Edellispäivän Kivikko-onnistumisen myötä oli päähäni iskostunut ajatus viikkokisoihin osallistumisesta. Se että edes pohdin asiaa on huikea askel mulle, esiintymiskammoiselle stressipupulle. Siitä asti kun aloin ajatuksella leikkimään, oli vatsan pohjalla vellova pelko- ja paniikkitila. Se oli läsnä joka hetki, koko päivän, vaikka en ollut tehnyt päätöstä kumpaankaan suuntaan.
Asennoiduin kuitenkin siihen, että kisaaminen olisi mahdollisuus ja ajoin mutkan kautta Kivikkoon. Aloitin väylällä nro 2 draivitreenillä. Kuusi lättyä käteen ja viskomaan. Yritin saada hermoja kuriin, mutta vatsassa asustava peikko ei hellittänyt otettaan.
Kun olin saanut tarpeekseni, siirryin puttaamaan. Putti alkoi kulkemaan jännityksestä huolimatta ihan hyvin, edelleenkään ei kisapäätös ollut syntynyt. Se syntyi vasta, kun elämäntapafribaaja, joka jatkossa kulkee nimellä Sauli (moi Sauli!), ei nyt kädestä pitäen, mutta tarpeeksi määrätietoisesti raahasi mut ilmoittautumaan.
Sauli tuntuu uskovan muhun ja mun taitoihin. Tuntuu aika siistiltä, että joku oikeasti on sitä mieltä että mussa on tarpeeksi potentiaalia, että muhun kannattaa tuhlata aikaansa. Who would've thunk? Tyyppi esitteli mut myös yhdelle, jo pidempään harrastaneelle kundille, Jarnolle, joka lupasi, että pääsen joskus kierrokselle mukaan oppiin.
Kisaan pääsin heittämään naispoolissa. Oli mielenkiintoista seurata miten kaksi pitkän frisbeegolftaustan omaavaa naista heittää verrattuna miehiin. Ihan älyttömän tasaista suorittamista ja järkeviä ratkaisuja. Heidän pelissään ei näkynyt liiemmin sitä "upporikasta ja rutiköyhää" -peliä, johon olen tottunut noiden mun peliseurojen kanssa. Peli näytti juuri siltä mihin mun kuuluisi pyrkiä. Tasaisesti, ilman mitään suurempia riskejä ja nakutellen par-tuloksia.
Mutta mitä sit, jos mä tykkään siitä riskipelistä? Jos haluun ison käden ja välillä sit ottaa takkiin sen takia? Oon ehkä ihan pöljä, mutta mä nautin niin paljon enemmän täysiä vetämisestä, että en varmaan ikinä pysty täysin hillitsemään itseäni. Järkeä mun pitää kyllä saada, mutta himmailemaan en voi alkaa. Tai voin tietenkin, en vaan halua.
Mutta mutta:
Mun kierros meni AIVAN PENKIN ALLE. Kisajännitys ei helpottunut missään vaiheessa ja kun onnistumisiakaan ei tullut, en missään vaiheessa saanut päätä ja peliä kasaan. En heittänyt yhtään väylää pariin. Ei mun taso hyvä ole, mutta toi on jo ihan todella surullista. Mun epäonnistumisia oli monet heitot metsään, useampi puttiralli, kiekon kadotus väylän 1 vesielementtiin, huonot avaukset, säälittävät lähestymiset, surkea tuuri ja aivan käsittämättömän huono paineensietokyky.
No olihan mulla onnistumisiakin. Ne voidaan laskea yhden sormen sormilla. Kyllä, luit oikein, yhden SORMEN sormilla. Eli yksi onnistunut heitto. Yksi heitto joka jäi mieleen positiivisena. Se oli Tomahawk Ups -heitto väylän 7 metsästä pois. Heitto jota en ole oikeastaan ollenkaan harjoitellut, joten mun yksi onnistuminen oli VAHINKO. Pardon my French, mutta whoopdy fuckin' doo. Tulos +27. Muistelisin, että eka rundi ikinä Kivikossa on mennyt tuloksella +26, joten vois sanoa, että mitään kehitystä ei ole tapahtunut.
Mä tiedän, että paineensietokyky kasvaa mitä enemmän uskaltautuu toimimaan stressaavissa tilanteissa. Mutta se tosiaan vaatii sellaista rohkeutta, mitä tällainen arkajalka saa aina kaivaa ihan älyttömän syvältä. Jos saan edes sen ulos itsestäni. Tässä lajissa olen ylittänyt itseni jo sata kertaa, mutta siihen pitäisi kyetä vielä tuhat kertaa. Jos sitten saisi jotain rutiinia.
Yritän taas hetken olla positiivinen ja muistuttaa itseäni siitä, että noin huonoa tulosta pitäisi olla älyttömän helppo parantaa. Pessimisti vaan huutelee taustalta, et se vaatis uskallusta lähteä enää _ikinä_ kisaamaan.
Kisan jälkeen en ollut parhaimmillani. En suostunut puhumaan tuttujen kanssa, en lähtenyt kierrokselle. Puttasin. Ensin kivikossa reilun tunnin, sitten hain ruokaa ja Tuusulaan kanssa lähemmäs kahdeksi tunniksi. Pää piti saada tyhjäksi ja vitutus pois. Turhautuminen sai mut taas pillittämään, onneksi ei kierroksen aikana, mutta silti. Fuck this shit.
Puttia pitkään.
Ensimmäinen yksilökisa takana. Kynnys osallistua seuraavaan kasvoi. Mutta sain sovittua loppuviikkoon kaksi oppituntia eri ihmisten kanssa, joten ainakin on mahdollisuus kehittyä.
Kun pääsin autoon kisan jälkeen, Spotify iski soimaan Pearl Jamin "Just Breathe" -biisin. Kuin tilauksesta. Yritin vaan hengittää.
Tiistai.
Mun uskallus mennä nolaamaan itseni antoi mun äidille rohkaisun ylittää itsensä ja mennä yksin melomaan. Nyt tuli selkeästi positiivisin vaikutus mun rohkeudesta. Hyvä äiti! Oon ylpeä susta.
En jäänyt mäkään vellomaan itsesäälissä tai tehnyt Kivikosta peikkoa, vaan lähdin illalla Saulin kanssa kierrokselle. Sen verran arkailin kyllä, että pyysin kierroksen aloittamista väylältä kaksi, ettei tarvitse luopua kiekosta heti kättelyssä.
Kierros alkoi ihan ok. Oli kai par tai toinenkin ja suht ok fiilis. Sauli sai hyvät naurut mun edellispäivän kämmäilystä.
Kivikon väylä 7 on par 4 ja se heitetään ylämäkeen, ensin kalliolle, sitten kukkulalle. Oma heittoni onnistui ihan ok, mutta Sauli halusi kokeilla jotain ihan uutta. Kaivoi laukustaan sen lempikiekon, jota olisi halunnut ostaa kymmenen samanlaista, mutta joita oli tarjolla vain se yksi.
Varjoselfie Kivikossa.
Heitto ei onnistunut. Lähti niin paljon oikealle ja ilman ilmeisiä puuosumia, että pelättiin kiekon kadonneen forever. Tyypillä meni pasmat sekaisin. Koko olemus huusi sellaista vitutusta, että tiesin suoraan kiekon arvon, vaikka tarinan kuulinkin vasta jälkeenpäin.
Oli pelottavan todennäköistä, että lätty on halkonut koko ryteikön läpi ja päätynyt tien toisella puolelle, Amazonin viidakkoon verrattavissa olevaan pusikkoon. Hetken etsinnän jälkeen Sauli lähti käymään heittopaikalla katsomassa lentoradat uusiksi. Mä päätin siinä välissä haravoida vähän kauempaa, jos se puu/kiviosuma olisikin tullut. Niinhän siinä oli käynyt. Reilu 10metriä vasemmalle siitä, missä viimeinen havainto tehtiin, löytyi Boss lepäämästä. Huusin tyypille, joka oli ehkä helpottunein ikinä.
Saulilla oli silti vähän peli sekaisin ja kaksi seuraavaa heittoa kolisi puihin. Kun vihdoin saatiin väylä loppuun ja istuttiin seuraavan väylän tiillä, sanoin, että jos tuntuu siltä, jätetään kierros kesken. Avattiin kuitenkin ja Sauli avaskin hienosti. Seuraava pooli oli jo takana ja jos muistan oikein, sain mäkin avauksesta aplodit.
