TPK viikko 39: Kohtaaminen radalla.

Alkuviikosta oli tarkoitus mennä Käpän kanssa treenaamaan, mutta arktinen ilmasto ja orastava flunssa pisti neidin taas chillaamaan ja värjäämään kiekkoja.

Vinyylin leikkausta.

Perjantai.

Töiden jälkeen Taliin harjoittelemaan. Stressasi taas ihan järjettömästi mennä yksin treenaamaan, jotenkin sitä on niin...hmm..raw, alaston, paljas, kun ei ole turvaverkostoa. No luurit korville, niin voin vajota omaan maailmaan karkuun arvostelevia katseita.

Käpä huomautti mulle viime viikolla, että mun vauhdinotto päätyy takapainoiseksi. Nyt otin vain ja ainoastaan tehtäväkseni siirtää paino etujalalle. Taas tekniikkaa rikkomaan, jotta pääsisi siihen toisella puolella odottavaan toimivaan heittoon.

Ai että tuntui hyvältä, kun jotain selkeästi alkoi toimimaan uudella tavalla. Siihen vastatuuleen lähti heitot ihan yhtä pitkälle, kuin aiemmin lähti tyynellä. Pääsin myös kokeilemaan mun kahta uutta kiekkoa,167g bottom stamp Dessua, jonka ostin lähinnä huvikseen värjättäväksi, ja 171g star Beastia, jonka ostin Niinan suosituksella vastatuulikiekoksi.

Beastin uudet vaatteet.

Beasti löysi heti paikan mun sydämeen. Rimmin leveys sopii käteen kuin nakutettu ja ainakin tohon tuuleen se oli loistava. Flattinä jaksoi pitkän matkaa, kunnes käänsi vähän yli ja maltillisesti feidasi. Aika riemukas olo oli heitellä ja luulenpa, että haluan noita muutaman lisää bägiin treeniä varten. Jos mun käsi tästä vielä kasvaa, niin todennäköisesti tosta saan itselleni hyvän pituusdraiverin.

Dessu oli se mitä odotinkin. Lihakoukku joka palasi aina vasuriin. Se sai mut nauramaan, kun lensi just niin kuin oletinkin. Hyvä tyyppi, vaikka pitkälle me ei kyllä päästä. Eikä ainakaan tossa tuulessa vielä mitään pelkoa ylikippaamisesta.

Dessu.

Mulla alkoi olla itseluottamus kohdillaan siinä, eikä väylällä 13 heittovuorojaan odotelleet ihmiset edes saaneet mun fiilistä alas tai paniikkia päälle. Ei edes, kun epäonnistuin, uusi heitto vaan perään ja useimmiten onnistuneesti. Ihan järjettömän hyvä fiilis syntyi siitä, että joku selkeästi toimi ihan uudella tavalla ja mulla oli ihan sairaan kivaa.

Check listalla olevat asiat, mitkä käyn läpi ennen heittoa:

1. Siirrä paino etujalalle.

Aika paljon helpompaa lähteä heittämään, kun lista on toi.

Ainon mies Sami oli kiessillä ja heitettyään väylän 12, tuli treenialueelle mun kanssa. Tyyppi outdraivaa mut putterilla, joten kiva on seurata sivusta sitä touhua.

Lähdettiin siinä sitten heittämään vielä takakutonen, vähän testaa mun uutta draivia. Viidellätoista heitin neljä avausta, kaikki viiden metrin säteellä toisistaan, kaikki outissa. Mutta olipahan ainakin oli toistettavuutta.

Väylälle 17 kokeilin kolme avausta, yksi vakaalla midarilla (bad idea, koska aina kun heitän sitä kevyesti, pistän hyssellä), toinen alivakaa midari, jota ois pitäny laittaa reilusti vielä vasemmalle, mutta olisi oikea-aikaisella releasella mennyt mukin alle ja kolmas oli mun Judge, joka leijaili puoleentoista metriin.

Samille riittää vain Prodiscuksen rekka.

Kahdeksallatoista olisin halunnut kokeilla mun uutta "annukkaa" eli laittaa fever flättinä ja katsoa josko se kääntäisi yli ja jaksaisi takaisin vielä. No ei ollut mulla Fever messissä, vaan samassa kasassa mun muiden värjättyjen kiekkojen kanssa. Ei mitään muistikuvaa miten sitten avasin.


Lauantai.

Tarkoitus oli lähteä moukaripaikalle treenaamaan draivia, mutta kyseinen urheilupuisto oli täynnä populaa. Kun pohdin uutta suunnitelmaa matkalla takaisin autolle, sain viestin Jukalta, kutsun lähteä Taliin treenaamaan ja kiessille.

Mikäs siinä, huippuseuraa toi skeittaava, lautaileva kumiukko ja sain mahdutettua tunnin treeniä ensin. Draivia jälleen, koska se yli satasen siivu, kaikesta "keskityn mieluummin tarkkuuteen" -uhosta huolimatta, kiilui silmissä.

Jukka, kun paikalle löysi,  treenaili mun kanssa hetken. Kundi oli juuri muuttanut tekniikkaansa ja saanut pyörähdyksen kantapäälle. Näytti ihan pirun hyvältä ja lensi löta kauniisti ja kauas. Mulla mun yksikohtaiseen check listiin ei mahdu ajatus kantapäästä, joten ei mitään haisua millä osalla jalkaa mä pyörähdän. Pitää jossain vaiheessa kuvata videolle onko jotain muutosta tapahtunut vai onko kaikki mun päässä.

Paikalle saapui Jukan tuttuja ja tyyppi halusi kiessille heidän kanssaan. Mua ahdisti ihan suunnattomasti, mutta Jukka suostutteli mut mukaan. Porukasta yhden olin tavannut viime viikonloppuna, kun caddeilin Juholle. Tuomas on sairaan kova junnu, joka vaikuttaa vielä ihan sairaan hyvältä tyypiltä.

Väylän 16 kori.

Aloitettiin väylältä 13 ja sain hyvän alun kierrokselle. Viiden väylän jälkeen tuloksessa +2, joka on mulle todella hyvä Taliin. Sitten tuli 18 ja vei kaiken itseluottamuksen. Avaus forella outtiin, siitä kahdella saaren vastarantaan ja neljännellä yrityksellä saareen. Putti sisään ja korttiin 11. Huhhuh. Siitä on kiva lähteä seuraavalle väylälle, eli par5 väylä numero 1.

Peli hajosi aikalailla siihen, mutta hauskaa mulla oli silti ja koska mun Tali-enkka on niin hävyttömän huono, että ennätysvauhdissa mentiin silti.
Sitten pieni ensikohtaamistarina. Koska I'm the queen of first impressions.

Jo nelosväylällä takana pelaava pooli availi, kun meistä viimeiset oli vielä korilla. Kysyin porukalta, että voidaanko päästää ääliöt ohi, itse en yhtään tykkää heittää tuollaisten edessä. Muut ei kuitenkaan näin halunneet tehdä. Vitosväylällä, kun oltiin puttailemassa tuli taas ensimmäinen avaus ja mulla paloi kiinni.

"SIELTÄ EI TUU ENÄÄ YHTÄÄN VITUN AVAUSTA, KUN ME OLLAAN VIELÄ TÄÄLLÄ"

Tai jotain vastaavaa. Tarpeeksi kovaa, että kundit kuuli ja kuuli varmasti myös väylällä kuusi heittovuoroaan odottava mies. Siinä kun päästiin kutosen tiille, aloin tajuamaan, että se ei ollut ihan täysin tuntematon hahmo.

Tämä Dessu lähti lahjaksi.

Mä olen internetin ihmeellisessä maailmassa, Frisbeegolf-foorumilla, tutustunut Jaaniin. Jaani kirjoittaa foorumin treenipäiväkirja alueelle blogia, joka keskittyy hänen mentaalipuolen ongelmaan. Kun aloitin mun blogin päivittämisen foorumilla, lueskelin muiden tekstejä.

Jaanin blogiin jäin koukkuun.

Mies kirjoittaa todella henkilökohtaisista asioista rohkeasti ja avoimesti, yli vuosikymmenen kokemuksella lajista. Mä en voi väittää ymmärtäväni minkälaista on kamppailla grip lock ongelman kanssa tuollaisella pelihistorialla, mutta mä tiedän minkälaista on kipuilla henkisten blokkejen kanssa muussa elämässä.

Sen lisäksi mitä Jaani on pelaajana, mä olin aivan tohkeissani, kun tapasin sen tyypin, jonka kanssa olen vaihtanut mietteitä, joka kirjoitti joskus mulle näin:

" Ensinnäkin lopetat paskan puhumisen nyt.

Jos sä saat tekniikan kuntoon ja opit käyttämään kehoasi heitossa oikein, pystyt heittämään 130 metriä. Hei, 14-vuotias raumalaistyttö heittää 130 metriä, ja sä oot taatusti pitempi ja vahvempi. Sitten kun menee 130, voit heittää kaikki 100-metriset joko kovempaa väylädraiverilla tai hiljempaa distancelätyllä.

Mutta paskapuhe kehityksen mahdottomuudesta loppui nyt. Onko selvä?"

Kaikkien reality checkejen, down playaamisen ja tavoitteiden laskemisten jälkeen tuollainen varaukseton usko, täysin tuntematta mua, että kykenisin "melkein mihin vaan", tuntuu perkeleen hyvältä. Se että puhujana toimi mies, joka heittää tunnetusti itse aivan järjettömän pitkälle, teki tilanteesta ihan uskomattoman.

Mietin silloin, että olisiko mulla rohkeutta pyytää oppituntia. Ei ollut.

Beast elementissään.

"Internet tuttuja" hahmo kutosella sanoi ja mun oivaltava vastaus oli "Jaani?". Siinä käteltiin ja mä jouduin nyt draivaamaan sen ihmisen edessä, joka jostain oli päättänyt uskoa, että voin heittää 130m, jos vaan saan palaset kasaan.

Kun pääsin tiimatolle, mun päässä sumeni. Oksetti. Jaani kysyi, että jännittääkö ja mä hermostuneesti kikattelin, että kyllä. Ihan vitusti. Heitä ihan paska heitto, tuli käsky, ja mä suoritin. Johonkin väylännurkille kasattuun juhannuskokkoon se mun kiekko päätyi ja mä hymyillen pidättelin mun nolostusta. Kun oltiin lähdössä, Jaani huikkasi perään "Pidetään joskus draivitreeni!"

Wait. Stop. What!?

"Oikeesti, ootko tosissas?" Kyllä hän oli ja mä leijuin paikalta pois. Tai leijuminen oli päänsisäistä, oikeasti yritin vaan keskittyä kävelemään, etten alkaisi nolosti pomppimaan ja hihkumaan.

Kävelin populan kanssa vielä seiskalle, mutta nälkä oli niin suuri, että oli denffattava ja lähdettävä hakemaan evästä. Shelliltä leipää ja kahvia ja takaisin Taliin vielä hetkeksi treenaamaan draivia.

Siinä, kun eväitä söin, Jaani ilmestyi paikalle ja ehdotti jos pidettäisiin heti se oppitunti.

Jälleen instant pään sumeneminen ja oksetus. Päälle samanaikainen into ja palo päästä treenaamaan. Mixed feelings you say? Tälläkin kertaa nuo jälkimmäiset tunteet voitti, koska en hirmu hevillä oppimiskokemuksesta luovu. (Paitsi kisasipulikokemuksesta. Mutta siitä oon saanut myös noottia.)

Väylä 14 kori.

Mulla, kun oli siinä ruokailu vielä kesken, todisti Jaani miehisyyttään (his words, not mine) ja esitti miltä draivin kuuluisi näyttää. Ei mitään järkeä, kuinka siistiä katseltavaa. Niin pitkiä heittoja en ole aiemmin päässyt livenä todistamaan. I was in awe.

Treeniä lähdettiin kuitenkin hoitamaan kiessille ja seuraan liittyi yksin pelaamaan lähdössä ollut Niko. Kiva tyyppi, mutta olisin halunnut jutella mentaalipuolen ongelmista Jaanin kanssa, en lisäkorvien kuullessa kuitenkaan. Toivottavasti joku toinen kerta saan tähän tilaisuuden.

Muutaman kerran sain noottia mun taakseviennistä ja mun olis ehdottomasti pitänyt olla tarpeeksi rohkea ja pyytää heti näyttää mikä siinä on vialla.

Kutosväylällä Jaani sitten onneksi itse näytti mulle kädestä pitäen mihin mun pitää reach backissa viedä kiekko ja kun olin tiillä, istui hän siinä paikassa josta oli suora linja mun taakseviennin ääripisteeseen.

Hullu stressi iski heti, että pitäisi onnistua. Vaikka Jaani sanoi, ettei tarvitse. Mä vaan halusin niin kovasti näyttää, että mä oon sen sadankolmenkympin uskon arvoinen.

Osti Sepi-kiekon, koska KAUNIS!

Paineista huolimatta mä onnistuin. Mun tasolle täydellinen heitto. Ei se mikään maailman pisin ollut, mutta pääsin kokeilemaan pirkkoputtia (ja ottamaan kakkosnelosen). Draivin jälkeinen fiilis oli huikea ja Jaani kirjoitti omaan blogiinsa siitä näin:

"Tänään sain todistaa yhtä nopeimmista oppimisprosesseista IKINÄ. Neuvoin poolikaveriani draivissa, ja ensimmäisellä yrittämällä hän sai varmaan 20 kilometria tunnissa lisää lähtönopeutta ja mittaakin tuli mukavasti. Jotenkin tunsin olevani osallinen siihen, että toinen pelaaja kehittyy ja saa siitä myös lisää iloa omaan peliinsä."

Kyllä, iloa tuli peliin ja muutenkin. Ja Jaani oli ehdottomasti isoin osa siinä onnistumisessa. Molemmat pojat kehuivat suoritusta ja kyllähän siinä itseluottamus nousi. Tuntui tuo mitä ylempänä on kirjoitettu, eli että sain nopeutta ihan hirveästi lisää.

Seuraavaksi pari vähän surullisempaa väylää, kunnes ysillä pääsin pirkkoputtipaikalle, mutta ei meinannut uskallusta löytyä jyrkän alamäen vieressä lähteä kokeilemaan. Jaani jälleen ohjeisti mua puttaamaan löysä laskeutuva putti ja mä tein taas työtä käskettyä. Se oli mun eka Tali-pirkko, mutta en kehdannut hehkuttaa sitä hirveästi... mutta nyt pitää vähän.

EKA TALI-PIRKKO! Oli jo aikakin!

Väylällä 11 Jaani mainitsi, että mun draivissa on jotain Nikko Locastromaista. Aion jatkossa käyttää tota aina kuvaamaan mun heittoa.

"Joo mä heitän ku Locastro."

Nikko Googlesta. Vai oonko toi mä?

Kuulostaa aika hyvältä, eikö?

Liian kiire oli mulla pari kertaa heittää ja Jaani kyllä called me out on it. Väylän 14 avaus ja 16 putti oli ainakin näitä. En ottanut omaa aikaani ja keskittyminen oli n. 60%. Siinä on jälleen yksi asia mihin mun on kiinnitettävä huomiota. Mulla on oikeus käyttää aikaa mun heittoon valmistautuessa, siinä missä kaikilla muillakin ja kaikkien peli nopeutuu, kun ei tule virheheittoja turhan takia. Virheitä saan aikaa keskittyessänikin.

Väylän 17 putteriavaus perjantailta ei toistunut lauantaina.

Väylällä 18 pääsin vihdoin kokeilemaan mun uutta "antsaa", eli heitin sillä feverillä, joka on alkanut kippaamaan yli. Ei täydellä teholla, mutta sen verran että kääntäisi vähän yli ja kiertäisi oikealla olevan puujonon. Näin se teki, ollen mun ehdottomasti paras avaus ikinä tolle väylälle.

Paljon mokelsin mutta en joutunut sellaiseen funkkiin mihin yleensä. Jotain seurassa oli sellaista, että tiesin Jaanin ymmärtävän, vaikka ei oltukaan jännitysjutuista kasvotusten keskusteltu. Enemmän homma menee niin päin että mä en voi varmaan ymmärtää Jaanin tuskaa, jos sellaista on, mutta mä oon selkeästi helpommin luettavissa. Tai sitten nää henkiset tuskat on kaikki tavallaan samanlaisia, vaikka taustat olisikin erilaiset. En tiedä. Joka tapauksessa, mulla oli sellainen fiilis, että on ok jännittää ja tehdä virheitä.

Buzzz sateessa.

Loppuun sain vielä quick fixin mun foreen ja heittelin siinä useamman lätyn treenialueelle. Kauheasti alkoi taas ujostuttamaan, kun mulla on tää mun "pitää osata, ennen kuin kenenkään edessä tekee" -syndrooma. Siitä huolimatta sain kullan arvoista vinkkiä ja heti alkoi jotain tapahtumaan oikein.

Oli upea päivä. Keli oli kaunis ja sain ylittää itseni useamman kerran uusien ihmisten seurassa. Pääsin tutustumaan Jaaniin, tuohon mieheen, joka nimestään tunnetaan, mutta joka oli mulle enemmänkin se hahmo, joka ymmärtää mun mörköjä. Pysyin kaikessa tässä vielä ihan (semi)kasassa, muutamaa (luku joka on siis 3-100, eli aika laaja käsite) totaalista päänsumenemista ja ujostelukohtausta lukuunottamatta.

Opin hirveästi ja olen kiitollinen siitä. Kiitos vielä kerran Jaani.

TD-kopissa oli bileet, joihin Jaani lähti viettämään iltaa ja mä kipitin autolle. Selkä oli kierroksella snadisti oikutellut ja nyt kun annoin itseni keskittyä siihen tajusin kuinka kipeetä teki. Kotona nappeja naamaan, tulehduskipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja. Mikään ei auttanut.

Yön nukuin pätkissä, kivut hälveni, vaikkei kokonaan poistuneet, ja muutaman tunnin kerrallaan sain unta. Sunnuntai meni samoissa tunnelmissa, kipuilua ja tuskaa. Söin koko sunnuntain aikana yhden aterian ja muutaman namin ja kaikki jotka yhtään tuntee mua, tietää miten huolestuttavan vähän toi mulle on... I out eat everyone, it's like my thaaaang.

Maanantain vastaisena yönä olin edelleen yhtä hajalla ja oli jäätävä sairaslomalle.

Tää ajoitus on ihan hirveä. Juuri kun oon oppinut jotain mullistavaa mun pelin suhteen, olisin halunnut tahkota täysillä sitä selkärankaan. Nyt mun selkäranka ei kestä.

Pipo päässä.

Mun draivi check list on nyt kahden osan mittainen:

1. Taaksevienti takaoikealle
2. Paino etujalalle

Näillä mennään ja samalla toivottavasti korjaantuu muutama muu asia. Kuten ranteen asento, kun en joudu kiertämään kroppaa. Kiekon ei myöskään kuuluisi lähteä taivaalle, jos saan painonsiirron onnistumaan.

Nyt vaan käytän aikani mielikuvaharjoitukseen, kun mitään oikeeta ei voi tehdä. Uudestaan ja uudestaan käyn läpi sitä heittoa, joka onnistui, jotta kun joskus saan itseni kuntoon, mulla on edes mielikuva siitä tallella. Onneksi se hetki on piirtynyt mun muistiin aika hyvin, se onnistumisen hetki on helppo palauttaa mieleen.

Tiimaton takareunalla seisoin, jalat osoittaen 45° kulmassa vastakkaista reunaa kohti. Pari kertaa testaan gripin mun MVP:ssä ja katson kohteeseen. Ensin askel vasemmalla jalalla etuviistoon mun tähtäysviivalle, toinen askel sivuttaissuunnassa samalle viivalle, hartianlevyiseen haaraan. Vasen jalka ristiin oikean taakse, samalla kun käsi vie kiekkoa taakse. Kun oikea jalka astuu lopulliseen paikkaansa, taaksevienti on äärimmillään ja tarkistan linjan oikeaksi. Katseeni kohtaa Jaanin sekunnin murto-osaksi ja tiedän olevani oikeilla jäljillä. Työnnän painoa etujalalle, lantio siirtyy eteenpäin, lapa/olkapää työntyy kohti kohdetta ja samalla käsi vie kiekkoa eteenpäin. Kiekko irtoaa lopulta napsahtaen ja vasen jalka laahaa saaton loppuun. Hymyilyttää, kun onnistuin ja mun tunnetila ehkä näkyy kun käännyn takaisin.

Nyt haaveilen tosta heitosta ja nappaan pari lääkettä.

Mun susi on liian iso.
taiteilja: Muumuru
muumuru.com

-Aittatar

TPK viikko 38: Syksy tulee, ota koppi.

Maanantaista keskiviikkoon meni kroppaa lepuuttaen ja heittelyt jäi nolliin.

Suomessa kiekotkin saunoo.

Torstai.

Torstai oli jännittävä päivä. Mä pääsin vihdoin pelaamaan Käpän kanssa, josta on tullut kyllä ihan yksi mun lempi fribahahmoja tässä loppukesästä. Hauskaa on aina kun nähdään ja opittavaa tyypiltä ois ihan ääretön määrä.

Eagle treenialueella poseeraamassa.

Lintumies ja mä oltiin jo hyvissä ajoin treenaamassa, ensin puttia ja sitten draivia. Mä tarviin ihan järjettömästi vielä toistoja ton vauhdinoton kanssa, että se alkais luonnistumaan. Se lähtee jo kenttätreenissä luoviutumaan, mutta kun pääsee tiiltä aloittamaan, niin se ei onnistu.

Eka heitto treenissäkin on aina hankala, se lähtee ylös tai release on vielä hakusessa tai ei muista ottaa tuulta huomioon. Pikkuhiljaa se siitä aina alkaa sutviutumaan, mutta alkukankeus on aikamoinen. Radalla kun kiertää, saa väylien määrän verran heittää niitä ykkösheittoja. Jos ei nää asiat tuu selkärangasta, niin on helppo sössiä avauksia toisen jälkeen.

Toinen mikä häiritsee, on yliyrittäminen. Se onkin oire siitä, kun haluaisi niin kovasti näyttää taitonsa henkilölle, jonka arvostaa todella korkealle. Viimeinenkin rentouden ripe katoaa ja taas lähtee kiekot korkealle ja hyzerissa.

Siinäpä onkin soppa.

No te varmaan tästä pohjustuksesta tajusitte, että mun kierros ei mennyt erityisen hyvin.. Ei pirkon pirkkoa ja par-tuloskin oli aika kiven alla. Pirkkometsä ei ollut suosiollinen, mutta olisinko jopa bogeytta poistunut? That'd be a first.

Mut heittuetoverit.

Käpä tais ihmetellä väylällä 8, että ei kai mua vieläkin jännitä. No kyllähän mua. Koko kierroksen jännitti, kun olisin halunnut näyttää, etten ole ihan turhake.. ja lopulta se oli just se fiilis mikä jäi. Tulos +11, joka olisi jonkun mielestä varmaan ihan hyvä kuvastin mun taidoille, mutta koko kierros oli jotenkin niin tuskien taival pelillisesti, että en mä mitenkään suostu hyväksymään, että toi on mun taso. Ehkä kaikki ajattelee näin, mutta eikös se ole parempi vaatia itseltään enemmän, kuin tyytyä status quohon?

Sen sijaan, että Kari olis katellut mun touhua ja päättänyt että oon ihan epätoivoinen tapaus vailla toivoa, niin se tais päättää et oon epätoivoinen, mutta jotain potentiaalia ehkä löytyy, kun sanoi voivansa joku kerta lähtee mun kanssa treenauttamaan lähipeliä. Sanoi että se on mun selkein puute (toim. huom. selkein, ei ainoa. Buahhahahaaaaa), josta olen kyllä täysin samaa mieltä.

Tolla kierroksella oli myös aiemmin mainitsemani ongelma, eli avauksien lähteminen jälleen kerran taivaantuuliin. Ihme ongelma joka palaa aina, kun jotain uutta tekniikkaa hakee ja opettelee. No Käpähän keksi heti mikä siinä oli vikana, mulla ei paino siirry etujalalle, niin onko mikään ihme että kiekko kulkee vartalon sille reitittämää linjaa pitkin. (Jos käyttäisin hymiöitä blogissa, tähän tulisi sellainen silmienpyöritys facepalm yhdistelmä.)

Crap. Nyt pitäisi ihan samointein alkaa pureutumaan tähän ongelmaan. Jos en ole kiekon päällä ja paino etujalalla eteenviennin/heiton aikana, ei mun oo mitään järkeä edes miettiä muita puutteita.

Käpä tietää mun reppubägi ongelmasta, kun on tätä blogia lukenut ja tarjosi mulle käytetyn superhyväkuntoisen Dynamic Discsin Ranger Bagin kokeiluun. Yksinkertaisen tyylikäs musta reppu olis kyl just mun näköinen.

Eikös olekin sievä?

Perjantai.

Mentiin Lintumiehen kanssa heittämään Ristikivi. Kuten joku saattaa muistaa, tää on mun lähirata, jossa en kuitenkaan ole heittänyt kuin muutamia kertoja. Kesän alussa rata oli 9-väyläinen ja nyt pääsin ensimmäistä kertaa heittämään kaikki uudet väylät tätä nykyä 18-väyläisellä radalla.

Uusi ratakartta.

Rata lähtee uudesta paikasta ja kuvattiin kartta puhelimeen, jotta löydetään kaikille väylille. Ennen pelkkiä par 3 -väyliä sisältänyt rata oli saanut kaksi uutta pidempää väylää ja yksi vanha oli saanut lisäpituutta ja näin oli kolme väylää ihannetuloksella 4.

Rangeri heti testiin. Ei ollut tämäkään mua varten.

Väylä 2 oli ensimmäinen par4 ja oli muuten helppo sellainen. Tämä huomio johtuu ainoastaan siitä, että olen tunnetusti tyytyväinen, jos saan bogeyn näin pitkiltä väyliltä, mutta nyt pääsin eka yrityksellä pariin. Mutta ehkä mun pitäisi pikkuhiljaa antaa itselleni vähän kredittiä ja tunnustaa, että se mikä oli alkukesästä hyvä suoritus ei enää loppukesästä ole niin huikea. Olen kehittynyt ja se näkyy. Silti, oli se helppo par4.

Kolmosväylälle palattiin vanhalle rata-alueelle ja osittain tutuille väylille.

Nelonen oli uusi ja kunnon holarihoukutin. Alaspäin heitettävä suht lyhyt väylä, jossa kori on kolmelta reunalta puiden ympäröimä, joten liialti ei tarvitse pelätä, että menee yli. Siitä vaan sitten hakemaan suoraan mukiin!


Siellä se huutelee heittäjäänsä. Itse en tietenkään ollut lähelläkään ensimmäistä holariani.
Kutosväylä (oli myös vanhassa leiskassa 6.) on nyt pidennetty ja yksi näistä kolmesta par4 väylistä. Tässä oli jo ihan haastetta mulle, mutta kiva kun on muutettu noita vanhoja tuttujakin.

Seiskaväylä on myös uusi, lyhyt, mutta puinen. Kuvastaa kyllä suurta osaa Ristikiveä muutenkin. Tarkkuutta vaativa rata, joka, kuten moni muu puuränninen, pureutuu mun heikkouksiin.

Mä, auringonlasku ja lippis jota on yritetty ostaa suoraan päästä.

Väylä kymmenen oli magee väylä jossa tiin ja korin välissä oli metsäkaistale ja vaihtoehtoiset väylät kulkivat molemmin puolin kaistaletta. Siinä oli ihan hirveä heittojen kirjo, jolla lähteä kokeilemaan, mutta itse päädyin foreen joka kantoi about 10m päähän mukista. Pirkkoputti ohi ja par taskuun.

12-14 oli uusia väyliä, josat ensimmäiseen mulla ei ole sopivaa heittoa tai tarpeeksi isoa kättä, ja joista viimeinen olisi vaatinut suoran heiton, joka multa onnistuu vain vahingossa ja vaan silloin kun yritän jotain ihan muuta. Jippikaijee.

Viimeinen väylä on kolmas par4 joka alkaa tiukahkolla mandoportilla. Katoin väylää nauraen, että sisään en muuten saa ja heitin upeasti portista läpi. Oho.

Väylä 18 ja kuvassa huonosti näkyvä mandoportti.

Mulla ei mennyt kierros erityisen hyvin ja koska halusin keskittyä treeniin, en ottanut tulosta. En tarvitse siitä koituvaa ylimääräistä stressiä, vaikkakin jossain tapauksissa se auttaa mua heittämään paremmin. Catch 22, you say?

Tapasin muuten sattumalta Ristikivessä en vaan yhden, vaan kaksi Instagramista tuttua tyyppiä. Toinen tuli käsipäivää sanomaan ja olisi pyytänyt liittymään seuraan, jos olisin ollut yksin. Toinen tajusi vasta jälkikäteen että se olin minä, jonka näki, joten tapaaminen on vähän overstating, mutta sain pelastettua likan paidan, joten tapaaminen on vääjäämätöntä.

Lauralle after gameihin ja sain annettua vihdoin tytölle synttärilahjan, eli tämän Tolosen Mikon värjäämän Spike Spiken:

Buffy 4evaaaaah. Oon kade. Seuraavaksi Slayer Buffyn naamalla?

Lauantaina oli työpäivä ja illalla värjäilin kiekkoja. Ensin piti käydä Frisbeepointilla hakemassa värjäysalustoja ja mini-Jalleja.

Kaikki näyttää kauniilta ketjujen lomasta.

Käpä pisti mukaan kopittelukiekon, jotta mustakin tulisi joskus lähipelitaitaja. Kovin sinivalkoinen on setti.

Tässä muutama tuotos, aiheesta kirjoitan oman postauksen, treenipäivyriin nää ei kuulu.

Kiekko, joka naissaa itsensä, niin muiden ei tarvi.

(Naissaaminen tarkoittaa sitä, että sanoo "nice" tai "hyvä linja" tms, ennenkuin kiekko on maassa. Tämä päätyy auttamattomasti puuosumaan ja ihan järkyttävän huonoon liehen.)

Marbledye kokeilu. Don't take your guns to town son.

Stencil-hommia.

Sunnuntai.

Olin lupautunut Juholle cädiksi Nummelanharjun Syysmyrskyn amatöörikisaan. Tyypillä oli Gripin reppu, mutta edellispäivän prokisoista oppineena vähensi bägistä turhia kiekkoja, joten mun selkä pärjäsi huomattavasti paremmin.

Aloitettiin aamu 7.30 ensin pienellä puttiskaballa, jossa Juho pieksi mut 6-0 ja sitten, kun Aino saapui, heittämällä ensimmäiset kuusi väylää lämmittely mielessä. Juholla ja Ainolla oli kahviveto, joten mä sain paineetta pelailla siinä. Alkoikin kivasti ja viiden väylän jälkeen olin ennätysvauhdissa. Kutonen hajotti pakan ja siihen loppui myös heittelyt, mutta tuntui kyllä kivalta vähän viskoa.

Mun avaus ykköselle Maniacilla. Joo se on par2 mutta olkaa iloisia mun puolesta, mäkin oon!

Ainon seurassa oon aina vähän jännittänyt, mutta nyt ei oikeastaan ollut stressiä. Juhon seurassa olen heittänyt aikoinaan kaksi heittoa, jonka jälkeen olen alkanut itkemään, joten luulis että ois sekin vähän aiheuttanut ahdistusta. Mutta ei. Easy breezy and fun, olin kuin jenkkimainoksen teinityttö.

Aamun palaajakokous.

Pelaajakokouksen jälkeen siirryttiin radalle ja pojat aloittivat väylältä kolme. Heittueeseen kuului kaksi vähän vanhempaa äijää ja yksi taitava junnu, Riku Vink, joka heitti miesten sarjassa. Oli ihan mielettömän siistiä nähdä noin taitava kundi heittämässä, sain siinä todistaa joitain aivan maagisia avauksia sekä Juholta, että Rikulta.

Kierros meni Juholta alle omien odotustensa, -3 tuli korttiin.

Käytiin syömässä ja sitten kohti toista kierrosta. Nyt pelaajat oli jaettu ensimmäisen kierroksen tulosten mukaan heittueisiin ja Juhon poppoo lähti liikkeelle väylältä 7.



Väylä oli muokattu normileiskasta poiketen saariväyläksi, jossa piti osua koria ympäröivään alueeseen tai joutui Drop Zonelle. Juho tarkkana miehenä heitti väpättävän Gator-foren saareen molemmilla kierroksilla. Tällä kiessillä yksi kisaajista avasi aivan huikealla upsilla, jonkalaisen ehdottomasti haluaisin oppia. Sama kundi avasi myös väylän 8 upsilla ja mä olin niin in awe, ettei ollut kaukana pyytää oppituntia. Mutta edelleen toi upsin harjoittelu stressaa mua, niin olen jättänyt sen aika minimiin.

Juhon avaus seiskalle laahaavalla takajalalla.

Oli ihan mielettömän hyvä porukka liikkeellä, läppä lensi ja tilanne oli rento. Mun olis hyvä jossain päästä näkemään vähän jäykempää menoa, mulla saattaa tulla vähän liian hattaranmakuinen ja värinen kuva kisaamisesta tällaisissa tilanteissa.

Äitin luona kävin lounastamassa perjantaina ja sain tän superhyvän, fleece-vuorilla varustetun ulkoilutakin.

Mulle päivä meni hyvin, kun pääsin seuraamaan pelaajia ja kisafiilistä. Tarkoitus olis joskus kuitenkin itse kisata niin totuttautuminen noihin tilanteisiin ulkopuolisena tekee varmasti mulle hyvää. Kuten sanottu, nyt oli mukavaa porukkaa kauttaaltaan liikenteessä ja meininki oli rentoa. Voin kuvitella, että sellaiset jännittäjät, kuin minä, saattaisivat olla äärimmäisen tukalaa peliseuraa.



Pakko vielä mainita siitä, että onpahan meillä kirkas tulevaisuus lajissa, kun kolmen kärki miesten  MA1 (Advanced Amateur) -sarjassa oli junnuikäisiä. Hatun  noston arvoinen suoritus kundeilta.

Too much information, jos se on tarvinnut kirjoittaa radan kalusteisiin.

Sit mulla ois pientä pureskeltavaa teille pojat. Ensin haluan kuitenkin tehdä selväksi nämä:

Kaikki tytöt ei ajattele näin.

Läheskään kaikki pojat ei toimi näin.

Suuri osa meistä mimmeistä treenaa miltei ainoastaan poikien kanssa. Me vertaamme itseämme teihin, vaikka se on tyhmää. Ei kannattaisi verrata, kuin itseensä. Olenko tänään parempi, kuin eilen? Olenko oppinut jotain viimeisen kuun aikana?

Silti saattaa päähän pilkahtaa ajatus, en ole yhtä hyvä kuin pojat, onko mulla oikeutta pelata?

Me todistelemme taitojamme jatkuvasti ja jännitämme uusia tilanteita. Meistä jokainen tahtoisi varmaan päästä niistä fiiliksistä eroon, mutta se on helpommin toivottu, kuin tehty.

Me aliarvioimme ja vähättelemme itseämme aivan tarpeeksi, älkää te tehkö sitä meidän puolesta. Älkää sanoko kisaavalle naiselle, että "heittäkää sitten nopeasti", jos pelaatte naisheittueen takana olevassa poolissa. Älkää naureskelko sille kuinka tytöillä aina kestää niin pitkään, varsinkaan kun näkymätön hahmo, eli caddie, joka on tyttö, on kuulemassa tämän kaiken. Toivoisin, että osaisitte arvostaa kanssakisaajianne niin paljon, ettei tällaisia tarvisi ylipäätään koskaan sanoa. TÄMÄ EI OLE REILUA ja jos fribeegolf jotain on mun mielestä, niin reilua ja hauskaa. 

Naisilla on oikeus ottaa oma aikansa pelissä ja siitä on kenenkään turha kiukutella. Jokainen varmasti tietää, että kun heittää nopeasti, vaikka treenikiessillä ohittaessa isompaa poolia, menee heitot huonommin ja aikaa kuluu vieläkin enmmän.

Ei aiheuteta toisille turhaa stressiä, kaikki haluavat vaan tehdä parhaansa, suotakoon se heille.

Näkymätön caddie-tyttö irvistää. 

Loppuun vielä ajatus, joka sopii kaikille:

Itseensä uskominen _on_ kivaa.

-Aittatar 

Kurttuinen kissa kertoo totuuden. Yo'Dawg!

TPK viikko 37: Vauhdinottoa ja vaarallisia tilanteita.

Tää on tähän asti herkullisimman näköinen frisbeekuva, jonka lainasin Instagram käyttäjältä @discgolfeveryday

Maanantai.

Pitkästä aikaa Kivikko-treeniä yksin. Perinteiseen tapaan aloitin putilla ja putterilähäreillä mutta veri vei draivaamaan. Suht nopeasti siirryinkin kakkosväylän tukkeeksi heittämään kiekkoja.

Heitin vain kolmea lättyä, Tietäjää, Pohjan Poikaa ja Leopardia. Oli pieni vastatuuli, joten TD2, joka on muutenkin ruvennut kippaamaan yli mun kovemmissa heitoissa, jäi bägin pohjalle. Toimiva kiekko toivottavasti mun anhyzer-puutteeseen, mutta ei enää se kiekko, jolla heitän kaikki pidemmät avaukset. Uusia luottokiekkoja etsitään.

In the bag: practice version.

Leopardia sai kanssa laittaa melkoisessa hyssessä, josta nosti kyllä itsensä kauniisti ylös ja haki pituutta käymällä loivasti oikealla. Mutta mitä käy Lepatytölle, jos sekään ei kohta ole enää mun luottoavauskiekko? Foressa sitä voin onneksi edelleen käyttää, eli ei meidän yhteiselo ole missään nimessä loppuun ole tulossa. Tai kai sitä vois heittää hiljempaa? No en tiiä.

Tietäjä ja Pohjan Poika tuntuu hyvältä. Tietäjä paremmalta näistä kahdesta, sopii kivasti tohon mun kämmeneen. Sain kaksi kaverusta lahjaksi Lintumieheltä ja meidän suhde on kyllä alkanut hyvin. Tohon pikkuiseen vastatuuleen sain kivaa lähemmäs satametristä useamman kappaleen. Äärimmäisen yllättävää.

Upea päivä pistää pitkää siivua. Oli ihan sopiva keli myös munkin lyhyille heitoille.

Kiekko ei kuitenkaan ole se syy miksi tämä on nyt yllättävää. Oh no no. Syy miksi tämä on harvinaisen hienoa, on koska treenasin nyt vauhdeilla. Pari viikkoa aiemmin sain X step oppitunnin ja nyt sitä aikani pyöriteltyäni päässäni, kokeilin taas tositoimissa. Muutamia vetoja karkasi taivaalle, mutta lähtökohtaisesti homma sujui. Pituutta oli vähintään yhtä paljon kuin ennenkin eikä tarkkuutta oo koskaan ollutkaan, niin sekään ei kadonnut.


Tiistai.

Päivällä oli upea keli ja tarkoitus oli lähteä treenaamaan lisää draivia, kun vauhdinoton makuun oli päässyt. Mutta kun mä lähdin töistä, keli oli tämä:

Oh my sun, why have you forsaken me?

Lohdutukseksi sain kuitenkin VIP Kanteleen, joka on niin kaunis, että pääsee seinälle mun sydänkuvioisen Leopardin kanssa.

Multa kysyttiin onko tää enemmän vai vähemmän hellävarainen vihje antajalta.. Ehkä enemmän.

Torstai.

Sovin jo alkuviikosta treffit Ainon kanssa treenailemaan Kivikkoon. Mulla oli kuitenkin pari tuntia siinä aikaa ennen kuin Aino pääsi duunista, niin olihan sekin käytettävä hyödyksi. Piti treenata Jukan kanssa, mutta Talissa oli vielä viikkokisaa tarjolla, niin a man's gotta do what a man's gotta.

Menin kuitenkin yksin Kivikkoon, olihan siellä treenikorit ja ihan mielettömän kaunis ilma. Eväät mukaan ja nauttimaan näistä kauniista päivistä, jota syyskuulla oli vielä meille tarjota.

Eväät ensin niin jaksaa kiroilla.

Aloitin taas treenaamalla puttia. N. 5m on aina hyvä lähtöpituus mulle ja siinä osumatarkkuus on luokkaa 75%. Ikävä kyllä tuuli hajottaa sen helposti ja kohta kolisee nolla puttia sisään. Tämä on kuitenkin mun pelissä se selkeästi vahvin osa-alue, siitä huolimatta että on niin herkkä. Mutta sitä se kai on monille muillekin. Herkkä siis.

Treenasin myös putterilähäreitä, matkaa Kivikon harkkakorilta toiselle. Aina välillä alkaa tuntuu siltä että noi heitot sujuu...noh... jotenkin jo ok. Then I get cocky ja fribakarma iskee. Epäpuhdas irrotus, hirvee väpätys ja 15m päähän korista. Tässä onkin syy, miksi mun putti on kehittynyt. Pakkohan se on saada treenattua kuntoon, kun lähärit jää tollasille etäisyyksille.

Sit tuli taas ahdistuspaniikkitauko, kun menin juomaan vettä ja mun "valloittaman" harkkakorin ääreen pärähti kahdeksan hengen äijäporukka. Eipä tää likka kehtaa enää puttailla, niin istuin ja ahdistuin. Ja odotin.

Kun Aino tuli, oli tarkoitus mennä väylän 2 tiille treenaamaan avauksia, mutta olipahan Kivikko tukossa. Porukkaa oli jonoksi asti, alkupään tiimatoilla, joten ajateltiin olla kohteliaita ja heitettiin kutosen tiin vierestä kohti mäennyppylää. Bad idea. Ajamaton nurmikko yritti syödä useamman kiekon, mutta lopulta sai vain toisen mun kahdesta Tietäjästä.

Tero myi mulle lisää Tietäjiä 

Päätettiin sitten olla röyhkeitä ja mennä sekaan sinne kakkoselle. Pyydettiin aina saada heittää pari avausta vuorossa olevan heittueen kanssa ja kun kuusi kiekkoa per likka oli pitkin väylää lähdettiin silloisen porukan matkassa niitä keräilemään.

Teemana mulla jälleen vauhdin kanssa heitto. Treeneissä se alkaa jo sujumaan ja saan lähtökohtaisesti n. 10m heittoon lisää pituutta. Ennen vain onnistuneimmat heitot pääsi niihin pituuksiin, johon nyt pistin toistuvasti kiekkoa. Tarkkuus ei ole yllättäen kärsinyt ihan hirveästi. Mutta huom huom hox hox hox. Puhun vain treeniheitoista. I'll come back to this in a later post.

Mitä mä tällä hetkellä mietin matkalla releaseen?
-Taaksevienti ei tarvii olla se maailman pisin, koska yliyrittämällä se eksyy helposti kropan taaks
-kyynärpää edellä käsi kohti menosuuntaa
-älä käännä päätä, se kääntyy kyllä kropan mukana
-rento käsi
-käsi jatkaa matkaa samalla korkeudella, kuin mihin kiekon haluaa päästää. Eli ei saattoa ylöspäin
-ranne suorana

Kivikossa on jo talvi.

Tossa on jo listaa, sekään ei vielä kata läheskään kaikkia mun puutteita. Mutta mä en voi alkaa miettimään ihan joka juttua tossa... en vaan kykene. Noi on nyt mun ykköset. Prioritize baby!

Lauantai.

Kun mainitsin täällä, että mut oli blogin lukija tunnistanut Kivikossa, tuo samainen tyttö kommentoi tekstiä, ilmoittaen että turhaan murehdin kirjoituksen tasoa ja pyysi mua lähtemään rataoppaaksi joku päivä. Sovittiin sitten treffit lauantaiksi Keinukallioon aamupäivällä ja lähdettiin kierrokselle.

Tombstone Northman style.

Tosi helppo ihminen oli tää Johanna. Tultiin juttuun (ainakin mun mielestä) tosi hyvin ja oli helppo rupatella yhteisestä intohimosta. Tyttö on myös kova heittämään. Mä voitan ehkä vähän pituudessa, jos on reilusti tilaa heittää, mutta kyllä Johanna tän rundin mun mielestä vei. Metsäväylillä olin ihan helisemässä, mutta Kivikko (vaikkei olekaan mikään Meri-Toppila) on opettanut (tai siis Sauli on opettanut Kivikossa) tuulien vaikutuksen kiekkoihin, sillä tiedolla pääsin vähän pätemään. Liikaa ei kannata tässä vaiheessa alkaa näitä fribatotuuksia kuitenkaan latelemaan, kun on melko varmaa, että monet asiat oon käsittänyt väärin.

Mun tuulilunttilappu kännykän taustakuvana. Enää sitä ei tarvii käyttää, mutta alkuun se oli näppärä.

Loppukiessillä pari kundia jotka pelasi meidän jälkeen kysyi, että ollaanko pitkään harrastettu lajia ja olivat aika impressed kun kerrottiin speksit. Kehuivat että näyttää hyvältä touhu. Onneksi saatiin siinä hyvät avaukset molemmat niin lunastettiin kehut. Väylällä 18 jätkät avas meidän kanssa ja itsehän mokelsin avauksen siihen portaiden viereen. What went through my panicky head? Upsiiiiiiii! Edelleen vaan fiilistelen kun pääsen heittää upseja. Niissä oon onnistunut prosentuaalisesti aika hyvin ja tämä kerta ei ollut poikkeus. Pituuttahan tolla ei liiemmin ole, mutta hemmetti kun sillä saa hyvin ittensä ulos pusikoista ja huomattavasti paremmille pelipaikoille. Mikä parasta, saa rykäistä täysillä.

Kierros ei ollut mitenkään loistelias, tuloskorttiin +20, joka on toki uusi PB, mutta varaa olisi tosta karsia. Treeniä lisää ni se karsiutuu kyllä itsestään.

Kiitos Johanna rundista, ei tuu jäämään viimeiseksi yhteiseksi!

Keinarista sit Frisbeepointiin onnittelemaan Jallea mitalikahvien ja kakun merkeissä. Päästiin näkemään toi miesten avoimen finaalikierros kokonaisuudessaan ja oli muuten upeaa katsottavaa. Siitä huolimatta, että tiesi lopputuloksen, niin kyllä sitä vaan jännitti koko kärkiheittueen puolesta.

Iso kannu.

Mestari ja joku fanityttö.

Seuraavaksi Stoorin poika lähtee valloittamaan jenkkilää, joten nyt kaikki ostamaan oma mini-Jalle, eli sponssaa urheilijaa täällä!

Mullon kaks sinistä ja kaks glowta.

Tuli sitten juteltua siinä Niinan kanssa kisajännityksestä ja mitä keinoja sen kanssa toimimiseen olisi. Niinalle toimii tällä hetkellä henkinen tukija, joka rentouttaa tytön, mutta kuten minäkin, haluaisi pystyä itse itsensä rauhoittamaan ja löytämään fokuksen. Pitäisi kehittää survival tactics, millä ainakin akuuteimman paniikin selättäisi.

Juteltiin myös Meri-Toppilan tuulista ja kysyin Niinalta mitä kiekkoa suosittelis vastatuuleen (siis ihan normaaliin tuuleen, ei tohon M-Toppila -versioon). Kehotti ostamaan Beastin ja mä päätin, että seuraavan kerran, kun moisen jonkun bägissä näen, niin pyydän päästä kokeilemaan. Käteen se sopi kivasti, joten hyvinkin mahdollisesti kiva kiekko.

Tarra messiin ja mainostamaan mun lempikauppaa.

Reilu kaksi tuntia taas Pointtiin kului, kun tietenkin piti vielä Käpänkin kanssa kaikki mahdolliset kuulumiset läpi. Ja minä kiersin taas kaikki sanani ja ostin heti sen Beastin. Pöljä tyttö, mutta ei voinut jättää. Oli suunnitelmissa värjätä seuraavalla viikolla kiekkoja, joten Star-muovinen valkoinen kiekko tulisi kyllä käyttöön.

Koska uusi kiekko, oli myös lähdettävä sitä testaamaan. Auton nokka kohti tebbarin nurtsia ja lötaa lentämään. Ei mitään erityisen hienoja onnistumisia, mutta tasaisen ok ja mikä tärkeintä, sain toistoja. Luotan siihen että treeni kyllä tuottaa tulosta, kunhan vaan jaksan laittaa tunteja sisään.

Beasti tuntui todella hyvältä käteen, ei ihan niin vakaa, kuin pelkäsin, veikkaan että meillä tulee olemaan vielä hauskaa yhdessä.

A beauty is my Beast.  

Tähän treeniin sisältyi kuitenkin "mutta". Oli lopetettava kesken, kun alkoi paikat hajota. Olkapää, toi selkää leventävä lihas ja ojentajan kiinnityskohta alkoivat kipeytyä ja heittäminen ei ollut enää järkevää. Vähän lepoa ja sunnuntaina entistä eheämpänä kiessille.

Muistaakos kukaan, kun reilu viikko aiemmin hukattiin Shaun kiekko, hänen Ainolta saama M3, tonne puistoon johonkin? Nyt kun etsittiin viimeisiä kiekkoja, löysi Lintumies jostain pikku pusikosta sen. Jee!


Sunnuntai.

Yritettiin saada jarru kasaan iltapäivälle, mutta porukka ei oikein innostunut, joten paikalle saatiin kaksi Saulia ja viime hetken lisänä Lintumies.

Shau, Sauli ja Lintumies.

Eka kiessi vauhtien kanssa. Ei alkanut mairittelevasti, kun kiekko lähti taivaisiin. Kakkosen avaus meni jo paremmin. Sen jälkeen alkoi kunnon alamäki. Käsi/selkä kipeytyivät koko ajan ja aloin varomaan niitä. No sen varmaan jokainen tietää miten hyvin frisbeenheittoon sopii yläkropan lihasten turha jännitys. Jos et tiedä, voin kertoa: korkeeta hyssepommia alkoi sataa taivaalta.

Väylällä 8 denffasin ja lähdin kotia kohti. Lintumies oli aivan fiiliksissä, kun jättäydyin seurasta, koska oli itse kipeä ja uskaltautui myös jäämään loppukierrokselta pois.

Törmättiin treenikoreilla Käpään, joka oli tullut yksin kiessille. Höpöteltiin hetki ja sovittiin että Käpä ilmoitelee tuloksensa illemmalla.

Tää on se kori missä the Käpä treenas.

Not my place to tell how he did, mut mun mielestä ihan mieletön tulos. Mikä parasta, Käpä suostui lähtemään ens viikolla rundille mun ja Lintumiehen kanssa. Siitä siis lisää ensi viikon kertauksessa.

-Aittatar

Ps. Päivityksen perään eräs jo kyseli. Oon siitä tosi otettu.