Reissupäiväkirja osa 2: Paskaa ja taidetta

Reissupäiväkirja osa 1 löytyy täältä

Frank Lloyd Wrightin signature-tiili.

Sunnuntai.

Käytiin nyt aamiaisella porukalla, mutta koska muut olivat käyneet isolla illallisella edellisiltana, vaan minä ja ukko oikeasti syötiin jotain. Onneksi mulla on ikuinen nälkä, muuten olisi monta hyvää ateriaa jäänyt väliin.

Sisko lähti aamiaisen jälkeen takaisin kotiinsa New Yorkiin. Tyyppi tuli perjantai-iltana ja lähti sunnuntaiaamuna ja joutui silti tekemään muutaman tunnin duunia etänä. 12-14 tunnin työvuoroja 5-7 päivää viikossa. Over achieve much? Onneksi taitaa tykätä duunistaan, mutta on kyllä harvinaisen selvää, miten erilaisissa tilanteissa ollaan. Mä arvostan mun vapaa-aikaani niin paljon, että toi kuulostaa hullulta. Toisaalta en tee työtä josta erityisemmin tykkäisin, vaikka mulla onkin työkavereita, joista tykkään erityisen paljon. Ehkä näiden kahden välimuoto on se jota pitäisi tavoitella?

Iltapäivällä syötiin pääsiäisillallinen. Kinkkua, perunamuusia, bataattia, porkkanoita, "stuffing"(maustettua leipämössöä, joka perinteisesti survotaan kalkkunan sisään muhimaan uunituksen ajaksi) ja salaattia. Sekä...paskaa. Kirjaimellisesti. Paska on ukrainalainen pääsiäisleipä, joka aiheutti suunnatonta hilpeyttä Suomiyleisössä.

"I really enjoy warm paska with butter"

"Paska freezes very well."

Pussitettua Paskaa.

Me yritettiin ukon kanssa molemmat hillitä naurukohtausta, mutta se ei kyllä onnistunut lainkaan. Kun me aloitettiin ensin hihittämään ja lopulta käkättämään sydämiemme kyllyydestä, tajusi mun faijakin mistä oli kyse. Faija ei enää puhu suomea, mutta ymmärtää kyllä tarvittaessa.

En maistanut paskaa. Ei ollut pokkaa.

Maanantai.

Tiedossa taidetta, rakennustaidetta. Pakattiin itsemme autoon aamiaisen jälkeen ja aloitettiin puolentoista tunnin ajomatka kohti Falling Wateria, Frank Lloyd Wrightin Kauffmannin perheelle suunnittelemaa lomakotia.

Tässä Falling Waterin sivuilta hieman lyhenneltynä pätkä talosta:

" Fallingwater is the name of a very special house that is built over a waterfall.  Frank Lloyd Wright, America’s most famous architect, designed the house for his clients, the Kaufmann family.  Fallingwater was built between 1936 and 1939.  It instantly became famous, and today it is a National Historic Landmark.

It's a house that doesn’t even appear to stand on solid ground, but instead stretches out over a 30’ waterfall. It captured everyone’s imagination when it was on the cover of Time magazine in 1938.

Mr. and Mrs. Kaufmann and their son dearly loved the mountains. Their summer camp home had been a very small cabin with no heat and no running water. Kaufmanns decided it was time to build a more modern vacation house.They turned to Frank Lloyd Wright to design it for them. They knew Wright loved nature, as they did, and Wright knew that the Kaufmanns wanted something very special at Bear Run, something only an innovative architect like himself could design.  He also knew that they loved the waterfall, and he decided to make it part of the new house.

When the Kaufmanns first looked at Wright’s drawings, they were very surprised! They thought their new house would have a wonderful view of the falls. But instead, with the house right on top of the falls, it was very difficult to even see them. But not to hear them! Frank Lloyd Wright told them that he wanted them to live with the waterfalls, to make them part of their everyday life, and not just to look at them now and then."

Osa kuvista on ukon ottamia, osa googlesta kaivettuja.

Olohuoneen erilaisia istumatiloja. Tilassa on ulko- ja sisätilan raja häilyväinen.

Taloa varten suunnitellut pysyvät kalusteet ja istumaraheja.

Kulku fiilistelytasolle

Fiilistelytaso.

Talon isännän huone, jonka työpöytä oli alkuperäisissä suunnitelmissa puolet pienempi.

Ikkunan auki saamiseksi oli isompaan työpöytään tehtävä lovi.