Hetkeä aiemmin kaivoin mun kännykkää, mutta olin luultavimmin jättänyt sen autoon. Kun lähdettiin alas, tää iso pooli kysäisi, että onko meiltä kadonnut puhelin. Takana oleva naisheittäjä oli löytänyt harjoittelualueelta puhelimen ja yritti etsiä omistajaa. Kylmä hiki, veri pakeni kasvoilta ja samantien kipittämään etsii naisen käsiini.
Mun puhelinhan se oli. "Tos on tollanen Stanley Cup kuva", nainen sanoi, enkä tohtinut korjata, että ihan vaan Kanada malja ja Kimmo Kuhta. Mieletön tuuri kyllä saada puhelin takas ennen kuin on edes tajunnut hätääntyä.
Kiekkojakin hukkuu ja joskus niitä myös löytyy.
Koko matkan kun hain puhelinta, taustalla soi Saulin nauru. Koko loppukierroksen kundi kiitteli siitä, että löysin hänen Bossinsa ja hukkasin puhelimen. Nämä yhdessä pelasti kiessin. Kaikki ahdistus ja ketutus raukesi, kun toimin pienenä comedic releasena. Hyvä mä! Sauli pisti loppukiessillä 7 pirkkoa sisään.
Kierros sujui kyllä sata kertaa paremmin, kuin maanantaina ja Saulikin jossain vaiheessa sanoi, että ei tässä ennätyksiä rikota, mutta hyvä tulos silti. Pirkkometsä ei vielä oo mulle moisen lisänimen arvoinen, mutta ei se mikään huonokaan ollut. Viimeiseksi oli edessä tuo pahan Karman ja menetettyjen kiekkojen väylä nro 1. Sauli tarjosi Katanaa lainaan, jolla sain kerran saareen asti, mutta mun itseluottamus ei riittänyt heittää sitä. Heitin vähän pehmeästi Champpari Leopardini, mutta ei mennyt outtiin. Sain itseasiassa väylän ekaa kertaa par-tulokseen.
Sitten piti ruotia kierroksen pisteet. Saulin arvuuttelusta päättelin, että ihan hyvin meni, mutta kun tyyppi sanoi lukeman +13, en meinannut housuissani pysyä. Kiljuin ja huusin ja itkin onnesta. Toi on mulle ihan hävyttömän hyvä tulos ja edellispäivän jäljiltä balsamia mun syviin haavoihin.
Tyytyväinen tyttö.
Keskiviikko.
Iltavuoro tiedossa, joten vain lyhyt puttitreeni ennen duunia. Alkoi satamaan, joten se jäi oikeasti lyhyeksi.
Torstai.
Oltiin Lauran kanssa päivä Tallinnassa, mutta alkoi jo olee sellaisia vieroitusoireita, että heti kun olin tytön vienyt kotiin, lähdin harjoittelemaan. Sen verran paljon oli kello, että vaan tunnin viitsin viskoa, mutta jotain sentään.
Treenipäivyriin voi laittaa selkäkehityskuvan reissusta.
Perjantai.
Olin sopinut viikon toiselle vapaapäivälle treffit Frisbeegolf forumin kautta yhteyttä ottaneen Tonin kanssa. Nähtiin Talissa 10.30 ja ensimmäinen kysymys oli "Haluatko jotain pikku muutoksia vai katotaanko toi sun tekniikka kokonaan uusiksi?". No eipä siinä voinut kuin nauraa. Turha sitä on rikkinäistä alkaa korjata, jos uuden hommaaminen on järkevämpää.
Heittoasento meni uusiksi. Tähän asti olen pitänyt jalat samalla viivalla. From now on mulla on takajalan päkiä ja etujalan kantapää sillä linjalla mihin tähtään. Check. Ainoo osa mikä meni heti jakeluun.
Oon kääntänyt mun rannetta aina, koska olen joutunut kiertämään kroppaani asennosta johtuen. Nyt kun se on korjattu, saan ranteen suoraksi ja vedon hieman kropan alta. Ja ylipäätään kiekon kulkemaan reachista releaseen suorassa linjassa. Kunhan siis opin siihen. Nyt ei tilanne ole vielä kovinkaan hyvä.
Saatto pistettiin kanssa kuosiin. Eli nyt takajalka ja käsi täysillä mukana ja pyörähdys tapahtuu kantapäällä. Teoriassa siis. Ja joskus sitten, kun toistoja on kerääntynyt tarpeeksi.
Toni teetti mulla paljon kuivaharjoituksia. Pyörin, kuin balleriina, tai ehkä vähän sirommin vielä, heitellen kättä ja jalkaa mihin sattuu. Graceful on sana, joka kuvastaa sitä tanssahtelua parhaiten. Mutta se teki hyvää. Se tuntui aluksi höhlältä, mutta loppupäivästä pyörin jo Teboilin parkkipaikalla yksin, useamman ohikulkijan riemuksi.
Tali väylä 14. Pitää päättää lähteäkö oikealta vai vasemmalta. Mä en osannut päättää, menin keskeltä läpi.
Draiveja tein puttereilla, jos ylipäätään sain kiekon käteen. Toni otti kuivatreenistä videota ja jumankauta, mähän näytin vähän frisbeegolffarilta. Nyt kun kiekko kädessä onnistuis sama, mutta ei mulla mikään kiire ole. Toistoja toistoja.
Kiitoksia vielä Tonille tätä kautta, en voi käsittää miten noin hienoja tyyppejä on olemassa. Tän lajin henki on räjäyttänyt mun pään!
Seuraavaksi ruokaa ja Saulin kanssa reissu Frisbeepointiin hakemaan mulle jälleen pari draiveria. Sen jälkeen hetkeksi treenaamaan Kivikon väylälle nro 2.
Ostokset.
Saulilla oli mulle yllätys. Josta tyyppi aloitti vihjailun jo torstaina. Mä oon ite maailman huonoin pitää salaisuuksia ja esim lahjojen hautominen on ihan täyttä tuskaa, eli mä kyllä ymmärrän, kuinka vaikeaa Saulin oli olla vihjailematta jatkuvasti. Siis JATKUVASTI. Toisaalta ymmärrän nyt myös minkälaista on olla vastaanottavana osapuolena. Aika kuumottavaa.
Mun yllätys oli Aino. Ihana ihana Aino. Aino, joka kävi lauantaina nappaamassa Keinukallion kisojen naisten sarjan voiton.
Aino on vielä kauniskin!
Aino on aurinko. Niin lämmintä ja kannustavaa ihmistä saa hakea. Mun kierros oli taas ihan hirveetä kuraa, mutta se ei tuntunut yhtään niin pahalta, kun oli tollanen supertsemppari mukana. Ja jos tyttö ei ole vielä kaiken lisäksi huikee näyttelijätär, niin se taitaa myös uskoa vähän, että mustakin saattaisi johonkin olla.
Ainon peliä oli upeeta seurata. Tyypin draivi on pitkä ja siinä on voimaa. En mä haluu heittää ku pojat, mä haluun heittää like a girl. Like an awesome-super-disc-golfing-amazonian-warrior-girl.
Ainon heikkous on kuulemma lähipeli. Mun silmiin se oli kaunista katseltavaa, mutta Aino on niin kunnianhimoinen, että ei tyydy alle parhaan. Niinkuin ei saisikaan, jos tähtäimet on korkealla.
Mulla natsas ton likan kanssa tosi hyvin yhteen ajatusmaailmat ainakin lajin suhteen. Moni juttu mitä Aino sanoi, niin nyökyttelin vaan ja hoin "just tollai mäkin ton näen".
Muuten mun kierros oli stressijännitysahdistushuono, mutta pirkkometsästä sain tuplattua mun all time -pirkkomäärän, kun sain väyliltä 14 ja 15 pirkot. Ne ja loistava seura ja opetus on mitä mä muistan tolta kierrokselta. Epäonnistumiset saa jäädä unholaan.
Järvan tuloksien tarkistus upeissa maisemissa.
Kiitos Sauli, kun järjestit tän ja kiitos, että jaksat opettaa mua kärsivällisesti. Mutta eniten kiitos siitä, että uskot muhun vaikka itse en aina usko. Oot ihan huippu ja vaatimaton kanssa. En malta odottaa, että saat sun kruunun ja viitan.
Iso kiitos myös sulle Aino! Ei oo mitään siistimpää, kun tavata sellainen pelaaja, jonka kaltaiseksi itse haluan. Nainen, joka lupaa auttaa mua ennen kuin näkee ensimmäistäkään heittoa ja joka uskoo mun potentiaalia vaikka en yhtään kyennyt suoriutumaan.
Lauantai.
Töissä oli ihan tuskaa, kun ulkona oli niin kaunis keli. Onneksi iltapäivälle oli sovittuna treffit Jarnon ja Saulin kanssa Taliin, niin tiesi, että heittämään pääsee, kunhan malttaa odottaa.
Rundin jälkeen vielä vähän treeniä.
Aloitettiin lähestymistreenillä harjoittelualueella. Mun pitää kyllä sitä treenata ihan hirveästi, koska oon ihan hukassa. Mutta nyt Ainon ja Jarnon oppejen jälkeen, mulla on semikäsitys mitä pitäis tehdä, nyt vaan tarvis oppia se.
Kyllähän me tietenkin harjoiteltiin myös draiveja. Mun sadan metrin obsessio on tarttunut myös Sauliin ja yhdessä tahkotaan sen eteen duunia. Nyt mun uusilla eväillä se kuitenkin on mahdollista, kunhan vaan jaksan treenata. Eli toistoja toistoja!
Lähdettiin vielä kierrokselle ja se ei ollut kyllä keltään mitään frisbeegolfin juhlaa, mutta hauskaa oli silti. Mulla nyt meni Tali-enkka uusiksi, kun oli lähtökohdiltaan niin huono. Tuloskortissa +30, joka on ehkä seitsemän heittoa vähemmän, kuin edellinen. Seuraava tavoite on sitten alle +30 ja siitä sit alle +20. Kunhan saan vähän kehitystä alle.
Kävin syömässä ja hakemassa mässyjä ja vielä hetkeksi Tuusulan Urheilukeskukselle harjoittelemaan.
Sunnuntai.
Lupasin itselleni, että kunhan tulee 8h unta täyteen, saan luvan lähteä aamulla taas heittämään. Käsi ei kuitenkaan ollut yhteistyöhaluinen, joten treeni jäi tuntiin. Päätin ett vietän vapaaillan ja maanantaina taas seuraavan kerran töiden jälkeen.
Duunipäivän päätteeksi oli himot kuitenkin aika kovat ja narkkarin oli saatava huumettaan. Kurvasin Kivikkoon, mutta dumppasin puolet draivereista autoon ja täytin bägin puttereilla. Puolisentoista tuntia puttia ja pääsin nauttimaan hyvästä showsta, kun Sauli ja joku kundi yrittivät heittää monta kymmentä metriä pitkän lähestymisen koriin. Se kundi oli jo onnistunut kerran ennen Saulin ilmestymistä, mutta kumpikaan sankareista ei saanut enää upotettua lättyä ketjuihin. Jos mä olisin ollut kori, niin sitten olisi onnistunut. Disc magnet.
Töistä poistuessa mietin lasketaanko se kuitenkin vapaaillaksi, jos vaan treenaan puttia.
Äänestin ja tulos oli yksimielinen. Lasketaan!
Ihan järjettömän huikea tunteiden vuoristorata -viikko takana. Kaikki ei mennyt niin kuin elokuvissa, mutta tällaisista viikosta mä nautin. Takapakkeja ja onnistumisia ja uusia ihmisiä. Aino, Toni, Sauli, Jarno ja muut jotka teette mun harrastamisesta vähän hauskempaa ja pelottavampaa ja ihan vaan hienointa ikinä! Kiitos!
-Aittattar
ps. Sauli kirjoitti tänään mulle jotain mun taidoista, mikä sain mulla taas tipan linssiin.
"Mua harmittaa se, että sä et ite tajuu sitä, mitä mä näen sussa."
Sit se onneksi rupes höpöttää rintakarvoista, niin pääs tilanteesta yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti