Työpäivän jälkeen suuntasin taas Kivikkoon treenailemaan. Olin päättänyt, että tämä viikko olisi lungia pelailua ja treeniä, ei mitään paineita. Viime viikko oli rankka, mutta upea ja halusin nyt vastapainoa.
Ensin draivitreeniä Saulin kanssa väylän 2 tiiltä. Kun porukkaa alkoi kerääntymään, siirryttiin treenialueelle puttailemaan ja kokeilemaan löytää lähipeliin Ainon peräänkuuluttamaa herkkyyttä. Ei löytynyt. Kiekot lähtee edelleen mihin sattuu hirveällä lepatuksella.
Spike Frisbeepointista.
Kivikon viikkokisaajia alkoi valua paikalle. Mua painostettiin vähän joka suunnasta osallistua, koko päivän mittaista suostuttelua. Olin kuitenkin päättänyt, että en vielä tällä viikolla osallistu. Alkoi hieman mennä hermot siihen jankutukseen, vaikka se oli kaikilta hyväntahtoista. Mutta päätökseni olin tehnyt ja siinä pysyin, vaikka joku olikin sitä mieltä, että en pysty olla ilmoittaumatta, jos Kivikossa olen. Hei voin kertoa, ei tuottanut mitään ongelmaa.
Sanoin tsempit kisaajille ja jäin puttailemaan vielä hetkeksi.
Tiistai.
Töiden jälkeen hierojani Kervisen käsittelyyn. Sunnuntaina oikkuillut heittokäsi pääsi nyt syyniin. Käytiin myös enempi selkää ja hartoita läpi. Teki taas kipeää, mutta niin hyvää. Huomaa, kun salitreeni jäänyt väliin ja frisbeetä tulee heitettyä senkin edestä, että ihan eri lihasryhmät kipeytyy. Paitsi tietenkin jalkapohjat, jotka on superjumiset edelleen.
Viiden jälkeen treffit Saulin kanssa Kivikossa. Tarkoituksena oli treenata lähäreitä, jotka kaikessa tässä rämpimisessä on se mun heikoin osa-alue. Yritettiin putterilla lähestymisiä hyzer-kulmassa (hyzer eli hyssessä kiekko lähtee gripin vastakkainen reuna alhaalla. Anhyzer eli antsa tai Annukka lähtee vastaavasti reuna ylempänä. Nämä muuttavat kiekon lentorataa). Mä en saanut minkäänlaista toistettavuutta siihen, jos edes onnistumisia tuli. Kiekot lähtee epäpuhtaasti kädestä ja väpättävät, kuin lepakot. Rämpimistä ja räpeltämistä.
En vaan ymmärrä, mitä mun pitää tehdä, kun en saa kiskoa täysillä. Turhauttavaa.
Mulla oli itseni kanssa sopimus, että treenaan vaan lähipeliä. Päätös alkoi yllättäen rakoilemaan, kun lähärit ei luonnistuneet yhtään. Lopulta anelin jo, että mentäisiin draivaamaan väylälle 2. Ah, siinä on sentään jotain järkeä.
Keskiviikko.
Aloitin töiden jälkeen taas lähipelitreenin. Nyt ehkä hieman mielekkäämmällä tavalla, jossa ei kuitenkaan tule sitä saman heiton jauhamista, jota kyllä tarvitsen, mutta jika käy nopeasti tylsäksi. Eli otin putterit kouraan ja menin Ristikiveen kiertämään. Pelkkiä putteriheittoja.
Siinä on jotain nöyrää. Heittää lyhyitä ja huonoja heittoja, kiekoilla joiden kanssa on sujut vain oikeasti putatessa. Teki mieli huutaa muille rataa kiertäville, että en mä nyt ihan näin huono oo. Mut kuulokkeet korvilla tarpeellista treeniä ja nielin ylpeyteni.
Kierros oli kuraa mutta viimeisillä kahdella väylällä aloin vihdoin tajuamaan mikä niiden lähäriden idea on. I had an epiphany. Sen sijaan että lyön päätäni seinään, kun en ymmärrä mitä edes teen väärin, yritin löytää miettiä mitä muut tekee oikein. Siihen auttoi kaikista eniten, kun mietin miltä Aino näyttää kun heittää kevyemmin.