Käytiin Falling Waterin jälkeen lounaalla ja jatkettiin Kentuck Knobiin, toiseen Wrightin suunnittelemaan taloon. Hagan-perheen kodiksi rakennettu talo on nyt Loordi Palumbon ja hänen perheensä omistuksessa. Sen lisäksi, että koti on yleisölle avoin, ovat Polumbot taidekeräilijöitä ja heillä on taideniitty täynnä veistoksia ja muita keräilykohteita. He ovat myös hankkineet alkuperäisiä Wrightin suunnittelemia tuoleja olohuoneeseensa. Jos jotain kritiikkiä saa antaa, niin heidän uusi jääkaappi on aivan hirveän ruma, eikä sovi keittiön tai talon tyyliin laisinkaan.

Talon julkisempi puoli, sisääntulo ja autokatos, on kuin muuri ja vain aivan katonrajaa myötäilevä ikkunataideteos päästää valoa sisään lasiovien lisäksi.

Laurel Highlandin sivuilta vapaasti referoituna;

" Frank Lloyd Wright's mountain house, Kentuck Knob was uilt in the early Fifties on a bluff 2,000 feet above sea level and stands just below the crest of the mountain with which it shares its name. Again embodying Wright's organic architecture concept, Kentuck Knob features a rich combination of native fieldstone and tidewater red cypress, blended with custom furnishings, handmade ornaments, and expanses of glass. Described as both "dramatic and serene," the exterior almost appears to be part of the mountain itself.

Created around a series of six-sided grids and centered on a fully functional kitchen, the design for Frank Lloyd Wright's Kentuck Knob banishes typical 90° corners from the home plan. His color palette and the texture of the materials he utilized for the house's interior evoke its Laurel Highlands, Pennsylvania setting, bringing the home, its environment and its occupants into natural harmony. "

Koristeelliset ikkunat ja autokatos.

Terassi ja kuusikulmaiset valoilmiöt.

Takapihalta.

Keittiö oli upea. Mutta kuulemma epäkäytännöllisen kuuma. Uuni ja liesitasot alkuperäisiä. Liesi oli mielestäni nerokas. Neljä tasoa, tuossa takaseinällä kuvassa, joista pystyi tarpeettomat kääntämään pystyyn, lisäten näin työskentelytasoa. Keittiö on koko rakennuksen keskipiste ja on kokonaan kierrettävissä. Wrightille keittiö oli talon sydän.

Ruokatila alkuperäisen pöydän kanssa.

Master bedroom ja ruokailutila tilaustyönä teetetyn pöydän kanssa.

Vierashuone. Oviaukosta näkyy vilaus tilaan johtavasta, n. 50cm levyisestä käytävästä.

Huikeat näkymät.

Huikeita tyyppejä näkymässä,

Palumbojen taidekokoelma oli ihan oma nähtävyytensä.

Kyllä, se on julkinen käymälä.

Berliinin muuria.

Tulvakivikasa.

Claes Oldenburgin Apple Core (1990)

Kentuck Knob oli näistä kahdesta kohteesta ehdottomasti kotoisampi, mutta Falling Water onkin enemmän taideteos ja lomakotina, sen tunnelma saakin olla erilainen.

-Aittatar

Reissupäiväkirja osa 1: matkustamista ja Pingviinejä.

Keskiviikko.

Huomenna on lähtö. HUOMENNA! Eilen suoritettiin jo suurin osa pakkaushommista (yhteensä neljä t-paitaa, yhtä monet kalsarit ja mun juoksukamat on miltei kaikki mitä mukaan lähtee. Takas sit täydemmällä satsilla.) Jäljellä tänään on viimeinen salitreeni, fiilistelykahvit, kissanruokien hankinta ja siivous, jotta kissanruokkijan kehtaa päästää sisälle kämppään.

Torstai.

Matkustuspäivä. Herätys soi brutaalisti klo 3.25, mutta stressi- ja jännitysintotasot niin korkealla, ettei tajunnut väsyttää.

Lennetään Amsterdamin, kautta Minneapolisiin ja sieltä Pittsburghiin. Matka-aika yhteensä n. 18h.

Lentokentällä näkyi muutamia tuttuja, aamiainen oli vielä hävyttömämmän hintainen, kuin muistin ja jono portille muodostui jo ennen kuin boarding oli alkanut. Mikään ei siis ole muuttunut reilussa kahdessa vuodessa.

