TPK Viikko 31: Kisaa ja hajoilua.

Maanantai.

Viikkokisat pääsin heittämään mun poikien kanssa. Shau, Mr Aurinko ja Lintumies uhrasivat oman kierroksen mua varten. Heistä jokainen varmasti suorittaa paremmin, kun on tuntemattomia ympärillä ja pienet paineet päällä. Mutta kundit tiesi, että mulle tulee ne paineet jo tutussa porukassa ja halusivat, että voisin heittää mahdollisimman ehjän kierroksen.



Oltiin onnekkaita, kun päästiin aloittamaan väylältä kolme. Melko normi järjestyksessä pääsi siis rataa kiertämään ja paskajonkkaykkönen oli vasta toiseksi viimeisenä edessä. Täydellistä.

Heitin todella tasaista kierrosta, ei mitään suuria onnistumisia, muttei myöskään pahempia epäonnistumisia. Putti ei kulkenut yhtään, alarauta kolisi monsterpooli-style! Mutta mulla oli hyvä fiilis. Sellainen fiilis, että ehkäpä voisi joskus vielä ilman tukiverkostoa kisata. Ehkä.

Saatiin kierroksen loppuun omat laput laskettavaksi. Laskin kerran. Laskin uudestaan. Pyysin vielä Teroa laskemaan. Ja jumakauta sentään, sivusin mun omaa ennätystä. -13 mun edelliseen viikkokisatulokseen nähden. Sehän saattaisi olla tasoituksellinen voitto taskussa.



Mä liikutun joka kerta, kun mietin noita kundeja. Ne on antaneet mulle jo niin paljon ja jälkiviisaana voin kertoa, että loppua ei vieläkään näy. Kiitos teille. (Tää blogi alkaa olla pelkkää kiitosta täynnä...Lisää on tiedossa. )

Jätiin kisojen jälkeen vielä hetkeksi heittelemään. Aluksi piti heittää alakutonen, mutta jäätiin jo kakkosella jumiin, kun haluttiin harjoitella avauksia. Voin kertoa, että mun viikkisavaus meni moninkertaisesti paremmin, kuin yksikään noista treeniheitoista. Mutta oli hieno nähdä noiden isokätisten heittoja. Noihin pituuksiin mäkin vielä joskus pääsen. Nih, siinä kuulitte pojat. Beware!



Tiistai.

Äitin kanssa lounastettiin kesken ukkosen ja hurjamyrskyn ja peukalon pään kokoisten rakeiden.



Menin ukkosen loputtua heittelemään Urkkakeskukselle puttereita. Putteridraiveja ja ihan putteja. Kunnes. Tuuli alkoi taas nousta ja tummat pilvet siirtyivät villiä vauhtia eteenpäin. Nopeasti pois paikalta ja kahvikupin ääreen suojaan. Tuli sitten lähdettyä aivan liian nopeasti, kun jätin KAIKKI mun lähestymisiin käyttämäni putterit kiven päälle.

Meillä oli Ainon kanssa sovittu illaksi treffit Karkkilaan, mutta mulla meni pupu pöksyyn kelin takia. Sovin sitten siistiä sisähommaa Teron kanssa, eli treffit Frisbeepointiin.

Frisbeepoint on kyllä sellainen herkkukauppa. Siellä voisin viettää tunteja hipelöiden lättyjä. Eri muoveja, eri värejä, eri ominaisuuksia. Mattaa, kiiltävää, kuultavaa ja läpinäkyvää. Stamppeja sateenkaaren eri väreissä ja metallinhohdoissa tai ilman.




Ja apua sieltä saa! Kunhan kysyy vaan. On ihan ok, vaikka ei itse tietäisi mitä tarvitsee, senkin voi kertoa.

Juteltiin siinä ulkona sitten yhden omistajista kanssa ja hän tunnustautui blogin lukijaksi. Kuulemma on arvokasta saada tietää aloittelevan naisen näkökulma frisbeegolfin maailmaan. No täältähän tätä pesee, mutta en tiedä miten hyvin pääsen muiden päiden sisään. Yhden naisen näkökulma nyt kuitenkin.

Ukkonen ei koskaan päässyt Helsinkiin asti, eikä varmaan sinne Karkkilaankaan asti eksynyt. Mentiin sit Taliin treenaa draivia ja nauttimaan äärimmäisen painostavasta ilmasta. Pitkään me ei kuitenkaan viihdytty, keli ei ollut armollinen.

Jossain vaiheessa Kride oli laittanut mun FB-seinälle viikkokisojen tuloksen onnittelujen krra. Siellä ykkösenä komeili mun nimi. Voin sanoa, se tuntui hyvältä.

Keskiviikko.

Rain check Karkkila siirtyi päivällä ja 17.30 oltiin valmiita kierrokselle. Mukana oli Rikun ja Ainon lisäksi muutama muu, jotka viikonlopun kisoihin olivat osallistumassa.

Karkkilan ensimmäinen väylä on puupilli. KAIKKI muut avas hienosti läpi, mutta itse heitin keskelle puita. Lähestyminen meni toiselle puolelle väylää, you guessed it, myös keskelle puita. Oh well, sellaista sattuu, eikös niin?

No ei tänään. Mulla oli elämässä vähän raskas hetki meneillään ja se purkautui samoin tein kyynelinä. Aino ja Riku tiesi mistä on kyse ja antoivat mun rauhassa keräillä itseäni, mutta kyllä oli inhottava antaa itsestään niin järkyttävä ensivaikutelma uusille ihmisille. Toinen näistä kundeista laittoikin viestiä myöhemmin, että turhaan stressaan ja nolostelen, jokainen on joskus aloittanut. Selitin oman tilanteeni ja pääsin vähän korjaamaan sitä kuvaa minkä annoin.



Aino heitti ensimmäiset seitsemän väylää hienosti. varsinkin seiskan lähestyminen oli ihan huikea, kun tytsy pääsi sillä pirkkoputtipaikalle (watch out Pirkka-Pekka, there's a new PPP in town!) Sitten kaatui taivas niskaan. Ukkonen tuli kiireellä paikalle ja me siinä hetki vielä sinniteltiin, mutta kun kummallakaan Ainolla tai Rikulla ei pysynyt kiekot käsissä, oli pakko juosta sateensuojaan.

Karkkilassa on onneksi iso katettu lastauslaituriasia, johon päästiin kuivattelemaan ja hihittelemään. Paikalla oli parisen tusinaa muuta sissiä, jotka kanssa suurilta osin varmaan treenasivat viikonloppua varten. Muun muassa Timo ja Mestari-Sievers.



Keli oli upean näköinen ja sitä oli ihan kiva seurata sieltä sateensuojan alta. Salamoi ja jyrisi. Ukkosrintama siirtyi poiskin yhtä suurella vauhdilla, kuin mitä oli saapunut ja heti kun sade alkoi hellittömään, lähdettiin takaisin radalle.

Karkkila oli mulle arvokas kokemus, vaikka heitin vain kahdesti. Jokainen kerta, kun pääsen näkemään Ainon in action, opin jotain uutta.
Kiitos Aino kun otit mukaan!

Torstai.

Aamulla treffasin Rikun ja Saulin Aurinkolahdessa. Rikulla oli treenikori mukana ja me harjoiteltiin lähestymisiä ja putteja. Oli ihan super kivaa ja rentoa ja tuntui todella hyvältä upottaa varpaat hiekkaan. Tällaisia treenejä voisi olla useamminkin, tykkäsin isosti. Hauskan keskellä tuli vähän niitä arvokkaita toistoja.



Puolilta päivin oli treffit Talissa Tonin kanssa ja tällä kertaa oli myös Sebu mukana. Mua vähän ahdisti lisäihminen, kun mun stressikynnys on niin suuri, että jo pelkästään Tonin kanssa jännittää. Nyt kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin viimeksi.

Sebulla kesti, joten hetki ehdittiin olla kahdestaan. Näytin mitä oli jäänyt käteen viime kerrasta ja sain uutta pohdittavaa. Kun Sebu saapui, meni suuri osa ajasta hänen tekniikan korjaamiseen ja hiomiseen, joten mä kuivaharjottelin. Paljon. Välillä Toni seuraili munkin puuhia ja antoi kritiikkiä ja neuvoja. Nyt korjattiin mun pään asento, kun olen toisten kehotuksesta kääntänyt pään täysin taakse. Jatkossa annan sen kääntyä luonnollisesti reachin mukana, mutten tietoisesti käännä taaksepäin. Eli se jää about 90° kulmaan.

Ongelma kaikessa tässä informaation määrässä on se, että osa siitä on ristiriitaista. Ja mun pitäis itse osata päätellä mikä on hyvä neuvo ja millä heittää vesilintua (sorry, Lintumies, en tarkoita sua). Osa on taas ihan validia kamaa, muttei sovi mulle, eikä mun kannata väkisin sitä yrittää oppia. Miten kaivan helmet sieltä informaatiotulvan seasta? Trial and error on tällä hetkellä mun plääni.



No sitten, kuivaharjoiteltu oli tarpeeksi ja piti ottaa kiekko käteen.
Ensimmäinen heitto: vituiksi.
Toinen heitto: vituiksi.
Kuinka kohtasin epäonnistumisen? Pillittämällä.
Tää ei oo hyvä viikko friballe.

Sebu sai lähes yksityistunnin, kun mun psyyke ei kestänyt epäonnistumisia lainkaan. Voin kertoa, että se VITUTTI. Toivottavasti Toni vielä joskus mua viittii opettaa, koska tykkään olla sen opissa. Nyt vaan oli mulle henkilökohtaisesti huono hetki.

Iltapäivällä vielä käytiin poikien kanssa treenaa suht autiossa puistossa lähäreitä. Kori keskelle puistoa ja siitä sit parasta yritystä kehiin. Todella tärkeetä hommaa mulle kyllä. Stressi siitä, että mun psyyke ei jälleen kerran kestä heittelyä, oli kyllä olemassa. Ensimmäinen heitto oli vaikea. Pitkään pyörittelin midaria käsissä, ennen kuin uskalsin heittää.

Myöhemmin otettiin putteri ja kopiteltiin sillä. Tuli hyvä uusi tapa ajatella putterilähestymisiä. Heitä Terolle tai Saulille. Ei muuta. Ei saa miettiä ja jännittää. Kun kopittelin, ei putterit väpättäneet. Mikä siinä heitossa on sitten niin vaikeeta, kun ihmisen tilalla on kori? Psychology, my dear Tyson, psychology.

Perjantai.

Sovin Lintumiehen ja Shaun kanssa vaihtoehtoista tekemistä, kun frisbeegolf ei tuntunut ihan toimivan mulle lajina. Lähdettiin keilaamaan. Kävin joskus pienen hetken aktiivisemmin keilaamassa ja silloin opin muutamat asiat, jotka kulkee edelleen mukana noilla hupikierroksilla.

Saliharrastuksesta on ollut hyötyä. Yleensä kolmas rundi on jo todella vaikea, kun käsi ei jaksa. Nyt kolmas rundi oli siihen astisista paras tuloksella 148 ja oli vielä papuja heittää se neljäs. Neljäs sarja olikin mun elämäni paras. Tähän astinen ennätys oli n. 165 ja tällä kertaa pistin melkein 20 heittoa paremmaksi tuloksella 184. Tämä viikko on tehty ennätysten rikkomiseen.



Pakko vielä sen verran sanoa, että oli todella kiva kerrankin olla jossain parempi kuin pojat. Nää kaks kundia on opettaneet mulle niin paljon ja katson heitä heittäjinä niin korkealle ylöspäin, että kiva hetken verran olla tasaisella alustalla.

Sauli halusi vielä kiertää Simonmetsän radan, joka on se mistä Tero on aloittanut peliuransa. Mä en uskaltanut vielä kuitenkaan heittää radalla, herkkä olotila edelleen päällä. Oli silti jälleen kiva seurata osaajien peliä.

Paras hetki oli, kun Tero heitti holarin väylällä 5. Se oli ensimmäinen minkä mä olen päässyt näkemään ja tyyppi teki sen vielä lainakiekolla. Sairaan siistiä. Mitähän tuntuisi saada oma? Pää vois räjähtää...






Lauantai.

Suuret oli suunnitelmat, mutta lomapää ei ollut samaa mieltä. Oli tarkoitus aamukahdeksalta mennä Kivikkoon treenaamaan väyliä, mutta aikataulut muuttui sata kertaa ja suunnitelmat niiden mukana.

Yksi välietappi oli visiitti Westsiden varastolle. En lähde enempää vierailusta kertomaan, mutta paikka oli kiekkotaivas. Sateenkaaren värinen kiekkotaivas. Voi jopa olla, että se on mitä löytyy sateenkaaren toisesta päästä. Kaunista! Teki mieli hipelöidä jokaista lättyä. There's just something about the sweet smell of brand new discs.

Käytiin Teron kanssa heittämässä Siltis. Alkukiessille saatiin seuraa Saulista ja hänen äärimmäisen söpöstä tytöstä. Tyyppi viitsi heitelläkin meidän kaa vaikka aluksi vähän jännittikin. Kierroksesta ei oikein jäänyt mielikuvia, joku triplabogey taisi pilata enkkamahdollisuudet. Tulos +11 eli yhden yli PB.



Sauli tuli myöhemmin takaisin ja jäätelön voimalla me jatkettiin toinen kierros. Aluksi laskin tulosta mutta joku mokellus taas pisti pelin sekaisin. Kun olin vaipumassa ahdistukseen, istutti Tero mut alas ja hieroi niskoja. Just like that, multa hävisi kireys ja ahdistus ja pystyin jatkamaan peliä. Tulosta en laskenut enää ja se selkeästi ilmeni huonona pelinä. Mutta tämän viikon stressireaktioiden jälkeen, olin vain tyytyväinen, että pystyin heittämään.



Sunnuntai

Oli taas sunnuntainakin suunnitelmissa mennä aikaisin aamulla Kivikkoon treenaamaan väyliä, mutta ilta venyikin yllättävän pitkäksi ja aamun aikataulut oli sekaisin, joten Kivikossa oltiin Saulin ja Teron kanssa vasta neljän jälkeen.

Aloitimme niin kutsutusta "Pirkkometsästä", joka on ikävä kyllä ollut muuta kuin lempinimensä veroinen mulle. Bogeymetsä lähinnä. Sauli ja Tero näytti mulle väyliä mistä voi korille hakea, opastivat erilaisissa heitoissa ja keskusteltiin kiekkovalinnoista.
Olen tainnut joskua kertoa, että noi hyserit eli hysset ja anhyzerit eli antsat on mulle vähän vaikeita. Ymmärrän teoriassa ne kyllä, mutta käytännössä niiden toteuttaminen on järisyttävän vaikeeta. Nyt ei kuitenkaan vielä opeteltu näitä rystyltä, mutta foreantsaa harjoiteltiin sekä väylällä 14 että 15.



Väylällä 16 haettiin vaan oikeata linjaa mistä heittää ja millä voimakkuudella ja väylä 17, joka on snadisti kyproniittia mulle, yritettiin murtaa upshot Tomahawk -heitolla (upshotteja eli upseja heitetään keihäänheittomaisesti, joko tomahawk- tai peukkuotteella riipuen mahdollisista esteistä ja kiekon halutusta laskeutumissuunnasta). En ole liikaa treenannut upseja, joten hakemista niissä kyllä on. Upsi on aika kuluttava olkapäälle, joten liian montaa kertaa niitä ei viitsi heitellä. Se on kuitenkin heitto, jonka haluaisin bägiini mukaan muutenkin kuin hätätapauksissa. Tähän asti se on toiminut mun "pois metsästä" -villikorttina.

Kun saatiin väylätreeni päätökseen, käytiin Hoplopissa hoitamassa kaikenlaisia tarpeita ja siirryttiin Jarrupoolin täydentymistä odottelemaan. Tällä kertaa kahdeksan kundia ja minä, sekä uusi tuttavuus, joka liittyi seuraamme väylällä 4.



Kierros lähti todella kivasti käyntiin. Ykkönen, kolmonen ja nelonen pariin ja viiden väylän jälkeen tilanteessa +2. Not bad. Kutosella sain loistavan avauksen, ehkä parhaan mitä olen siinä heittänyt. Jostain syystä kuitenkin lähestyminen meni aivan ketuiksi ja mandon väärältä puolen. Joku järjen ääni mun korvaan kuiskasi, että väylälle vaan pikku neppi, ettei lähde vielä pahemmin karkaamaan käsistä touhu. Ja selvennykseksi, järjen ääni ei ollut sisäistä viisautta ja itsehillintää uskaltaa olla yrittämättä liikaa. Se oli Lintumiehemme Tero. Give credit where credit is due.

Kolmella heitolla olin kutakuinkin samassa kohdassa kuin mitä olin jo avauksella. Lähestyminen metikköön ja tuloskorttiin seiska.



Mun viikon track recordilla olisi ollut todennäköistä, että murrun palasiksi ja peli hajoaa käsiin. Mutta kävipäs kuitenkin niin, että mua alkoi naurattaa oma mokeltaminen. Lopetin päässä tuloksen seuraamisen ja rentouduin hieman.

Väylällä 11 sain jälleen avauksen onnistumaan ja 12 oli mulle suosiollinen, kun koko muu porukka rämpi(pois lukien extrana liittynyt Mika). Scorecardiin par-tulos ja väylän voitto, kun muut napsi bogeyta tai kahta.



Pirkkometsä ei ollut edelleenkään Pirkkoinen mulle, yhden bogeyn jopa otin. Hieman jännitystäkin koettiin, kun väylä kuusitoista yritti syödä muutamatkin kiekot. Korin taakse on kerätty järjetön koivupino, joka soveltuisi keskisuuren kaupungin juhannuskokoksi ja Teron korkeaksi lipsahtanut heitto upposi johonkin sen syövereihin. Fikkareita kaivettiin ja etsintäkuulutus heitettiin ilmoille. Valkoinen kiekko ei ollutkaan enää se paras värivalinta, koivujen keskellä. Epätoivo hiipi jo meidän Lintumieheen, kunnes Mikko terävine haukansilmineen, lätyn viimein paikansi.

Kun päästiin viimeiselle väylälle, oli jälleen niin pimeää, että kiekot katosi heti irroituksen jälkeen näkyvistä. Kaikki kuitenkin löydettiin ja saatiin kierros kunniallisesti päätökseen.

Mikko oli toiminut kierroksella tulosmiehenä. Merkittyään kaikkien viimeiset tulokset, hän kysyi "Essi, mikäs se sun ennätys on?" Kun vastasin "+12" sainkin onnittelut. Olin siitä triplabogeysta huolimatta päässyt uuteen ennätykseen ja yhteen kesän tavoitteista. Rimaa hipoen Kivikko alle kymmenen, eli ennätys tuli tuloksella +9.



En tiedä pelästyikö pojat, mutta mä huusin. Ja kiljuin. Vähän myös itkin onnesta.. Kiitos pojat, jälleen kerran. Teidän seurassa mä pelaan paremmin, te saatte mulle niin hyvän ja rennon fiiliksen, että se on mahdollista.

Jarrupooli, monsterpooli, Kivikko after eight tai ne vitun kusipäät. Olette parhaat. Me ollaan parhaat.

Tästä viikosta muistan ikuisesti toiset viikkokisani, uudet enkat Jarrupoolissa ja heikot hetkeni, jolloin frisbeen heittämisestä ei yhtäkkiä tullut enää mitään.

-Aittatar