tehtyä, vaikka se ei ihan joka heitolla kroppaan asti päässyt.

Ykkösen avasin Tietäjällä, koska väylä on ylämäessä, mutta yli se vaan kippasi, perhana soikoon. Pitäis pistää varmaan lisää spinniä tai hysseflippaa se, mut enhän mä osaa. Päätin ottaa mulliganin ja laitoin Beastin matkaan. Se on kyllä kohta todella oiva pituuspannu mulle ihan pikku vastaseen jo aivan täydellinen. Myrskykiekoksi, jollaiseksi sen alunperin ostin, siitä ei kyllä missään nimessä enää ole.

Lausteen ensimmäinen väylä.

Lausteen ensimmäiset kahdeksan väylää (paitsi nro 3) heitetään puistossa, jossa on maltillisesti puustoa. Tilaa on heittää ja pieniin virheisiinkin on varaa. Muutama pidempi väylä, joissa sain kiskoa aivan täysillä, veivät mun sydämen. Pitkät avoimet väylät on mun lemppareita, yllättyneet voi kommentoida jotain tonne alas. Väylät viisi ja kuusi oli ehdottoman kivoja, vaikka en keksinytkään miten niiden välinen siirtymä olisi tarkoitus hoitaa turvallisesti.

Väylä 8 pisti mielen matalaksi. Avasin tietäjällä rinteeseen rimmi edellä ja kiekko rollasi mäkeä alas ojaan. Päätin sitten kokeilla vielä Beastia, jonka laitoin täysin tahattomasti niin korkeana, että sekin feidasi hienosti jonkkaan. Koska kaksi menetettyä kiekkoa ei ollut vielä tarpeeksi, kokeilin jospa Pohjanpoika suostuisi pysymään kuivalla maalla. Suostui.

Tää hukku, pliis joku löydä ja palauta! <3

Puolentoista tunnin etsinnän jälkeen olin kovasti kiukkuinen, enemmän epätoivoinen ja suuresti nälkäinen. Päätin luovuttaa etsinnät ja käydä etsimässä urheiluliikkeestä korvaajan Beastille sekä syömässä jotain.
Intersportin valikoima ei säväyttänyt ja kokeiluun päätyi kyllä Beast, mutta Pro-muovissa ja vähän kevyempänä. Aivan eri eläin oli hän. Ei oikeastaan eläin ollenkaan, vaan samanlainen flipperi, kuin Tietäjä. Eli uusintakierrokselle sain opetella hyzer flipin Beastille ja anhyzerin Dessulle. Aika kovaa koulua tarjolla. Kävi myös harvinaisen selväksi, miten osan fribaajista peli kehittyy, kun joutuu heittämään annukassa sitä liian nopeaa kiekkoa. Teki kyllä mulle hyvää kerrankin joutua heittämään kiekon ominaisuuksia vastaan, ei aina vaan flättinä matkaan.

Väylällä kuusi, lähärin jälkeen soi puhelin. Jotkut kundit oli löytäneet Beastin ja sain mun petomurun takaisin. Kiitin ja tunnustin rakkauteni. Pojat olivat lähinnä vaivautuneita. Awkward-Essi ftw!

Jos oisin supersankari, olisin Awkward-Essi.

Ei varmaan kannattaisi näin kiintyä muovinpalaseen, joka hukkuu melko helposti. En vaan voi sille mitään, että tuo Beast on vienyt mun sydämen. Onko sulla bägissä kiekko, joka on vähän liian tärkeä?

Skippasin siinä sitten muutaman väylän ja siirryin ysille, eli kasia en koskaan pelannut loppuun. Vitutti koko väylä, joka olis ilman sitä kiekkoja syövää jonkkaa kyl tosi hieno. Tai eihän se söis, jos osais heittää.

Ysi vie touhun metsään. Tämä ensimmäinen ryteikköpuolen väylä on dogleg, joka on ensin yllättävän avoin 90m metsässä ja siitä jyrkkä vasen ylämäkeen. En tiedä kuinka tiukka loppupätkä sitten on, koska itse tulin takametsästä upseilla rytisten. Pistin lähärinä Dessun matkaan oletuksena, ettei se paikoiltaan heitettynä lennä siis hetkeäkään suoraan mun kädestä, mutta niinhän se vaan meni niin paljon pitkäksi, että nauratti. Oisko pitäny vähän kevyemmällä vedolla laittaa. Väärä kiekkovalinta toki, mutta ei mulla ollu siihen hätään mitään parempaakaan ideaa! Haa!

Voimantuotto on mun ongelma. Tuotan sitä liikaa. Ugh!

Kuva keväältä, kun oli vielä habaa.

Metsäpätkä kattaa väylät 9-14. Siellä oli yksi aivan hävyttömän lyhyt fore-väylä, jonka luulin heittäneeni lyhyeksi todella huonolla kämmenelläni, mutta oli niin miniväylä, että pääsin korin tasalle. Väylä 14 oli toinen hauska dogleg joka alkoi mandolla. Pääsin mandosta läpi, mutta pöpelikköön, josta heitin itseni parilla upsilla par-putille, jonka toki kämmäsin. Ei ole putti nyt kulkenut, kun ei ole tullut treenattua sitä. Siihen on tehtävä muutos.

Väylä nro 9.

Väylä 15 vie taas aukeammalle ja saa latoo täböl. Kokeilin avata molemmilla Beasteilla, vanhan laitoin flättinä ja uudemman päästin pienessä hyzerissa. Kiekot päätyivät kahden metrin päähän toisistaan, mikä on aika hyvin tyypiltä, joka ei edes saa kahta lähes samalla tavalla käyttäytyvää kiekkoa läheskään noin toistettavasti samaan paikkaan.

Kuudentoista löytäminen oli hieman haaste, mutta tämän neitokaisen pelasti paikallinen nuori sankari, kun Seppo saapui seuraani. Tyyppi tuli vaan moikkaamaan ja testaamaan minkälaista lötaa mun bägistä löytyy, koska omia kiekkoja sillä ei ollut mukana. Olin hieman yllättynyt tästä, luulin että jätkä on kiekko kädessä aina. Nukkuessa ja uidessakin.

Tyyppi lainas multa ensin Rocia ja myöhemmin Pohjanpoikaa ja ownas täysin. Siinä pääsi todistamaan mitä se taito todella on, kun voi ottaa minkä tahansa kiekon käteen ja heittää, kuin sitä omasta bägistä tuttua. Toki Seppokin mokailee, mutta jälleen toinen instanssi, missä vuosien kokemus näkyy upeasti. Heittorepertuaaria ja -silmää löytyy niin paljon, että mulle mahdoton tilanne on ihan iisi jäbälle. Yhden niin upean rollerin kundi heitti, että en ole toista niin hienoa nähnyt. Mutta kuulemma olikin täydellinen onnistuminen, eikä Seppo itsekään odota joka kerta onnistuvansa niin maagisesti.

Maaginen. Siltä se touhu kokonaisuudessaan näytti. Ärsyttävän siistii.

Ilta alkoi hämärtymään siinä neljän aikaan, joten korien näkeminen ja etäisyyksien arvionti alkoivat olemaan todellinen haaste. Onneksi oli pro paikalla, ei tarvinnut aivan sokkona heitellä. Väylät 20-24 ovat kuitenkin aika pimennossa, kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti, enkä osaa niiden hyvyydestä tai huonoudesta sanoa mitään.

Pimeää oli myös Urkkakeskuksessa, kun puttia treenasin.

Mulla on ollut haaste löytää luottokiekkoja, kun mä heitän jatkuvasti vaan kovempaa. Luulisi, että maltillisemmissa heitoissa olisi löytynyt jo omat tyypit, mutta kyllä käden nopeus näkyy siinäkin, enkä ole sujut mun voiman säätelyn kanssa. Nyt on kuitenkin kaksi kiekkoa, jotka voin ottaa luottavaisin mielin käteen ja tiedän miten ne käyttäytyy, jos mä heitän oikein. Toinen on aika arvattavasti Star Beast, mutta toinen onkin jotain ihan muuta.

Kun oli Prodigy päivä Frisbeepointilla, jätkät naureskeli, ettei kellään ole MVP:n kiekkoja bägissä. Sanoin, että mullapa on. Keinarissa kun kaivoin tuon oudon mustareunaisen kapistuksen esiin, oli Seppo yhtä huvittunut sen olemassaolosta. Nyt kun otin useampaan heittoon oranssin MVP Shockkini esiin Lausteella, myönsi Seppo jälleen, että se kiekko sopii kyllä hyvin mulle.

Mä voin heittää sitä vauhdilla, tai paikoiltaan ja se menee aina suoraan. Pituutta mä en niinkään saa, mutta ainakin mulla on luottoa siihen, että on mahdollista pysyä väylällä. Kiva kiekko, onneksi sain sen kokeiluun kaverilta. Lausteen reissun jälkeen laitoinkin tyypille mailia ja pyysin lisää Shockeja. Muistin että hänellä tuli bägioston yhteydessä paljon näitä mustarimmisiä ja ainakin pari kaunista sinistä Shockia oli tämän oranssin yksilön lisäksi.

Upea rata, hienosti suunniteltu. Kaatis edelleen kaunein, mutta jumalauta et oli Lauste hyvä ja eritoten hyvin suunniteltu rata!

Ajomatka pimeydessä oli niin raskas, että pysähdyin limulle Veikkolaan.

Maanantai

Duuninteon ohessa katoin fribavideoita ja tuli järjetön tarve päästä heittää. Kaikkien kisapätkien välissä yytsin Ulibarrin lähäriklinikan ja se antoi ajatuksia mun peliin.

Olin kuitenkin aamulla kotoota lähtiessä päättänyt, että tänään ei heitetä, joten jätin treenikuteet himaan. Oli pyykkivuori jo sellainen, että seuraavaksi olisi pukeuduttava mun varastoduunia varten iltapukuun, joten asialle oli tehtävä jotain.

Jotenkin en tajunnut, että minähän asun erillistalossa ja mulla on piha. Ei aina tarvii jalkapallokenttää, varsinkin jos treenaa lyhyttä lähäriä. Pyykit pyörimään, hitaat kiekot kasaan ja tähtäimeksi lampputolppa.

Pihatreeni ja muovia monessa muodossa.

Ulin esittelemä ajatus oli oikeastaan ihan sama, kuin minkä Jaani yritti opettaa mulle jo reilu kuukausi takaperin, kun kopiteltiin. Kiekko pohja edellä ja katse heittosuunnassa. Sitä mä treenasin huonommalla ja kohtalaisellakin menestyksellä. Heti jos keskittyminen herpaantui, epäonnistuin. Ei ole yhtään lihasmuistissa vielä tuo, mutta sen verran usein kuitenkin kiekko teki mitä toivoin, että uskon sen vielä sinne saavan toistoilla.

Tässä tuo pätkä.

Viljamille kiekko.

Tiistai.

Otin pari kiekkoa mukaan duuniin, jotta sain ne leditettyä ja duunin jälkeen lähdinkin treenaamaan Urkkakeskukselle. Ensin siihen ykköselle taas, tällä kertaa vuorotellen putteridraivia vauhdinotolla ja midaridravia vauhditta.

LED.

Sain putterin lentämään väpättämättä ja kippaamatta yli useasti. Se on ihan huikea juttu mulle!

Herkuttelin aina yhden Beast-draivin lopuksi, koska se on vaan eniten kivi ikinä.

Nelisen kertaa heitin kiekkokasat ja sitten lähdin kolmen kiekon kiessille. Ledit oli nyt Eaglessa ja MIDARissa ja putterina tietty P1. En laskenut tulosta, koska availin molemmilla ja lähinnä testailin muuttuiko kiekkoin vakaudet. No ei mitenkään merkittävästi, eli oisin voinut vähän alivakaammat pannut valita.

Urkkakeskukselta ennen pimeää.

Sunnuntai.

Oltiin sovittu Jaanin kanssa pikku road trip kohti vastavalmistunutta Pohjankurun Kisakeskuksen rataa. Tämä olisi minun ensimmäinen kerta heittämässä lumessa ja molempien ensimmäinen kierros radalla. Odotukset oli korkealla, kun olimme lukeneet Tapanin tekstin frisbeegolf-foorumilla.

Suosittelen muuten pitämään putin jiirissä talvella. On huomattavasti mukavampi alkulämpässä noukkia kuivat kiekot korista, kuin lumiset ja mahdollisesti märät lötat jostain metrin päästä. Mulla olikin ykkösväylälle lähtiessä näpit aivan jäässä ja Jaanilla ei. Nih.

Ykkönen oli ihan sairaan kiva väylä. 200m pitkä ja avoin. Muutama risu siinä edessä tietenkin hyökkäsi juuri minun kiekon eteen, mutta ei edes haitannut, kun sai vain rykäistä täysillä. Mä voisin oikeastaan olla vaan pituusheittäjä, ainakin siihen asti, että saan jotain tarkkuutta tähän touhuun. En mä toki ketään kovaa mimmii siinä pituudessa piekse, mutta jospa itseni!

Tokan väylän kori on pienellä harjulla ja koska mun lähäri meni inan pitkäksi, sain heittää monta metriä ylöspäin puttiyrityksen.

Kuva lavastettu. Jaani kiikutti mun outtikiekon, kun mä kävin dropparilla.

Sitten alkoi pätkä väyliä, jotka on toivottavasti vain talvilayoutissa käytössä. Paikassa on 40 tiitä, joten siinä on varmasti huomioitu kesällä muut käyttäjät eri tavalla. Kolmonen ja nelonen heitetään koripallokentän vierustaa, vitonen jalkapallokentän yli ja kutonen tenniskenttähäkin yli. Seiskan avaus lähti multa hyvin, mutta epäonnistunut puuosuma ja kiekko jonkun pytingin seinään. Kasi heitetään jotain mökkiä kohti, ysi kentän läpi kohti mökkikeskittymää. Kymppiä rajaa oikealta rakennukset, joihin takana heittävästä poolista yksi osui, ja vasemmalla leikkipaikka, johon myös yksi heistä nakutti. (Tämä on varmasti talvileiskaa, se selvisi jo pois ajellessa, kun Jaani pisti katkeraa kritiikkiä.) Väylällä 12 mä meinasin heittää ikkunaan, onneksi feidi puri juuri ajoissa. 13 on pitkä väylä jonka varrella makkaranpaistopiste with a view. 15 liidätetään pururataa pitkin ja sen lisäksi, että väylälle 18 kulku tapahtui väylää pitkin, vaati avaus vain pienen epäonnistumisen, ollakseen edellisellä väylällä ja toisen pelaajan niskassa tai makkaranpaistokodassa.

Vähän hazardia.

Väylällä 13 upeat näkymät.

Meillä ei ollut mikään huumaava kierros, jota muistellaan vielä vuosia. Enemmän oli ilmassa kiukuttelua ja pahantuulisuutta. Kolmosväylällä epäonnistuttuani kahdessa lähärissä putkeen, mua alkoi turhauttamaan ja siinä pään huminassa heitin sitten useamman väylän putkeen.

Mutta jotain edistystä on tapahtunut. Olen alkanut uskaltaa heittää avaukset tarvittavalla voimalla, vaikka edessä olisikin puita. Jossain välissähän mä aloin aina hannaamaan pistäen lopulta ujosti hyssessä ja lopputulos todella kaukana toivotusta. Nyt saattoi toki puut paukkua, mutta kiekot lähti huomattavasti paremmin, suoremmi, kovemmin ja todennäköisesti jopa kohdetta kohti.

Sain myös sellaisen kehun Jaanilta, että vois vähän hymyilyttää. Mun heittäminen näyttää kuulemma heittämiseltä ja mun käden nopeus on kasvanut reilusti tässä ajassa mitä ollaan tunnettu.

MUN HEITTÄMINEN NÄYTTÄÄ HEITTÄMISELTÄ!

BOOM!

Ensi kesän treeneihin ja hupikiesseille musiikkia.

Vois se silti pitää päänsä kii, kun manaan mun paskaa heittoa, niin en tarvitse sille validointia. Tiedän ilman apua, että heitto on paska! Nih! Tyyppi tais kyllä oikeasti yrittää keventää tunnelmaa, mutta mä olin aika raskaalla tuulella sillä hetkellä.

Jaani pisti pystyyn betsin, 25 heittoa eteen ja pullakahvit tarjolla. No mun asia ei ole kertoa hänen tuloksiaan blogissani, mutta en voittanut ja jouduin maksunaiseksi. Nyt kaksi päivää myöhemmin tajusin, etten huomioinut tulokseeni radan paria lainkaan ja mun plus-tuloksesta napsahti kahdeksan heittoa pois kertarykäisyllä. Ja se kahdeksan riitti kyllä ottamaan kiinni toi tarvittava rako!

Mulla on nyt kahdet pullakahvit tuloillaan! Can you say score?!

Ostin tän ja sunnuntaina sen sain!

-Aittatar

ps. On siellä Pohjassa, Pohjankurussa, Kisakeskuksessa, Raaseporissa vai mikä nyt onkaan, kuulemma aika talvileiska ja miltie KAIKKI muuttuu vielä.

Tän tyypin maalasin joskus 2004.

TPK viikot 44 & 45: Rohkea rokan syö. Mutta mitä, jos rokka ei maistu?

Nummelassa kisataan tulevana viikonloppuna Moustache Openissa 

ja kun näin näitä kiekkoja Instagramissa, kinusin saada ostaa yhden.

Onneksi se tehtiin mahdolliseksi ja heittämällä summan hyväntekeväisyyteen

lähti tämä sininen komistus kohti Tuusula

Kävin tuossa pari viikkoa sitten Jaanin kanssa taas Meikussa. Sain tyypiltä kutsun lähtee heittämään ihan paskasti ja se, jos jokin, sopii mulle. Kaikkien itseaiheutettujen paineiden jälkeen teki ihan hyvää lähteä vain heittämään. Hyvin ja hyvin huonosti. Niitä mä osaan kyllä molempia! En vaan useimmiten ole kontrollissa siitä, kumpi on milloinkin vuorossa, vaikka ainahan yritän heittää hyvin.

Tarkoitus oli olla treenaamatta ja hiomatta heittoja. Sen verran kuitenkin tein, että jätin draiverit autoon, nyt viskoisin vain hitaampaa lättyä. Ihan jalo ajatus, mutta Meikussapa oli ihan järjetön blosis. Siinä mä sitten yritin pistää midarilla forea ja Roc päätyi enemmän vasuriin, kuin mitä yritin oikealle sitä saada. Tämä oli ihan tuhoon tuomittu homma. Bäkkäriä, bäkkäriä.

Jaani kuitenkin halusi edes vähän saada tsemppimoodin päälle ja haastoi minut. Jos voitan hänet, tarjoaa minulle Tennishallin kahvilassa kuivan ruisleivän ja kahvin. Game on! Mä oon aina messissä, kun mahdollisuus on saada ilmaista ruokaa. (Messissä, niin kuin laivan sellaisessa. Sielläkin on ruokaa)

Meikussa drop zone, jos ei pääse läpi triplamandosta läpi. En ole päässyt.

Eikös kuulostanut ihan hyvältä asenteelta? Tsemppi päälle ja pieni hupibetsi tekemään heittämisestä hauskempaa. No te tunnette minut. Eihän se aiheuttanut, kuin sen, että minä ahdistuin ja aloin stressaamaan heittämistä. Joka on ihan dorkaa, koska Jaanin huonompanakin päivänä mä olen vaan niin kaukana sen tasosta. Mitä mä siinä yritän todistella, jos yritän olla parempi? Kun en vain ole.

Dunkkuun tuli. Reilusti.

Siinä vaiheessa, kun mä tajusin vihdoin, että mulla ei vaan tuossa tuulessa riitä kokemus heittää ja Jaani on aivan ylivertainen, pystyin taas pitää hauskaa. Yritin parhaani mukaan heittää tuulia ajatellen, mutta aina välillä sai kyllä ääneen repeillä omille kommelluksille.

Mä ymmärrän periaatteessa, miten tuulet vaikuttaa kiekkoihin. Osaan sitä myös jonkun verran hyödyntää pelissäni. Kiitos siitä kuuluu Shaulle, joka opasti mua jo heti mun harrastuksen alkuvaiheilla tuulien saloihin. Eli mä en mene ihan lukkoon, jos on puhuri ja osaan myös tehdä kiekkovalintani sen mukaan.

LoveGun -kiekkosarjani sai jatkoa. BOOM! 

Tai niinhän mä luulin! Meikku kertoi karua kieltä mun puutteista tässäkin asiassa, mutta ehkä mulle näin aluksi riittää käsitys siitä mitä pitää tehdä, kun tuulet ovat mallia "Kivikko". Se on jo ihan hyvä lähtökohta. Otetaan tuulihaaste versio "Meri-Toppila" sitten, kun se on vähän ajankohtaisempi.

Hieman kauhulla odotin väylää 15, joka viimeksi mursi mut. Nyt mulla oli huonompi kierros takana siinä vaiheessa ja lupasin tähdätä vasemman puolimmaiseen puuhun. En edes onnistunut, vaan heitin väylän ihan reilusti pitkäksi.

Mun teoria onkin, että en osu siihen mihin tähtään ja mun kantsii aina kokeilla kohti puuta.

Tennishallin kahviossa sain ihan omat leipäni ja kahvini maksaa, mutta hyvä keskustelu raskaista henkisistä blokeista oli ihan ilmaista. Hyvä on ollut saada näitä asioita käydä läpi, tyypin kanssa joka hiffaa. Useampikin varmasti ymmärtää, mutta onhan nää ihan järkyttävän ahistavia asioita puida.

Lisää karvalakkia talveen.

Joskus kesän alussa postasin kuvan naapurin työauton tuulilasilla killuneesta draiverista intagramiin, josta tyypin kaveri oli kuvani bongannut ja kertoi eteenpäin. Kundi otti yhteyttä silloin, mutta vasta neljä kuukautta myöhemmin vihdoin tapasimme friban merkeissä. Eetu kutsui mut frisbeegolf-forumilla ledipelailemaan, kun he seuraavan kerran moista harrastavat, mutta nyt päädyimme draivitreeniin torstai-illan (alkuillan siis, koska valon määrä vährnevä, eikä mulla niitä ledejä vielä ole) ratoksi.

Me oikeasti vaan draivattiin. Bägi tyhjäksi ja sitten hakemaan lättyjä, jotta saatiin taas koko arsenaali uudestaan väylälle. Välillä midaria vauhditta ja puttereihin yritin saada spinnin, ilman yritystä (wait, what? Vähän ristiriitaista, hei!). Hain erilaisia heittoja ja edelleen vaan tutustun mun kiekkoihin. Näin alkuvaiheessa harrastusta, kehitys on kovaa ja kiekojen käyttötarkoitukset muuttuu, sitä mukaa, kun käsi kasvaa. Nyt on selkeästi kehitys tasaantunut, hidastunut, eli on mahdollista alkaa löytämään luottokiekkoja, kun täböllä heittäminen ei tarkoita joka viikko ihan uutta asiaa.

Toiveena tietty on, että jossain vaiheessa mun tän hetkiset vastatuulikiekot on pituusdraivereita ja käsi tekniikan kanssa vaan jatkaa hirmuista kasvua, mutta siihen en ehkä lähde luottamaan.

Tietäjä sai uuden kuosin.

Tapasin Seppo Pajun edellisellä viikolla ja koska tyyppi oli tulossa pikkujouluilemaan frisbeekansan pariin Stadiin, houkuttelin kundin lauantaina päivällä seurakseni kiessille Keinukallioon. Sattui ihan sairaan nätti päivä ja oli kyllä ilo lähteä pitkästä aikaa Keravan kauniille radalle.

Aloitettiin puttitreenillä ja Euroopan mestari -mies pääsi heti jakamaan nimmaria nuorille kundeille. Eihän ton kanssa voi mihinkään lähteä, kun koko ajan saa odotella nimmari hommissa. No oikeasti on kiva vaan, kun meillä on lajissa niin tunnettuja urheilijoita, että ovat kovalla duunillaan päässeet siihen tilanteeseen, että jengi tunnistaa. Go Seppo! Jäbä pääsi myös olee totaalinen show off ja upottaa muutamia todella pitkiä putteja. Hienoa oli sivusta katsoa moista touhua!

Sepon instagramista (@seppopaju) lainattu Keinarin nelonen.

Lämmiteltiin ykkösväylällä vähän draivia ennen kuin lähdettiin kiertämään. Kuten useimmiten uudessa seurassa, kerroin taas sen, että minua nyt jännittää. Kuten useimmiten on myös käynyt, olen saanut kuulla sen olevan turhaa. Mun pitääkin olla huonompi pelaaja, enhän ole kuin vasta ihan sekunnin lajia harrastanut. Mokaaminenkin on ihan ok, sitä on turha pelätä.

No niin on joo. Miksen mä vaan voi toteuttaa maailman loogisinta asiaa. Antaa itseni olla aloittelija, koska olenhan kuitenkin aloittelija.

Jälleen kerran oli ihan uskomattoman hienoa nähdä noin jäätävän kovatasoisen heittäjän peliä. Se varmuus mikä heitoissa on ja se repertuaarin laajuus on niin hämmentävää. Tilanteessa, jossa itse en keksi yhtään ratkaisua, en edes sellaista, jota en osaisi heittää, mutta jolla voisi päästä pälkähästä, Seppo pistää korille. Hämmästyttävää. Yritin vain kovasti seurata, mitä hän tekee, jotta voisin kopioida kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Vähän vois jäbällä olla hitaampi käsi, ni sekin olis helpompaa. Sit et heittää niin vähän heittoja verrattuna minuun, vaikeuttaa touhua lisää.

Mulla tuli aika paljon huonoja heittoja. Ei sinänsä yllättävää. Mutta muistan myös sanoneeni useammallakin väylällä, että oli muuten paras avaus ikinä tähän. Ainakin kolmonen, nelonen (Maniacilla, ekaa kertaa outitta tuo väylä), vitonen (siihen teiden risteykseen sain!), 10 ja 15 (ainoa väylä jolla outdraivasin Sepon, muuten meidän suorituksia ei kyllä kannata verrata mitenkään. Eli siis antakaa mun nauttia tästä, mut ei puhuta muista väylistä, eiksjee?).

Keinarin ysi. Pääsin taas dropparilta heittää.

Siitä oli puhetta myös, että kun range-treenissä joku kiekko käyttäytyy tietyllä tavalla, niin väylällä homma onkin ihan eri. Don't get me wrong, en väitä että kiekko ei olisi aina samanlainen. Heittäjä siinä on muuttuva tekijä. Ne on ne puut, jotka ei anna heittää samalla voimalla, kuin aukealla. Just ne henkiset puut, jotka voi ohittaa vain tähtäämällä niihin.
You know them bitches!

Seppo nimittäin väylällä kahdeksen neuvoi mut ottamaan se snadisti ylikääntävä Fugitive ja laittaa se vaan flättinä, kiekko hoitaa loput. No minäpä pistin tosi ujosti ja jopa vähän hyssessä. Huoh. Eipä mennyt yhtään niinkuin piti. Onneksi hyvällä lähärillä pelastin parin.

LoveGun solmussa.

Päädyin lopulta tulokseen +22, eli huonosti meni, mutta hauskaa oli. Hyvää ja chilliä seuraa on Seppo. Avulias myös, kun yhdessä katsottiin miten helvetissä mä joistain jorpakoista voin päästä ulos. Mikä parasta, tyyppi aina ehdotti jotain villejä ratkaisuja, joita en todellakaan osannut. Mutta se, että hän luuli et oisin voinut osata, oli jo hauskaa ja mieltä ylentävää!

Yksi uusi huomio minkä tein, oli mun puttikeskittyminen. Oon aiemminkin huomannut, etten anna maailmalle tilaa, kun puttaan, mutta tuolloin se kävi harvinaisen selväksi. Useamman kerran, kun Seppo oli putannut ja mä olin mun zonessa, jätkä pisti vielä toisen putin treeniksi. Vasta, kun olin itse putannut ja hakemassa kiekkoa, tajusin, että toinen kiekko oli lentänyt kohti laitetta.

In the zone -tyttö.

Tällainen tuli voitettua Facebookin arvonnasta The Hat Guylta. Hattumiehen ja Avery Jenkinsin nimmareilla varustettu kiekko pääsee seinälleni, kunhan tuon kiekkopyhätön saan aikaiseksi.

Seppo sanoi, että mulla on hyvää meininkiä mun tekemisessä ja että näkyy potentiaalia. Toistoja vaaditaan ja sehän me jo kaikki tiedettiin. Mutta ihan kiva, kun ei tullut suositusta vaihtaa lajia.

Käytiin kiessin jälkeen vetämässä vähän pikaruokaa (eka kerta Burger Kingissä) ja sitten mentiin Urkkakeskuksen fudiskentälle heittämään pitkälle. Seppo antoi muutaman vinkin ja ne jäävätkin nyt vähän muhimaan takaraivoon. Jätkä pisti itse pitkää siivua kiepillä ja se on muuten siistin näköistä touhua se!

Tässäkin hommassa, tekemiseni on kuulemma jo ihan jees, toistettavuus tulee toistoilla. MIKSEI VOIS OLLA JOTAIN HUIJAUSKEINOA?
Kaikki mulle heti nyt. Kiitos.

Seuraavaksi valloittamaan Lauste, nyt kun on tuttu opas siellä päin.

Mitkä kolme asiaa sinä kirjoittaisit sydämen ympärille? Itse en ottanut liian tosissaan hommaa.

Kiessein välissä tuli värjäiltyä kiekkoja, kun syysiltojen valon puute tappaa elämän ilon ja mahdollisuudet heittää , mutta sunnuntaina sitten sain itseni viimein radalle, tällä kertaa tuohon nurkan taakse, eli Ristikiveen.

En lähtenyt edes ajatuksena heittää koko rataa läpi. Lähinnä vaan vähän treenailla avauksia ja lisäksi lähäreitä. Hitaasti muutamat väylät läpi, useammalla avauksella.

Mun taidoilla, yksin treenaaminen on jo raskasta kentällä, kun lähtee kiekot joka suuntaan ja niiden etsiminen on vaikeaa, mutta radalla se vasta haastavaa onkin. Neljästä avauksesta mitä luultavimmin mä ainakin yhden lentoradan unohdan tai vähintään arvioin väärin kiekon laskeutumispaikan. Siellä mä sit rämmin yksin metsissä, etsimässä kadonneita kiekkojani ja huutelen takana tuleville pooleille, että ohi vaan, mulla menee.

Yhtään kiekkoa en tällä kertaa hukannut.

Ristikivessä pääsi karvalakki testiin. Olipa muuten lämmin päivä ja lakki sai roikkua bägin hihnassa jo ensimmäisen väylän jälkeen.

Kiekkojen metsästyksestä huolimatta treeni oli todella kivaa. Mulla oli todella yksinäinen olo, mutta jonkun toisen seurassa olisin joutunut tekemään kompromisseja.

Joojoojoo, Jaani olit oikeassa. Tässäkin asiassa. Yksin treenaaminen on tosi jepa. Kaksin vaan on kivampaa.

Hain linjoja ja testailin mun kiekkojen ominaisuuksia. Kokeilin miten saan eri vakauksisilla kiekoilla mahdollisimman samanlaisia lopputuloksia. En pelannut kaikkia väyliä loppuun. Mutta lopulta kuitenkin vähintään avasin kaikki 18 väylää, kaikki enemmän kuin yhdellä kiekolla, ja aikaa mulla upposi reilu kaksi tuntia.

Tietäjän uudet vaatteet pääsivät ihmisten ilmoille.

Puhuin ystäväni kanssa rohkeudesta ja peloista. Häneltä oli kysytty, milloin hän on ollut rohkea ja tämä nainen, jonka mä olen nähnyt ylittämässä itseään meidän ystävyytemme aikana jo monta kertaa, ei ollut keksinyt mitään. Koska ne hetket, kun hän on ollut omassa elämässään rohkea, ovat muille ehkä helppoja, joten hän ei ole ymmärtänyt arvottamaan niitä niin korkealle, kuin mitä ansaitsisi!

Sille tyypille, joka tutustuu aina jengiin helposti, ei uuden ihmisen kanssa pelaaminen ole mikään juttu. Non issue.
Mulle se on aina rohkeaa. Joka kerta, kun lähden treenaamaan tai kiessille uuden tyypin kanssa, ylitän itseni.
Se joka voi helposti pyytää apua toisilta, ei näe siinä mitään erikoista.
Kun mä pyydän apua draiviin tai lähipeliin, otan suuren harppauksen. Useasti en sitten enää kehtaakaan kysyä, etten vain ole vaivaksi tai ärsytä. Mutta, jos uskallan edes kysyä, olin rohkea.

Tällainen viikatemies oli tilaustyö ja lähtee Juholle.

Tämä kiekko tuli sattumatapaamisella Talissa käteeni Samulilta ja toiveena oli sydän. 

Rohkeus ei ole sitä, että hyökkää tilanteisiin täysillä, vaan se, kun pelottaa ihan hirveästi ja tekee silti. Se on ROHKEAA, eli tekemättä jättäminen ei ole heikkoa. Se vain ei ole itsensä ylittämistä. Aina ei voi ylittää itseään, se on henkisesti raskasta puuhaa ja joskus on ihan ok mennä sieltä mistä aita on matalin. Mutta kyllähän ne parhaat fiilikset tulee silloin, kun ei anna pelon lamauttaa. Silloin saa uusia kokemuksia, näkee uusia paikkoja ja/tai tutustuu elämänsä ihmisiin.

Aina ei ole pakko olla rohkea, mutta jos siltä tuntuu niin aina kyllä saa! Olkaa rohkeita tai ottakaa askel taaksepäin.
It's all good.

-Essi