Lennot sujui ok. Kolme lentoa yhteen päivään on aika puuduttavaa, mutta ei mitään verrattuna siihen, kuinka tuskaista matkustaminen oli skidinä. Katsoin vihdoin Monsters Universityn, joten aika ei myöskään mennyt hukkaan. (Äiti saattaisi väittää vastaan.)

Mulla on yksi erikoisuus, jota monikaan ei tiedä ja vielä harvempi ymmärtää. Mä rakastan lentokoneruokaa. RAKASTAN! Lentämisen paras hetki (saapumisen jälkeen, tietenkin) on, kun ruokakärryt saadaan vihdoin liikkeelle. Olen totaalisen malttamaton, en kestä epätietoisuutta siitä, mitä herkkuja tällä kertaa on tarjolla. Tuoksu alkaa leviämään käytävillä ja edempänä istuvat alkavat rapistelemaan omia yksittäispakattuja annoksiaan.

Siis kattokaa näitä herkkuja! Kuva on paluumatkalta, kun mennessä en tajunnut ikuistaa gourmée-herkkuja.

Kana vai kala? Kana, kiitos.
Tällä kertaa tarjolla oli Gouda-juustovoileipä, thaimaalaista kanaa ja riisiä, lämmin kanaleipä ja erinäisiä pähkinöitä, keksejä ja pretseleitä. NAM! Kaikki oli hyvää, uskokaa tai älkää.

Kun päästiin Pittsburghiin, vuokrattiin auto (Dodge Charger) ja kaveriksi sille Garminin navigaattori. Näillä sitten suunnistamaan kohti setäni kotia.

En ottanut autosta kuvaa, niin yritin googlella löytää oikean.

Löysimme perille yllättävän helposti. Koko saapuminen maahan oli kivuttomampaa, kuin oletin. Lentomme saapui perille n. 18 ja olimme Breading Avenuella klo 19.05. Kaksi tuntia ennen ilmoittamaani saapumisajankohtaa. Eli pääsimme yllättämään! Lähetessämme määränpäätä, aloin tunnistamaan paikkoja ja taloja.

Koti seuraavat kymmenen päivää.

Illalliseksi tilattiin pizzaa ja jälkkäriksi jäätelöä!

Perjantai.

Tuli nukuttua pitkään ja hartaasti. Perjantai pyhitettiin shoppailulle, unohdin pakata sukat itselleni ja muutenkin vaatteita oli kovin vähän. Tarvisin myös kengät, koska otin mukaan hobochic-tossut, jotka olisi tarkoitus heittää roskiin reissun päätteeksi. Lisäksi haluttiin ostaa seuraavan päivän menoa ajatellen Penguins paidat.

Tuli ylipäätään kierreltyä paljon. Oli vaikea tehdä päätöksiä, kun ei oltu vielä nähty KAIKKEA MITÄ ON TARJOLLA! Mutta ei me tyhjin käsin palattu. Muutamia perusjuttuja ja Pingviinipaidat. Ja sukkia!

Pingviinisälää.

Mun isä ja sisko tuli illalla, ehdittiin tovi hengailla ja syödä edellisillan jämiä, mutta mä kärsin jet lagista sen verran, että uni tuli suht aikaisin.


Lauantai.

Heräsin 3.00. Ja 3.32. Ja 4.17. Ja 5.52. Kello 6.18 luovutin. Kävin lenkillä ja siirryin ison herkkuaamiaisen pariin.

Me oltiin sovittu, että mentäisiin isolle jenkkiaamiaiselle porukalla, mutta faija oli päättänyt jotain ihan muuta. Hän halusi syömään johonkin leipäpaikkaan, jonka muisti nuoruudestaan. Siitäkin huolimatta, että kukaan muu ei ollut erityisen innostunut ajatuksesta. Syötiin systerin kanssa annokset puoliksi ja ihan ok sapuskaa oli. Mut ei mitään pancakeseja kuitenkaan!

Lähdettiin nostalgiakierrokselle Tyson-jengin kanssa, Jussi ja Mark menivät shoppailemaan. Käytiin kattoo missä isä ja setä asuivat ja kävivät kouluja junnuna. Scott-setä kertoi myös hieman makaaberin tarinan siitä miten sai ensimmäisen praktiikkansa tilat edullisesti. Aiemmin se oli ollut kampaamo, ilmeisesti ei erityisen menestynyt, kun omistaja oli hirttäytynyt paikan portaikkoon.

Illalla lähdettiin hyvissä ajoin kohti Consol Energy Centeriä, jossa tiedossa oli game 2 Playoffseissa Pittsburgh vs. Columbus. Tämä aktiviteetti oli reissun ehdottomasti odotetuin, ei vaan änärilätkää vaan änäri-PLAYOFF-lätkää!

Oltiin Consolilla vähän ennen kuin ovet avattiin ja kadut oli jo täynnä kannattajia. Mua jännitti ihan hulluna. Satiin pitkä maili sedän kaverilta, joka meille liput hommasi, jossa hän selitti missä voi käydä syömässä, mistä hakea liput ja miten päästään katsomoon. Heti aluksi mentiin vääristä ovista sisään ja mulla meni pasmat sekaisin. Kävin kysymässä henkilökuntadudelta apua ja meidät ohjattiin oikeaan paikkaan. Haettiin liput ja siirryttiin tarkistamaan paikat. Ei ollenkaan pöllömmät mestat!

The liput.

Kun otettiin kuvia, mä jotenkin häkellyin täysin siitä mihin mä olin vihdoin päässyt ja mitä oli vielä edessä ja ihan vähän kyynelehdin onnesta. Tiedättekö sellaisen hysteerisen onnellisen olotilan, joka on narun ja kyynelien sekoitusta.

Mikä muikistelija!

Nauratti ja itketti. Kaukalon laidalla.

Istuttiin hetki ja fiilisteltiin kunnes päätettiin hakea vähän fiinimpi illallinen ja seurattiin lämmittelyjä. Oli muuten monenlaista tarjottavaa Consolilla. Jopa SUSHIA. Olisi pitänyt ihan kuvien takia tilata niitä, mutta ukko oli hieman hienomman ruoan perässä.

Namnam NACHOJA!

Pelaajaesittelyt käytiin lämppien aikana ja jokaisesta pelaajasta sai vähän statseja.

MÄÄTTÄ! (Vai Maada, kuten paikalliset lausuivat?)

Paikalla oli eniten Crosbeja, Malkinin ollessa hyvä kakkonen. Mutta suomalaisnäkökulmasta ilahduttavaa oli huomata, että Määttä oli erittäin suosittu fanejen keskuudessa.

Tunnelma muuttui aivan huikeaksi, kun pelaajat saapuivat jäälle matsin alkuun.

NHL-kiekkoa on aina mahtavaa seurata. Mutta vasta näin paikan päällä nähtynä pystyin täysin arvostaa sen nopeuseroa verrattuna kotoisaan Liigaan. Tietty, missasin juuri Liiga-finaalin, mutta epäilen että se ei liikaa mielipiteeseeni vaikuttaisi.

MUTTA.
Tunnelmasta aion nyt vähän valittaa. Voihan se tietenkin olla, että game 2 ei ole se peli, johon jengi saa the fiiliksen päälle, mutta kyllä se silti on kovempi kuin perus runkosarjahömppä.

Suhteellisen kookas kypärä. Mahtuu vähän isompikin kallo.

Let's go Pens, oli ainoa kannatushuuto jota kuului. Sekään ei useimmiten lähtenyt spontaanisti, vaan sumutorven tahdittamana. Sinänsä kiva, kun se torvi alkoi soimaan, koko yleisö tiesi mitä tehdä. Silti olisin kaivannut vähän enemmän variaatiota.

Paikalla ei myöskään ollut Liigahalleissa tuttua faniryhmää. Ehkäpä tässä syy miksi
a.) Ei ole chantteja ja tifoja ja jatkuvaa kannatusta
b.) Kannatusinstigointi hoitui erilaisten äänimerkkien ja näyttöjen avulla.

The buckleupbaby. Tarinaa löytyy täältä.

Peli päättyi aivan toisen jatkoerän alkuun, Columbuksen voittoon.

Olisin halunnut nähdä minkälainen hulabaloo syntyy, kun jatkoerässä Pingviinit tekee voittomaalin, mutta tällä kertaa näin ei käynyt. Itse vihaan jatkoeriä, ne loppuu niin äkillisesti. Toivo on tärkeä asia penkkiurheilussa. Maalin tappiotilanne ajassa 58.21 ei tunnu fanista mahdottomalta. Mutta on jatkoerät silti mun mielestä paras tapa ratkaista peli, rankkarit on ihan skeidaa. Pthyi.

Siinä muutama ensimmäinen päivä.

-Aittatar

Eläinystävät paikan päältä. Ylävasemmalta myötäpäivään Crusher, Cordelia, Otis, Skeet.