Aino on kuin peto kun draivaa. Määrätietoinen ja räväkkä ja siinä on sellainen voima jota voi vaan ihaillen katsoa. Oikeasti, wow nainen!
Lähärit onkin ihan eri juttu. Ne lähtee kauniisti ja naisellisesti ja ovat kuin tanssi. Aino vaatii multa herkkyyttä ja itse heittää kuin Frisbeegolfin joutsenlampea tanssisi. Se on upeaa seurattavaa. Kun aloin "kopioimaan" (to the best of my knowledge) Ainon liikeratoja, alkoi punainen lanka löytymään.
Ahdistus oli kuitenkin sen verran suuri yksin heitellessä, että skippasin toisen kierroksen ja suuntasin Kivikkoon jatkamaan. Ei tää homma kerralla jakeluun mennyt, mutta valo alkoi jo tunnelin päästä näkymään.
Torstai.
Torstaille olin sopinut ihanan Ainon, miehensä Samin, treenikaverinsa Rikun ja Saulin kanssa treenit aurinkolahteen puistoon. Koska treffit oli vasta kuudelta, kävin vielä Kivikossa vähän salaa heittelemässä. Koska onhan se ihan loogista, että kun menee treenaamaan osaavien kanssa lähipeliä, niin pitää itsekin jo osata. Ettei vaan joutuisi nolostumaan kenenkään edessä. Huoh. Ärsytän itse itseäni välillä.
Samin ja Ainon kemiaa on kiva seurata. Upean kannustavaa yhteiseloa, ainakin tällai ulkopuolisen silmin. Molemmat huisin taitavia ja siinäkin mielessä hienoa katsottavaa. Niin paljon voisi oppia vaan seuraamalla tätä paria. Eikä ehkä pelkästään frisbeegolfista.
Ainon treenikaveri Riku on aurinko. Mr Aurinko. Lämmin, hymyilevä ja rento. Kun ensimmäistä kertaa Rikun näin, kieltäydyin lähtemästä kiessille Saulin, Rikun ja parin muun kanssa. Näin jälkeenpäin katsottuna, tosi pöljää, koska olivat tosi rentoja kundeja. Mä vaan en oo erityisen rento pimu. Riku kyllä sulattaa kaikkien sydämet, siitä olen varma.
Mfillä oli mukana kolme treenikoria. Aloitettiin pienellä leikkimielisellä puttiskaballa, jossa peloistani huolimatta pärjäsin ihan kivasti. Riku voitti, mutta me kaikki muut oltiin aika lähellä.
Seuraavaksi treenattiin lähäreitä. Otettiin koriin etäisyyttä joitain kymmeniä metrejä ja Sami opasti (lähinnä mua) miten se lähestyminen tapahtuu. Kun alettiin sit heittelemään, Aino kommentoi, että multa löytyy jo nyt enemmän herkkyyttä, kuin missään yrityksessä meidän yhteisellä kierroksella. Se tuntui hyvältä, koska Aino oli mun inspiraatio.
Treenattiin vielä lisäksi Hyzereitä (superfail on my part), forea ja loppuun lisää putteja. 50 puttia kymmenestä metristä. Sisään sain 15. Hups!
Kolme ja puoli tuntia treenattiin ja fribamummo oli kotona vasta kymmenen jälkeen. Oli antoisaa ja alun jännityksestä huolimatta todella rentoa.
Perjantai.
Loma alkoi klo 13 ja juhlin sitä lähtemällä Saulin kanssa nummelanharjullr. Saulille taisi olla eka rundi Harjulla tänä vuonna, mulla oli ennestään takana yksi kokonainen ja yksi mummoilun takia kesken jäänyt kiessi.
Kierroksesta ei jäänyt mitään älyttömän hyviä muistoja, mutta se miten kova luotto Saulilla muhun on, lämmittää. Se tuolta tarttui mukaan. Yhä uudestaan hämmennyn siitä, kun tyyppi puhuu musta sanoja jotka kuulostaa ihan joltain toiselta ihmiseltä. Joltain josta voisi tulla jotain.
Kierros ei tosiaan ollut mikään onnistunut multa, tulos +24. Parempi kuitenkin kuin viimeksi, mietitään mieluummin siltä kannalta. Oppiakin sain. And that's what really counts.
Lauantai.
Meidän Irlannin vahvistus Hanna on Suomessa käymässä ja lähdettiin Turkuun roadtripille ja syömään parasta jäätelöä ikinä.
