Aitattaren käsistä: TPK viikko 38: Syksy tulee, ota koppi.

Maanantaista keskiviikkoon meni kroppaa lepuuttaen ja heittelyt jäi nolliin.

Suomessa kiekotkin saunoo.

Torstai.

Torstai oli jännittävä päivä. Mä pääsin vihdoin pelaamaan Käpän kanssa, josta on tullut kyllä ihan yksi mun lempi fribahahmoja tässä loppukesästä. Hauskaa on aina kun nähdään ja opittavaa tyypiltä ois ihan ääretön määrä.

Eagle treenialueella poseeraamassa.

Lintumies ja mä oltiin jo hyvissä ajoin treenaamassa, ensin puttia ja sitten draivia. Mä tarviin ihan järjettömästi vielä toistoja ton vauhdinoton kanssa, että se alkais luonnistumaan. Se lähtee jo kenttätreenissä luoviutumaan, mutta kun pääsee tiiltä aloittamaan, niin se ei onnistu.

Eka heitto treenissäkin on aina hankala, se lähtee ylös tai release on vielä hakusessa tai ei muista ottaa tuulta huomioon. Pikkuhiljaa se siitä aina alkaa sutviutumaan, mutta alkukankeus on aikamoinen. Radalla kun kiertää, saa väylien määrän verran heittää niitä ykkösheittoja. Jos ei nää asiat tuu selkärangasta, niin on helppo sössiä avauksia toisen jälkeen.

Toinen mikä häiritsee, on yliyrittäminen. Se onkin oire siitä, kun haluaisi niin kovasti näyttää taitonsa henkilölle, jonka arvostaa todella korkealle. Viimeinenkin rentouden ripe katoaa ja taas lähtee kiekot korkealle ja hyzerissa.

Siinäpä onkin soppa.

No te varmaan tästä pohjustuksesta tajusitte, että mun kierros ei mennyt erityisen hyvin.. Ei pirkon pirkkoa ja par-tuloskin oli aika kiven alla. Pirkkometsä ei ollut suosiollinen, mutta olisinko jopa bogeytta poistunut? That'd be a first.

Mut heittuetoverit.

Käpä tais ihmetellä väylällä 8, että ei kai mua vieläkin jännitä. No kyllähän mua. Koko kierroksen jännitti, kun olisin halunnut näyttää, etten ole ihan turhake.. ja lopulta se oli just se fiilis mikä jäi. Tulos +11, joka olisi jonkun mielestä varmaan ihan hyvä kuvastin mun taidoille, mutta koko kierros oli jotenkin niin tuskien taival pelillisesti, että en mä mitenkään suostu hyväksymään, että toi on mun taso. Ehkä kaikki ajattelee näin, mutta eikös se ole parempi vaatia itseltään enemmän, kuin tyytyä status quohon?

Sen sijaan, että Kari olis katellut mun touhua ja päättänyt että oon ihan epätoivoinen tapaus vailla toivoa, niin se tais päättää et oon epätoivoinen, mutta jotain potentiaalia ehkä löytyy, kun sanoi voivansa joku kerta lähtee mun kanssa treenauttamaan lähipeliä. Sanoi että se on mun selkein puute (toim. huom. selkein, ei ainoa. Buahhahahaaaaa), josta olen kyllä täysin samaa mieltä.

Tolla kierroksella oli myös aiemmin mainitsemani ongelma, eli avauksien lähteminen jälleen kerran taivaantuuliin. Ihme ongelma joka palaa aina, kun jotain uutta tekniikkaa hakee ja opettelee. No Käpähän keksi heti mikä siinä oli vikana, mulla ei paino siirry etujalalle, niin onko mikään ihme että kiekko kulkee vartalon sille reitittämää linjaa pitkin. (Jos käyttäisin hymiöitä blogissa, tähän tulisi sellainen silmienpyöritys facepalm yhdistelmä.)

Crap. Nyt pitäisi ihan samointein alkaa pureutumaan tähän ongelmaan. Jos en ole kiekon päällä ja paino etujalalla eteenviennin/heiton aikana, ei mun oo mitään järkeä edes miettiä muita puutteita.

Käpä tietää mun reppubägi ongelmasta, kun on tätä blogia lukenut ja tarjosi mulle käytetyn superhyväkuntoisen Dynamic Discsin Ranger Bagin kokeiluun. Yksinkertaisen tyylikäs musta reppu olis kyl just mun näköinen.

Eikös olekin sievä?

Perjantai.

Mentiin Lintumiehen kanssa heittämään Ristikivi. Kuten joku saattaa muistaa, tää on mun lähirata, jossa en kuitenkaan ole heittänyt kuin muutamia kertoja. Kesän alussa rata oli 9-väyläinen ja nyt pääsin ensimmäistä kertaa heittämään kaikki uudet väylät tätä nykyä 18-väyläisellä radalla.

Uusi ratakartta.

Rata lähtee uudesta paikasta ja kuvattiin kartta puhelimeen, jotta löydetään kaikille väylille. Ennen pelkkiä par 3 -väyliä sisältänyt rata oli saanut kaksi uutta pidempää väylää ja yksi vanha oli saanut lisäpituutta ja näin oli kolme väylää ihannetuloksella 4.

Rangeri heti testiin. Ei ollut tämäkään mua varten.

Väylä 2 oli ensimmäinen par4 ja oli muuten helppo sellainen. Tämä huomio johtuu ainoastaan siitä, että olen tunnetusti tyytyväinen, jos saan bogeyn näin pitkiltä väyliltä, mutta nyt pääsin eka yrityksellä pariin. Mutta ehkä mun pitäisi pikkuhiljaa antaa itselleni vähän kredittiä ja tunnustaa, että se mikä oli alkukesästä hyvä suoritus ei enää loppukesästä ole niin huikea. Olen kehittynyt ja se näkyy. Silti, oli se helppo par4.

Kolmosväylälle palattiin vanhalle rata-alueelle ja osittain tutuille väylille.

Nelonen oli uusi ja kunnon holarihoukutin. Alaspäin heitettävä suht lyhyt väylä, jossa kori on kolmelta reunalta puiden ympäröimä, joten liialti ei tarvitse pelätä, että menee yli. Siitä vaan sitten hakemaan suoraan mukiin!

Siellä se huutelee heittäjäänsä. Itse en tietenkään ollut lähelläkään ensimmäistä holariani.
Kutosväylä (oli myös vanhassa leiskassa 6.) on nyt pidennetty ja yksi näistä kolmesta par4 väylistä. Tässä oli jo ihan haastetta mulle, mutta kiva kun on muutettu noita vanhoja tuttujakin.

Seiskaväylä on myös uusi, lyhyt, mutta puinen. Kuvastaa kyllä suurta osaa Ristikiveä muutenkin. Tarkkuutta vaativa rata, joka, kuten moni muu puuränninen, pureutuu mun heikkouksiin.

Mä, auringonlasku ja lippis jota on yritetty ostaa suoraan päästä.

Väylä kymmenen oli magee väylä jossa tiin ja korin välissä oli metsäkaistale ja vaihtoehtoiset väylät kulkivat molemmin puolin kaistaletta. Siinä oli ihan hirveä heittojen kirjo, jolla lähteä kokeilemaan, mutta itse päädyin foreen joka kantoi about 10m päähän mukista. Pirkkoputti ohi ja par taskuun.

12-14 oli uusia väyliä, josat ensimmäiseen mulla ei ole sopivaa heittoa tai tarpeeksi isoa kättä, ja joista viimeinen olisi vaatinut suoran heiton, joka multa onnistuu vain vahingossa ja vaan silloin kun yritän jotain ihan muuta. Jippikaijee.

Viimeinen väylä on kolmas par4 joka alkaa tiukahkolla mandoportilla. Katoin väylää nauraen, että sisään en muuten saa ja heitin upeasti portista läpi. Oho.

Väylä 18 ja kuvassa huonosti näkyvä mandoportti.

Mulla ei mennyt kierros erityisen hyvin ja koska halusin keskittyä treeniin, en ottanut tulosta. En tarvitse siitä koituvaa ylimääräistä stressiä, vaikkakin jossain tapauksissa se auttaa mua heittämään paremmin. Catch 22, you say?

Tapasin muuten sattumalta Ristikivessä en vaan yhden, vaan kaksi Instagramista tuttua tyyppiä. Toinen tuli käsipäivää sanomaan ja olisi pyytänyt liittymään seuraan, jos olisin ollut yksin. Toinen tajusi vasta jälkikäteen että se olin minä, jonka näki, joten tapaaminen on vähän overstating, mutta sain pelastettua likan paidan, joten tapaaminen on vääjäämätöntä.

Lauralle after gameihin ja sain annettua vihdoin tytölle synttärilahjan, eli tämän Tolosen Mikon värjäämän Spike Spiken:

Buffy 4evaaaaah. Oon kade. Seuraavaksi Slayer Buffyn naamalla?

Lauantaina oli työpäivä ja illalla värjäilin kiekkoja. Ensin piti käydä Frisbeepointilla hakemassa värjäysalustoja ja mini-Jalleja.

Kaikki näyttää kauniilta ketjujen lomasta.

Käpä pisti mukaan kopittelukiekon, jotta mustakin tulisi joskus lähipelitaitaja. Kovin sinivalkoinen on setti.

Tässä muutama tuotos, aiheesta kirjoitan oman postauksen, treenipäivyriin nää ei kuulu.

Kiekko, joka naissaa itsensä, niin muiden ei tarvi.

(Naissaaminen tarkoittaa sitä, että sanoo "nice" tai "hyvä linja" tms, ennenkuin kiekko on maassa. Tämä päätyy auttamattomasti puuosumaan ja ihan järkyttävän huonoon liehen.)

Marbledye kokeilu. Don't take your guns to town son.

Stencil-hommia.

Sunnuntai.

Olin lupautunut Juholle cädiksi Nummelanharjun Syysmyrskyn amatöörikisaan. Tyypillä oli Gripin reppu, mutta edellispäivän prokisoista oppineena vähensi bägistä turhia kiekkoja, joten mun selkä pärjäsi huomattavasti paremmin.

Aloitettiin aamu 7.30 ensin pienellä puttiskaballa, jossa Juho pieksi mut 6-0 ja sitten, kun Aino saapui, heittämällä ensimmäiset kuusi väylää lämmittely mielessä. Juholla ja Ainolla oli kahviveto, joten mä sain paineetta pelailla siinä. Alkoikin kivasti ja viiden väylän jälkeen olin ennätysvauhdissa. Kutonen hajotti pakan ja siihen loppui myös heittelyt, mutta tuntui kyllä kivalta vähän viskoa.

Mun avaus ykköselle Maniacilla. Joo se on par2 mutta olkaa iloisia mun puolesta, mäkin oon!

Ainon seurassa oon aina vähän jännittänyt, mutta nyt ei oikeastaan ollut stressiä. Juhon seurassa olen heittänyt aikoinaan kaksi heittoa, jonka jälkeen olen alkanut itkemään, joten luulis että ois sekin vähän aiheuttanut ahdistusta. Mutta ei. Easy breezy and fun, olin kuin jenkkimainoksen teinityttö.

Aamun palaajakokous.

Pelaajakokouksen jälkeen siirryttiin radalle ja pojat aloittivat väylältä kolme. Heittueeseen kuului kaksi vähän vanhempaa äijää ja yksi taitava junnu, Riku Vink, joka heitti miesten sarjassa. Oli ihan mielettömän siistiä nähdä noin taitava kundi heittämässä, sain siinä todistaa joitain aivan maagisia avauksia sekä Juholta, että Rikulta.

Kierros meni Juholta alle omien odotustensa, -3 tuli korttiin.

Käytiin syömässä ja sitten kohti toista kierrosta. Nyt pelaajat oli jaettu ensimmäisen kierroksen tulosten mukaan heittueisiin ja Juhon poppoo lähti liikkeelle väylältä 7.

Väylä oli muokattu normileiskasta poiketen saariväyläksi, jossa piti osua koria ympäröivään alueeseen tai joutui Drop Zonelle. Juho tarkkana miehenä heitti väpättävän Gator-foren saareen molemmilla kierroksilla. Tällä kiessillä yksi kisaajista avasi aivan huikealla upsilla, jonkalaisen ehdottomasti haluaisin oppia. Sama kundi avasi myös väylän 8 upsilla ja mä olin niin in awe, ettei ollut kaukana pyytää oppituntia. Mutta edelleen toi upsin harjoittelu stressaa mua, niin olen jättänyt sen aika minimiin.

Juhon avaus seiskalle laahaavalla takajalalla.

Oli ihan mielettömän hyvä porukka liikkeellä, läppä lensi ja tilanne oli rento. Mun olis hyvä jossain päästä näkemään vähän jäykempää menoa, mulla saattaa tulla vähän liian hattaranmakuinen ja värinen kuva kisaamisesta tällaisissa tilanteissa.

Äitin luona kävin lounastamassa perjantaina ja sain tän superhyvän, fleece-vuorilla varustetun ulkoilutakin.

Mulle päivä meni hyvin, kun pääsin seuraamaan pelaajia ja kisafiilistä. Tarkoitus olis joskus kuitenkin itse kisata niin totuttautuminen noihin tilanteisiin ulkopuolisena tekee varmasti mulle hyvää. Kuten sanottu, nyt oli mukavaa porukkaa kauttaaltaan liikenteessä ja meininki oli rentoa. Voin kuvitella, että sellaiset jännittäjät, kuin minä, saattaisivat olla äärimmäisen tukalaa peliseuraa.

Pakko vielä mainita siitä, että onpahan meillä kirkas tulevaisuus lajissa, kun kolmen kärki miesten MA1 (Advanced Amateur) -sarjassa oli junnuikäisiä. Hatun noston arvoinen suoritus kundeilta.

Too much information, jos se on tarvinnut kirjoittaa radan kalusteisiin.

Sit mulla ois pientä pureskeltavaa teille pojat. Ensin haluan kuitenkin tehdä selväksi nämä:

Kaikki tytöt ei ajattele näin.

Läheskään kaikki pojat ei toimi näin.

Suuri osa meistä mimmeistä treenaa miltei ainoastaan poikien kanssa. Me vertaamme itseämme teihin, vaikka se on tyhmää. Ei kannattaisi verrata, kuin itseensä. Olenko tänään parempi, kuin eilen? Olenko oppinut jotain viimeisen kuun aikana?

Silti saattaa päähän pilkahtaa ajatus, en ole yhtä hyvä kuin pojat, onko mulla oikeutta pelata?

Me todistelemme taitojamme jatkuvasti ja jännitämme uusia tilanteita. Meistä jokainen tahtoisi varmaan päästä niistä fiiliksistä eroon, mutta se on helpommin toivottu, kuin tehty.

Me aliarvioimme ja vähättelemme itseämme aivan tarpeeksi, älkää te tehkö sitä meidän puolesta. Älkää sanoko kisaavalle naiselle, että "heittäkää sitten nopeasti", jos pelaatte naisheittueen takana olevassa poolissa. Älkää naureskelko sille kuinka tytöillä aina kestää niin pitkään, varsinkaan kun näkymätön hahmo, eli caddie, joka on tyttö, on kuulemassa tämän kaiken. Toivoisin, että osaisitte arvostaa kanssakisaajianne niin paljon, ettei tällaisia tarvisi ylipäätään koskaan sanoa. TÄMÄ EI OLE REILUA ja jos fribeegolf jotain on mun mielestä, niin reilua ja hauskaa.

Naisilla on oikeus ottaa oma aikansa pelissä ja siitä on kenenkään turha kiukutella. Jokainen varmasti tietää, että kun heittää nopeasti, vaikka treenikiessillä ohittaessa isompaa poolia, menee heitot huonommin ja aikaa kuluu vieläkin enmmän.

Ei aiheuteta toisille turhaa stressiä, kaikki haluavat vaan tehdä parhaansa, suotakoon se heille.