Reissun jälkeen sain kutsun littyä Rikun, Saulin ja Kriden seuraan Kivikko kierrokselle. Yllätys oli aika suuri, kun paikalle päästyäni olikin poolissa kahdeksan kundia.
Kaikki jotka tuntee mua, tietää miten paljon stressaan uusia ihmisiä ja tilanteita. Kai se on ramppikuumetta, kun sen kokee jotenkin esiintymistilanteena. No nyt olikin ihan järkyttävän jännä fiilis...
Pojat oli jo aloittaneet kierroksen ja olivat matkalla toiselle väylälle. Kukaan ei ollut vielä nähnyt mua, joten mahdollisuus karata oli edelleen olemassa. Päätin kuitenkin kaikesta paniikista huolimatta liittyä seuraan. Mutta se ei ollut helppo päätös. Se taisi tulla muutaman kirosanan saattelemana.
Mä tärisin. Kädet, jalat, oikeastaan koko varsi. Mun oli vaikeeta saada happea. Mun avaus kakkisväylällä ei muistaakseni mennyt edes mitenkään älyttömän huonosti, mutta alkoi silti kyyneleet nousee silmiin. Yritin. Vaan. Hengittää. Just breathe, sanois Eddie Vedder.
Toi oli kyllä ihan mielettömän upea porukka. Kundit oli todella rohkaisevia (ehkä koska oon tyttö, ehkä osittain koska olin ok) ja jossain vaiheessa mullakin alkoi jännitys raukeemaan. Kierros alkoi menemään paremmin ja pää pääsi pois siitä mustasta paikasta mistä aloitin. Saatiin meidän muutenkin hillityn kokoiseen pooliin vielä yksi ylimääräinen, kun seiskalla oltiin päästämässä tyyppiä ohi niin se liittyikin seuraan. Kuulemma toivoi oppivansa jotain, mutta kyllä taidettiin me muut olla ihan yhtä oppivassa roolissa. Eritoten minä.
Sain jarrupool kierroksella ekaa kertaa molemmat Kivikon par 4 väylät par-tulokseen. Se oli aika huikea fiilis. Muuten ei mitään superonnistumisia tullut, mutta tasaisen hyvä rundi.
Mä olen ihan matemaattisesti lahjakas. Olen myös varma, että tossa porukassa oli muitakin, joille perus yhteenlasku ei yleensä tuota ongelmia. Silti, kymmeneen laskeminen oli pyhä mahdottomuus. Jokaisella väylällä oltiin lähdössä liikkeelle, kun vähintään yksi heittäjä oli vielä vailla avausta. Uudestaan ja uudestaan. Aivan huikeeta touhua.
Kun kundit sai kierroksen loppuun, oli mulla vielä väylä nro 1 suorittamatta. Sain kuulla, että jos heitän väylälle par-tuloksen, pääsen uuteen henkilökohtaiseen ennätykseen. Pienet paineet siitä sit. Yleisönä yhdeksän tyyppiä, joista kolme ennestään tuttuja. Tässä vaiheessa kierrosta stressi tuli kuitenkin suorituksesta, ei esiintymisestä. Halusin onnistua, koska tulos oli kiinni siitä. Se että nolottaa, jos epäonnistun, ei ollut enää päälimmäinen ajatus.
Avaus: saareen! Lähestyminen ei epäonnistunut ainakaan totaalisesti ja putti sisään. Uusi henkilökohtainen ennätys +12!
Kiitti Riku ja Sauli, kun pyysitte mua mukaan ja pimititte tiedon monsteripoolin koosta. Mulla oli niin hauskaa. Ilman, että potkitte mua persuksille en olisi uskaltanut lähteä. Se olisi ollut mulle ihan älyttömän suuri menetys niin monella eri tavoin. Oikeasti, kiitos. Kiitos. Olen sanaton teidän hienouden edessä.
Sit pikku flashback. Kun Sauli oli raahannut mua ilmoittautumaan ekoihin viikkokisoihin pari viikkoa sitten, oli se maininnut että olen vasta aloittanut lajin. Siinä oli sitten yksi Tero, joka oli sivusta seuraillut mua treenialueella, maininnut, että putti kuitenkin kulkee ihan hyvin tms. No mitäs tämä suloinen nuori nainen oli kiitokseksi sanonut?
"Just joo". Oikeasti, kuinka tyly ja epävarma voi ihminen olla?
Mä en muista tilannetta lainkaan. En muista niistä muutamasta tunnista muutenkaan paljoa mitään. Mutta se että Tero oli tajunnut, että mua jännittää, enkä vaan oo kylmä narttu oli iso juttu, koska:
Tero oli mukana Jarrupoolissa, Monteripoolissa, Kivikko after eightissä tai varmaan jonkun takana pelaavan mielestä "ne vitun kusipäät". Tyyppi oli päättänyt, että yrittää helpottaa mun jännitystä. Oli kuulemma nähnyt jo kaukaa mun totaalisen pakokauhun. Meillä klikkasi kyllä heti. Miten joku voi olla niin insightful, että näkee ulkoapäin, että nyt on täysi paniikki päällä? Useimmiten ihmisten tarvii tuntea mut pidempään, että tajuavat mikä hermokimppu oikeasti oon.
Mut kiitos Tero, että otit siipesi suojaan (pun intended and explained later on) ja omalta osaltasi, joka oli suurin, rentoutit mua. Kiitos myös kaikki muut pojat olitte ihanan kannustavia ja sairaan hauskoja. It was hella fun!
Sauli ja Tero
Sunnuntai.
Taas lähdin aamupäivällä liikkeelle ja yksin Kivikkoon heittelemään, lähäri ja puttitreeniä oikeastaan pelkästään ja kelistä nauttimista. Jossain vaiheessa sitten sovin kierrosta ihanan Ainon, Samin, Rikun ja Saulin kanssa.
Mun kierros meni huomattavasti paremmin, kuin eka kierros Ainon seurassa. Olin rennompi ja päätin myös heittää avaukset paikoiltani. Tulos +15, eli ei hyvä muttei liian huonokaan.
Samin peliä oli kiva seurata, tyyppi avasi suuren osan väylistä putterilla. Oikeasti, ido on käsi, kun toiset kaivaa pituusdraiveria ja Sami heittää pidemmälle Novalla. Awesome!
Aino on joka kerta yhtä upea. Mä en vaan pääse siitä yli, eikä mulla ole teille sanoja kuvaamaan tota likkaa. Upea. Lahjakas. Voimakas. Herkkä. Määrätietoinen. Kannustava. Rohkea. No keksinhän mä muutaman sanan.
Kierroksen jälkeen jäätiin Saulin ja Rikun kanssa odottamaan, että saadaan Jarrupooli vol. 2 kasaan ja uudestaan kiessille. Tällä kertaa meillä oli maltillinen kahdeksan hengen pooli joten eteneminen ei ollut ihan yhtä verkkaisaa kuin edellisiltana.
Väylällä kolme puuosumaprosentti oli aika huikea. Yksi toisensa jälkeen heitettiin lähimpään tai vähän kauempaan puuhun. Kunnes tiille astui Tero, joka avasi ihan pirkkopaikalle. Riku kutsui Teroa Lintumieheksi, eli birdman eli birdiemies. Se nimi saattoi tarttua. Loppukierros pohdittiin jo Lintumies sarjakuvaa ja supervoimia.
Seiskaväylällä meidät otti kiinni sama heppu, joka liittyi lauantaina samalla väylällä seuraan. Nytkin saatiin meidän vähäluikuiseen joukkoon yksi lisää ja Monsteripooli alkoi olla oikeamman näköinen ja kokoinen.
Mun huippuhetkiin kierroksella kuului väylä 11. Ensimmäistä kertaa onnistuin avaamaan, niinkuin se kuuluukin ja pääsin viiteen metriin korista. Putti sisään ja mun viides Pirkko oli plakkarissa!
Monsteripoolissa on kyllä ihan parasta pelata. Varoituksen sana kaikille, jotka Kivikkoon suuntaavat viikonloppuna illalla, Kivikko after eight might be there.
Loppukaneettina viikko oli upea. Opin treenaamalla ja seuraamalla toistakymmentä eri tyylistä ja taitotasoista heittäjää. Kaikki parempia, kuin minä, kaikilla vähän oma tyyli.
Kiitos kaikille, eritoten IhanaAino ja putteriSami, Shau, Lintumies ja Mr Aurinko.
-Aittatar
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti