TPK viikot 44 & 45: Rohkea rokan syö. Mutta mitä, jos rokka ei maistu?

Nummelassa kisataan tulevana viikonloppuna Moustache Openissa 

ja kun näin näitä kiekkoja Instagramissa, kinusin saada ostaa yhden.

Onneksi se tehtiin mahdolliseksi ja heittämällä summan hyväntekeväisyyteen

lähti tämä sininen komistus kohti Tuusula

Kävin tuossa pari viikkoa sitten Jaanin kanssa taas Meikussa. Sain tyypiltä kutsun lähtee heittämään ihan paskasti ja se, jos jokin, sopii mulle. Kaikkien itseaiheutettujen paineiden jälkeen teki ihan hyvää lähteä vain heittämään. Hyvin ja hyvin huonosti. Niitä mä osaan kyllä molempia! En vaan useimmiten ole kontrollissa siitä, kumpi on milloinkin vuorossa, vaikka ainahan yritän heittää hyvin.

Tarkoitus oli olla treenaamatta ja hiomatta heittoja. Sen verran kuitenkin tein, että jätin draiverit autoon, nyt viskoisin vain hitaampaa lättyä. Ihan jalo ajatus, mutta Meikussapa oli ihan järjetön blosis. Siinä mä sitten yritin pistää midarilla forea ja Roc päätyi enemmän vasuriin, kuin mitä yritin oikealle sitä saada. Tämä oli ihan tuhoon tuomittu homma. Bäkkäriä, bäkkäriä.

Jaani kuitenkin halusi edes vähän saada tsemppimoodin päälle ja haastoi minut. Jos voitan hänet, tarjoaa minulle Tennishallin kahvilassa kuivan ruisleivän ja kahvin. Game on! Mä oon aina messissä, kun mahdollisuus on saada ilmaista ruokaa. (Messissä, niin kuin laivan sellaisessa. Sielläkin on ruokaa)

Meikussa drop zone, jos ei pääse läpi triplamandosta läpi. En ole päässyt.

Eikös kuulostanut ihan hyvältä asenteelta? Tsemppi päälle ja pieni hupibetsi tekemään heittämisestä hauskempaa. No te tunnette minut. Eihän se aiheuttanut, kuin sen, että minä ahdistuin ja aloin stressaamaan heittämistä. Joka on ihan dorkaa, koska Jaanin huonompanakin päivänä mä olen vaan niin kaukana sen tasosta. Mitä mä siinä yritän todistella, jos yritän olla parempi? Kun en vain ole.

Dunkkuun tuli. Reilusti.

Siinä vaiheessa, kun mä tajusin vihdoin, että mulla ei vaan tuossa tuulessa riitä kokemus heittää ja Jaani on aivan ylivertainen, pystyin taas pitää hauskaa. Yritin parhaani mukaan heittää tuulia ajatellen, mutta aina välillä sai kyllä ääneen repeillä omille kommelluksille.

Mä ymmärrän periaatteessa, miten tuulet vaikuttaa kiekkoihin. Osaan sitä myös jonkun verran hyödyntää pelissäni. Kiitos siitä kuuluu Shaulle, joka opasti mua jo heti mun harrastuksen alkuvaiheilla tuulien saloihin. Eli mä en mene ihan lukkoon, jos on puhuri ja osaan myös tehdä kiekkovalintani sen mukaan.

LoveGun -kiekkosarjani sai jatkoa. BOOM! 

Tai niinhän mä luulin! Meikku kertoi karua kieltä mun puutteista tässäkin asiassa, mutta ehkä mulle näin aluksi riittää käsitys siitä mitä pitää tehdä, kun tuulet ovat mallia "Kivikko". Se on jo ihan hyvä lähtökohta. Otetaan tuulihaaste versio "Meri-Toppila" sitten, kun se on vähän ajankohtaisempi.

Hieman kauhulla odotin väylää 15, joka viimeksi mursi mut. Nyt mulla oli huonompi kierros takana siinä vaiheessa ja lupasin tähdätä vasemman puolimmaiseen puuhun. En edes onnistunut, vaan heitin väylän ihan reilusti pitkäksi.

Mun teoria onkin, että en osu siihen mihin tähtään ja mun kantsii aina kokeilla kohti puuta.

Tennishallin kahviossa sain ihan omat leipäni ja kahvini maksaa, mutta hyvä keskustelu raskaista henkisistä blokeista oli ihan ilmaista. Hyvä on ollut saada näitä asioita käydä läpi, tyypin kanssa joka hiffaa. Useampikin varmasti ymmärtää, mutta onhan nää ihan järkyttävän ahistavia asioita puida.

Lisää karvalakkia talveen.

Joskus kesän alussa postasin kuvan naapurin työauton tuulilasilla killuneesta draiverista intagramiin, josta tyypin kaveri oli kuvani bongannut ja kertoi eteenpäin. Kundi otti yhteyttä silloin, mutta vasta neljä kuukautta myöhemmin vihdoin tapasimme friban merkeissä. Eetu kutsui mut frisbeegolf-forumilla ledipelailemaan, kun he seuraavan kerran moista harrastavat, mutta nyt päädyimme draivitreeniin torstai-illan (alkuillan siis, koska valon määrä vährnevä, eikä mulla niitä ledejä vielä ole) ratoksi.

Me oikeasti vaan draivattiin. Bägi tyhjäksi ja sitten hakemaan lättyjä, jotta saatiin taas koko arsenaali uudestaan väylälle. Välillä midaria vauhditta ja puttereihin yritin saada spinnin, ilman yritystä (wait, what? Vähän ristiriitaista, hei!). Hain erilaisia heittoja ja edelleen vaan tutustun mun kiekkoihin. Näin alkuvaiheessa harrastusta, kehitys on kovaa ja kiekojen käyttötarkoitukset muuttuu, sitä mukaa, kun käsi kasvaa. Nyt on selkeästi kehitys tasaantunut, hidastunut, eli on mahdollista alkaa löytämään luottokiekkoja, kun täböllä heittäminen ei tarkoita joka viikko ihan uutta asiaa.

Toiveena tietty on, että jossain vaiheessa mun tän hetkiset vastatuulikiekot on pituusdraivereita ja käsi tekniikan kanssa vaan jatkaa hirmuista kasvua, mutta siihen en ehkä lähde luottamaan.

Tietäjä sai uuden kuosin.

Tapasin Seppo Pajun edellisellä viikolla ja koska tyyppi oli tulossa pikkujouluilemaan frisbeekansan pariin Stadiin, houkuttelin kundin lauantaina päivällä seurakseni kiessille Keinukallioon. Sattui ihan sairaan nätti päivä ja oli kyllä ilo lähteä pitkästä aikaa Keravan kauniille radalle.

Aloitettiin puttitreenillä ja Euroopan mestari -mies pääsi heti jakamaan nimmaria nuorille kundeille. Eihän ton kanssa voi mihinkään lähteä, kun koko ajan saa odotella nimmari hommissa. No oikeasti on kiva vaan, kun meillä on lajissa niin tunnettuja urheilijoita, että ovat kovalla duunillaan päässeet siihen tilanteeseen, että jengi tunnistaa. Go Seppo! Jäbä pääsi myös olee totaalinen show off ja upottaa muutamia todella pitkiä putteja. Hienoa oli sivusta katsoa moista touhua!

Sepon instagramista (@seppopaju) lainattu Keinarin nelonen.

Lämmiteltiin ykkösväylällä vähän draivia ennen kuin lähdettiin kiertämään. Kuten useimmiten uudessa seurassa, kerroin taas sen, että minua nyt jännittää. Kuten useimmiten on myös käynyt, olen saanut kuulla sen olevan turhaa. Mun pitääkin olla huonompi pelaaja, enhän ole kuin vasta ihan sekunnin lajia harrastanut. Mokaaminenkin on ihan ok, sitä on turha pelätä.

No niin on joo. Miksen mä vaan voi toteuttaa maailman loogisinta asiaa. Antaa itseni olla aloittelija, koska olenhan kuitenkin aloittelija.

Jälleen kerran oli ihan uskomattoman hienoa nähdä noin jäätävän kovatasoisen heittäjän peliä. Se varmuus mikä heitoissa on ja se repertuaarin laajuus on niin hämmentävää. Tilanteessa, jossa itse en keksi yhtään ratkaisua, en edes sellaista, jota en osaisi heittää, mutta jolla voisi päästä pälkähästä, Seppo pistää korille. Hämmästyttävää. Yritin vain kovasti seurata, mitä hän tekee, jotta voisin kopioida kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Vähän vois jäbällä olla hitaampi käsi, ni sekin olis helpompaa. Sit et heittää niin vähän heittoja verrattuna minuun, vaikeuttaa touhua lisää.

Mulla tuli aika paljon huonoja heittoja. Ei sinänsä yllättävää. Mutta muistan myös sanoneeni useammallakin väylällä, että oli muuten paras avaus ikinä tähän. Ainakin kolmonen, nelonen (Maniacilla, ekaa kertaa outitta tuo väylä), vitonen (siihen teiden risteykseen sain!), 10 ja 15 (ainoa väylä jolla outdraivasin Sepon, muuten meidän suorituksia ei kyllä kannata verrata mitenkään. Eli siis antakaa mun nauttia tästä, mut ei puhuta muista väylistä, eiksjee?).

Keinarin ysi. Pääsin taas dropparilta heittää.

Siitä oli puhetta myös, että kun range-treenissä joku kiekko käyttäytyy tietyllä tavalla, niin väylällä homma onkin ihan eri. Don't get me wrong, en väitä että kiekko ei olisi aina samanlainen. Heittäjä siinä on muuttuva tekijä. Ne on ne puut, jotka ei anna heittää samalla voimalla, kuin aukealla. Just ne henkiset puut, jotka voi ohittaa vain tähtäämällä niihin.
You know them bitches!

Seppo nimittäin väylällä kahdeksen neuvoi mut ottamaan se snadisti ylikääntävä Fugitive ja laittaa se vaan flättinä, kiekko hoitaa loput. No minäpä pistin tosi ujosti ja jopa vähän hyssessä. Huoh. Eipä mennyt yhtään niinkuin piti. Onneksi hyvällä lähärillä pelastin parin.

LoveGun solmussa.

Päädyin lopulta tulokseen +22, eli huonosti meni, mutta hauskaa oli. Hyvää ja chilliä seuraa on Seppo. Avulias myös, kun yhdessä katsottiin miten helvetissä mä joistain jorpakoista voin päästä ulos. Mikä parasta, tyyppi aina ehdotti jotain villejä ratkaisuja, joita en todellakaan osannut. Mutta se, että hän luuli et oisin voinut osata, oli jo hauskaa ja mieltä ylentävää!

Yksi uusi huomio minkä tein, oli mun puttikeskittyminen. Oon aiemminkin huomannut, etten anna maailmalle tilaa, kun puttaan, mutta tuolloin se kävi harvinaisen selväksi. Useamman kerran, kun Seppo oli putannut ja mä olin mun zonessa, jätkä pisti vielä toisen putin treeniksi. Vasta, kun olin itse putannut ja hakemassa kiekkoa, tajusin, että toinen kiekko oli lentänyt kohti laitetta.

In the zone -tyttö.

Tällainen tuli voitettua Facebookin arvonnasta The Hat Guylta. Hattumiehen ja Avery Jenkinsin nimmareilla varustettu kiekko pääsee seinälleni, kunhan tuon kiekkopyhätön saan aikaiseksi.

Seppo sanoi, että mulla on hyvää meininkiä mun tekemisessä ja että näkyy potentiaalia. Toistoja vaaditaan ja sehän me jo kaikki tiedettiin. Mutta ihan kiva, kun ei tullut suositusta vaihtaa lajia.

Käytiin kiessin jälkeen vetämässä vähän pikaruokaa (eka kerta Burger Kingissä) ja sitten mentiin Urkkakeskuksen fudiskentälle heittämään pitkälle. Seppo antoi muutaman vinkin ja ne jäävätkin nyt vähän muhimaan takaraivoon. Jätkä pisti itse pitkää siivua kiepillä ja se on muuten siistin näköistä touhua se!

Tässäkin hommassa, tekemiseni on kuulemma jo ihan jees, toistettavuus tulee toistoilla. MIKSEI VOIS OLLA JOTAIN HUIJAUSKEINOA?
Kaikki mulle heti nyt. Kiitos.

Seuraavaksi valloittamaan Lauste, nyt kun on tuttu opas siellä päin.

Mitkä kolme asiaa sinä kirjoittaisit sydämen ympärille? Itse en ottanut liian tosissaan hommaa.

Kiessein välissä tuli värjäiltyä kiekkoja, kun syysiltojen valon puute tappaa elämän ilon ja mahdollisuudet heittää , mutta sunnuntaina sitten sain itseni viimein radalle, tällä kertaa tuohon nurkan taakse, eli Ristikiveen.

En lähtenyt edes ajatuksena heittää koko rataa läpi. Lähinnä vaan vähän treenailla avauksia ja lisäksi lähäreitä. Hitaasti muutamat väylät läpi, useammalla avauksella.

Mun taidoilla, yksin treenaaminen on jo raskasta kentällä, kun lähtee kiekot joka suuntaan ja niiden etsiminen on vaikeaa, mutta radalla se vasta haastavaa onkin. Neljästä avauksesta mitä luultavimmin mä ainakin yhden lentoradan unohdan tai vähintään arvioin väärin kiekon laskeutumispaikan. Siellä mä sit rämmin yksin metsissä, etsimässä kadonneita kiekkojani ja huutelen takana tuleville pooleille, että ohi vaan, mulla menee.

Yhtään kiekkoa en tällä kertaa hukannut.

Ristikivessä pääsi karvalakki testiin. Olipa muuten lämmin päivä ja lakki sai roikkua bägin hihnassa jo ensimmäisen väylän jälkeen.

Kiekkojen metsästyksestä huolimatta treeni oli todella kivaa. Mulla oli todella yksinäinen olo, mutta jonkun toisen seurassa olisin joutunut tekemään kompromisseja.

Joojoojoo, Jaani olit oikeassa. Tässäkin asiassa. Yksin treenaaminen on tosi jepa. Kaksin vaan on kivampaa.

Hain linjoja ja testailin mun kiekkojen ominaisuuksia. Kokeilin miten saan eri vakauksisilla kiekoilla mahdollisimman samanlaisia lopputuloksia. En pelannut kaikkia väyliä loppuun. Mutta lopulta kuitenkin vähintään avasin kaikki 18 väylää, kaikki enemmän kuin yhdellä kiekolla, ja aikaa mulla upposi reilu kaksi tuntia.

Tietäjän uudet vaatteet pääsivät ihmisten ilmoille.

Puhuin ystäväni kanssa rohkeudesta ja peloista. Häneltä oli kysytty, milloin hän on ollut rohkea ja tämä nainen, jonka mä olen nähnyt ylittämässä itseään meidän ystävyytemme aikana jo monta kertaa, ei ollut keksinyt mitään. Koska ne hetket, kun hän on ollut omassa elämässään rohkea, ovat muille ehkä helppoja, joten hän ei ole ymmärtänyt arvottamaan niitä niin korkealle, kuin mitä ansaitsisi!

Sille tyypille, joka tutustuu aina jengiin helposti, ei uuden ihmisen kanssa pelaaminen ole mikään juttu. Non issue.
Mulle se on aina rohkeaa. Joka kerta, kun lähden treenaamaan tai kiessille uuden tyypin kanssa, ylitän itseni.
Se joka voi helposti pyytää apua toisilta, ei näe siinä mitään erikoista.
Kun mä pyydän apua draiviin tai lähipeliin, otan suuren harppauksen. Useasti en sitten enää kehtaakaan kysyä, etten vain ole vaivaksi tai ärsytä. Mutta, jos uskallan edes kysyä, olin rohkea.

Tällainen viikatemies oli tilaustyö ja lähtee Juholle.

Tämä kiekko tuli sattumatapaamisella Talissa käteeni Samulilta ja toiveena oli sydän. 

Rohkeus ei ole sitä, että hyökkää tilanteisiin täysillä, vaan se, kun pelottaa ihan hirveästi ja tekee silti. Se on ROHKEAA, eli tekemättä jättäminen ei ole heikkoa. Se vain ei ole itsensä ylittämistä. Aina ei voi ylittää itseään, se on henkisesti raskasta puuhaa ja joskus on ihan ok mennä sieltä mistä aita on matalin. Mutta kyllähän ne parhaat fiilikset tulee silloin, kun ei anna pelon lamauttaa. Silloin saa uusia kokemuksia, näkee uusia paikkoja ja/tai tutustuu elämänsä ihmisiin.

Aina ei ole pakko olla rohkea, mutta jos siltä tuntuu niin aina kyllä saa! Olkaa rohkeita tai ottakaa askel taaksepäin.
It's all good.

-Essi

TPK 42 & 43: Arvokkuutta Meikussa

Nyt oli kevyitä viikkoja treenien ja pelailun suhteen. Henkisesti menikin sit vähän raskaammin. Yhdistin siis kaksi viikkoa yhteen tekstiin.



Torstai.

Juoksulenkki kaverin kanssa, vähän reilu 3km. En oo sitten kevään käynyt mummohölkällä, mutta yllättäen toi ei ollut ihan niin kuolemaksi, kuin mitä odotin. Jaksoin ihan reipasta tahtia (mun yleiseen vauhtiin nähden! Toki silti noi lenkkeilevät eläkeläiset ohitti meidät. Se että kutsun tota mitä mä teen mummohölkäksi on loukkaus hölkkääviä mummoja kohtaan. ) ja kuten aina, ylämäissä jätän seuralaisen jälkeeni.

Ylämäet on niin hirveitä, että ne pitää juosta nopeasti pois alta!

En mä tosta hommasta kyllä tykkää. Juokseminen ei vaan ole kivaa ja mun pyrkimys on tehdä asioita, jotka silloinkin kun vituttaa, on pohjimmiltaan kivoja. Pitäis oikeasti keksiä joku aerobinen, josta nauttii..

Kellään mitään ideoita?
Speed disc golf?

Perjantai.

Oli kovin ikävä heittelyä, mutta aikaa riitti vain reilun tunnin treeniin, joten ajoin Kivikkoon ja pistin heittäen pitkälle. Pitkälle heittäminen on mulle kuin terapiaa, jos on huono päivä tai suru, niin viskomalla kaikella sillä voimalla ja taidolla, mikä löytyy, saan itseni parhaimmillaan ihan eri ihmiseksi.

Yksin heittäminen on terapiana parasta, mutta osaajan seurassa saan enemmän irti oppimiskokemuksesta. Itse en vaan näe virheitäni ja vaikka näkisinkin, niin en tietäisi miten ne pitää korjata. Jaani analyyttisenä pelaajana kyllä bongaa heti mitä teen väärin ja sitä oli ikävä nyt yksin viskoessa.

Reilu tunti mulla loppupeleissä meni ja Shaun saavuttua paikalle olisi mennyt helposti pidempäänkin, jos ei olisi järkyttävä nälkä iskenyt.

Shaulla oli mulle pikku lahja, Lintumieheltä ja Eric McCabelta, moonshine Truth nimmarilla. Nam! Tää pääsee myös seinälle, mun muutaman muun heittokäyttöön sopimattoman kiekon kanssa.



Lauantai.

Mulla oli duunia koko viikonloppu, joten ainoa mitä sain itsestäni irti, oli salirääkki lauantaina. Jälleen lähdin ajatuksena herätellä mun kesälevolla olleita lihasparkoja, jotka ovat aivan shokissa tästä pienestäkin määrästä painojen nostelua, jota oon hissukseen tehnyt.

Mulla oli vielä mun tahmaisessa salille paluussa etureidet ja rinta korkkaamatta, joten niitä lähdin todella kevyesti jumppailemaan. Siihen lisäksi mun "core kuntoon 2015" -mission mukaisesti vähän keskivartalorääkkiä.

Tapani on mun core-idoli.

Super etureisille
Hack kyykky
Kelkka 3*15
Etureisipenkki 30kg *12 *10 *10

CoreSuper
Selän ojennukset
2*15
Vartalonkierrot
2*30

Jalkojen ja lantion nostot
3*10

Back extension -laite
30kg 3*15

Penkki
20kg 3*15

Mun motivaatio saliin on tällä hetkellä aivan nolla. Miten mä saisin takasin sen palon, mikä mulla oli vielä ennen frisbeegolfiin tutustumista? Nyt kuitenkin olisi kelit sellaisia, että voisin siellä käydä, mutta en vaan saa inspistä irti itsestäni.

Tiistai.

Legendaarinen Meilahden frisbeegolfrata, tuo Suomen ensimmäinen. Historian lehdet havisivat, kun tämä likka harhaili pitkin liikuntapuistoa, epätoivoisesti etsien väylää numero yksi. Seikkaillessani löysin pururatasalin ja tein vähän olkapäätreeniä lämpäksi. Because I can.



Päädyin lopulta oikeaan paikkaan ja aloitin pienen putti/putterilähäri -treenin. Korina toimi aikamoinen valioyksilö, joten päätin vain yrittää keskitolppaosumaa. Tossa olis saanut pistää kerralla koko putin uusiksi, jos olisin halunnut saada pysymään korissa.

Pari kertaa heitin tennishallin katolle kiekon ja pääsin treenaamaan mun kiipelyskilssejä. Onneksi katto on matala ja sitä vasten on muokattu ramppi aitaelementistä, joten sain mun putterit pelastettua. Voipi olla, että joku muukin on sinne katolle joskus kiekkonsa saanut.

Pelaajia Meikussa riitti, jengiä ripotteli tasaisesti paikalle. Yrtit tuoksui ja meno oli just niin lungia, kuin mitä odotinkin, kuin mitä Meikussa kuuluukin olla.



Jaani saapui seurakseni esittelemään rataa ja vähän samalla opettamaan mua heittää midaria. Jos olet ensimmäistä kertaa menossa Meikkuun, niin suosittelen kyllä osaavan oppaan hankkimista mukaan tai liittymistä radan ennestään tuntevaan pooliin. Jo tokaa väylää etsiessä olisin kokenut suurta epätoivoa, jonkinlainen paniikkikohtausraivo olisi varmasti iskenyt päälle, jos Jaani ei olisi taluttanut mua tiiltä toiselle. Lisäksi sain samalla Meikku-historian lyhyen oppimäärän, kun oppaani kertoi mulle väylien evoluutiosta, muistellen lämmöllä aikoja, jolloin saattoi heittää jonkun takapihalle kiekkonsa noudettavaksi.

Mä nyt käytän tässä kertomuksessa sanaa "tii" todella löyhästi kuvaamaan niitä viivoja, joita tuolla oli maahan maalattu merkkaamaan heittopaikan etureunaa. Ei pelkoakaan, että kyseessä olisi erityisen tasaiset paikat, mutta olipahan viiva, parhaimmillaan kolma eri suuntiin osoittavaa, jotka rajasi heittoalueen.

Se oli kuin ei kertaakaan kierroksella avaisi, kun tuollaisista paikoista alkaa väylät. Tasapainoa tuli harjoiteltua.

Jotta tää ei nyt kuulosta miltään dissaukselta, jota tää ei siis ole, hyväntahtoisesti vähän piikittelen, niin pakko kehaista niitä maisemia! Kyllä siinä kehtaa heitellä, kun harmaana syyspäivänäkin on aivan upeat näkymät merelle. Voin vaan kuvitella, miltä toi paikka näyttää kesällä kaikessa loistossaan. Ensi kesänä sitten.
Kiessi alkoi mun tasolle ihan normaalisti, par- ja bogey-tuloksia korttiin. Tripla-mandatory väylä oli myrkkyä, mutta väylä numero 15, jossa heitetään hiekkatieltä kohti kahta puuta (välistäkin voi tietty yrittää, mutta onhan se jumakauta vaikeampaa osua toiseen näistä puista! Ai ei oo vai? No helvetti..) mursi mut. Näin vain ne kaksi puuta, johon ei sais heittää ja täräytin täböl siihen vasemman puolimmaiseen.



Mä olen jo oppinut suhtautumaan aika kivasti yksittäisiin epäonnitumisiin. Se missä mun ongelmat piilee, on toistuvat epäonnistumiset. Kun ne alkaa kertaantua, käy kuten Meikussa. Mulla oli muutama epäonninen väylä takana ja nyt hajosi pikku kuuppani.

Kaikki nää pohdinnat, jotka nyt seuraa, on mun ja Jaanin välisestä keskustelusta ja sen kirvoittamia ajatuksia minusta ja mun arvosta.

Siinä, kun mä sit menin palasiksi, aloin tietty omaan tuttuun, säälittävään tapaani vollottaa radalla, ja Jaani joutui jälleen mua rauhoittelemaan. Mä jotenkin koen mun arvoni ihmisenä olevan suoraan verrannollinen mun taitoihin ja rohkeuteen. Jos en osaa jotain, en ole arvokas ihminen. Jos en uskalla mitään, en ole senkään arvoinen.

Se kuka ja millainen minä olen, on tässä yhtälössä täysin merkityksetön. Mitä vittua sillä nyt on väliä? Mitä mulla on väliä?

Mä tajuan nyt, pikkuhiljaa, että oon koko elämäni arvottanut itseni suoritusteni mukaan. Jos on ollut epäilys, että voin epäonnistua, olen jättänyt mieluummin tekemättä, kuin ollut vähemmän arvokas yhteiskunnan jäsen failaamisen seurauksena. Koska pelkuruus on vähemmän paha, kuin huonous. Sitten kuitenkin muistan, että rohkeus on arvokasta ja siihen pitäisi pyrkiä ja pääsen taas sättimään itseäni, kun väärin meni tämäkin. En edes anna itselleni mahdollisuutta tehdä oikein. That's some fucked up shit right there.

Sitten, jos tää käännetään päälaelleen, eli miten mä suhtaudun toisiin ja heidän epäonnistumisiin? Miten mä arvotan ihmisiä mun ympärillä?



No en todellakaan samoilla kriteereillä kuin itseäni. Ei kukaan mun ystävistä ole koskaan menettänyt arvoaan mun silmissä, jos on rohkeasti tavoitellut jotain, mutta sitä pelkäämättömyyttä ei ole palkittu. Ei ole myöskään kenenkään arvo noussut jostain suorituksesta, ylennyksestä nyt vaikkapa. Kenenkään uskaltamatta jättäminen ei ole ollut mitenkään luotaan työntävää. En ole yhtään niin huonoa heittoa keltään nähnyt, että se saisi mut katsomaan toista alaspäin. En yhtään niin hienoakaan, että se ihminen itsessään olisi siksi parempi.

Don't get me wrong. Mä iloitsen, kun ystäväni onnistuvat. Mä fiilistelen hienoja heittoja ja saan hullut kiksit kun pääsen näkemään taitavien tyyppejen peliä. Mutta hyvä tyyppi on hyvä, vaikka se suorittaisikin asioita huonosti. Ja paska jätkä ei hienoilla heitoilla muutu paremmaksi.

Eikö tää nyt kuulosta ihan järkevältä?

Puttikori siirtyi sisälle sunnuntaina.

Miksi en voi soveltaa tätä myös itseeni? No koska mulla ei ole itseluottamusta nimeksikään, niin enhän mä näe itsessäni ihmisenä arvoa. Niin mun on pakko silloin hakea sitä mun suorituksista.

Jaani siinä mulle, kun murheeni murtamana hajoilin, kertoi, että oikeesti ihmiset tykkää musta. Ei siitä miten heitän kiekkoa tai mitä teen työkseni. Ne tykkää minusta. Se väitti, että jengi arvostaa mun tekstejä. Ei siksi, että kerron kuin helvetin hyvä oon heittää, vaan koska avaan sitä mikä mua pelottaa ja miksi mua jännittää. Koska kuulemma kirjoitan hyvin, siksi tyypit jaksaa lukea mun juttuja. Vaikka en oo edes hyvä pelaaja.

Ihmiset muka tykkää musta, vaikka en ole taitava. Sen kun vielä uskois.

Ain't that the Truth?

Mä oon näistä aiemminkin kirjoitellut, että mulla on tällainen henkisen kasvun aika meneillään. On tullut pohdittua sekä yksin, että muiden kanssa näitä elämän ongelmia, epävarmuutta ja itselle asetettuja vaatimuksia, odotuksia, joihin en ikinä voisi päästä.

Nyt onkin ollut pää aivan täynnä kamaa. Oon aina vahvasti omissa ajatuksissani pyörivä tyyppi, mutta nyt mun kuupassa on niin paljon kaikkea, että en pysty saamaan itsestäni kokonaisia lauseita irti, ainakaan keskustelussa. Tekstillä saan sentään pyöritellä ja deletoida tarvittaessa.

Mä tossa eilen puhuin, kuinka mä en oo kokenut tarvetta kirjoittaa blogia, kun oon saanu ihan ääneen sanottua asioita. Sitten kun taas avasin itseäni eilen, niin tänään tajusin, kirjoittaessani, et mikä mulla oikeasti mätti. Se oli tää Meikku-breakdown. Mä en halunnut käydä sitä edes ajatuksen tasolla läpi, kun olin niin hienosti saanut niitä tunteita jo tukahdutettua.

Niin mä vaan täällä duunissa, aamupalallani, kirjoitin ja liikutuin. Ihan vähän vollotin ja sain vihdoin tänkin asian ulos itsestäni. Nyt on vähän helpompi olla.



Torstai.

Mä ahdistuin tosta Meilahden kohtauksestani ja muutenkin kiessien aiheuttamista paineista, että päätin lähteä taas terapiasessiolle Urkkakeskuksen ykkösväylälle heittää pitkälle. Samalla oli tarkoitus viskellä myös vauhditta midareita, koska ne ei sit niinku yhtään toiminu tiistaina. Yhtään.. nervous breakdown -tyylisesti ei toiminut.

Mä alan olee jo todella paljon itsevarmempi treenaaja, en enää saa paniikkiangstikohtauksia, jos menen yksin heittämään ja joku näkee. Nyt voin aika rennosti jo kysyä sopiiko heittää muutama pannu jonkun poolin seurana, enkä koe olevani hirveä tuke. Feedback on myös ollut lähinnä positiivista, joten sekin on nostanut itseluottamusta.

Hyvä oli treeni, en kokenut mitään valmistumista, mutta sainpahan toistoja ja haudottuja asioita toimintaan. Nyt pitää vaan luottaa prosessiin, kun vaan jaksan treenata, niin tekniikka kehittyy.

Otti pannuun.

Perjantai.

Vielä jäi hampaankoloon ja piti päästä heittää täböö. Menin sitten Taliin nakkelemaan. Keli oli kylmän kirpsakka ja nokka vuotaen sai lennättää lötaa.

Päätin kuitenkin treenata enemmän tarkkuutta ja pitkät siivut oli mun palkinto aina, kun bägin kaikki putterit ja midarit oli lähtenyt kohti koria. Ihan toimiva plääni, sillä noita hitaampien kiekkojen toistoja mä vaan tarviin vyön alle.

Meikussa sain kuulla kunniani mun paikoiltaan heitosta. On kyllä ihan huikeeta, että toi kundi näkee heti mikä mun heitossa on vikana ja osaa vielä kertoa miten se korjataan. Nyt sit tarkoitus oli hinkata niitä oppeja, olla menemättä kiekon perään liikaa, antaa saaton tulla, ei pakottaa sitä.

Enemmän kädellä duunia.

Jos lähtee karvis hommiin talvella, tarvii olla karvalakki.

Kävin välillä evästämässä Shellillä ja menin takaisin treenaa. Nyt paikalla oli kundi, jonka kanssa tuli höpöteltyä lajista samalla, kun heiteltiin lyhyelle ja pidemmälle. Jossain vaiheessa huomattiin taivaanrannassa ilotulitus. Sen oli pakko olla fribailotulitus, fiilistelemässä pikkupalkasilla heittäviä hölmöjä. Siltä se ainakin tuntui.

Pimeä tulee jo liian aikaisin. Huomenna onkin sen suhteen vielä pahempi tilanne. Kyrsii.

Sunnuntaina.

Seppo Paju oli pointilla Prodigy-hommissa ja mä suuntasin tyyppiä sinne kattoo. Mua houkutteli suuresti myös sisällä puttailu, kun sen treenaaminen on ollut ihan viimeinen mikä mua kiinnostanut tuolla kylmässä.



Matu, jonka kanssa olin joitain viikkoja takaperin kiessillä, oli myös pointilla ja oli kiva tutustua kundiin niin, etten ollut aivan paiseissa. Myös foorumi-tuttu Kempesteri käväisi paikalla ja sain naaman nimelle.

Mulla kesti aika pitkään lämmetä tarpeeksi, että uskalsin treenata puttia. Tällainen raakile noiden taitureiden joukossa.. Alku olikin ihan järkyttävän kankeeta. Kun ei ottanut sujuakseen, päätin kokeilla vasurilla. Läpällä. Meni vähintään yhtä hyvin, kuin oikealla.

Jätkät pisti vähän isompaa kiekkoa heitellen.

Mun selvitymiskeinoihin, kun tuntuu ettei putti kulje, kuuluu siirtyminen turboputtiin. Se on sellaista huvittelua ja saa mut aina hyvälle tuulelle. Nyt pistin ensimmäisen turbon sisään ja se jos joku sai fiiliksen kattoon. Menee tähän mun ihme show off -meininkiin, että eka uppoaa. Pistin vielä toisen ja kolmannen pömpeliin, näytöstyylillä, jonka jälkeen turbo palautui normaalimmalle tasolleen, 1/8 sisään.

Pääsin vielä heittämään tutkaan, mutta en mä kyllä saa mitään voimaa noihin heittoihin. Säälittävää. 68km/h.

Sairaan kiva päivä oli fribata sisällä, hyvää porukkaa ja tällainen newbieraakile otettiin hyvin mukaan touhuun. Kiekkoilijat on kyllä varsin hyvää porukkaa noin yleisesti ottaen. Arvostan.

-Essi

TPK 41: Nyt huudetaan!

Mä en taaskaan ole kuvannut oikein mitään viime viikolla, joten nyt mennään vanhoilla photoilla, teemalla:
"Se tyttö, joka huutaa kaikissa kuvissa". Mun alter ego, joka ei pelkää maailmaa.

Maanantai.

Jaani oli tulossa Länsisatamaan muissa merkeissä ja toi mulle kasan kiekkoja testiin. Ne kourassa suuntasin Talin rangelle testaamaan lötaa ja selkää.

Mä oon tästä aiemminkin kirjoitellut, mutta mä en osaa heittää midareita. Ne tuntuu oudolta käteen enkä oo keksinyt mikä niiden ja mun sielun elämässä mättää. Nyt mulla olikin sit kymmenen Rocia (classic ja DX) ja tarkoitus oli ottaa vähän selvää.

Joskus huudan ilosta.

Aloitin lämppäämällä, heiluen holtittomasti ja putaten. Sit lähti. Kevyttä draivia Roceilla ensin. Ikävät kädessä, mut kyllähän ne lensi. Olin vähän yllättynyt miten pitkää siivua niilläkin sain parhaimmillaan aikaan. Muutaman kerran pistin koko kasan matkaan, mutta ei toi midarihomma tunnu oikealta. Selkeästi tarviin treenii ja apua, kun en mitenkään saa itseäni midarinaiseksi.

Seuraavaksi kaivoin noi draiverit esiin. Oli jos jonkinlaista uutta tuttavuutta tarjolla: Starfirejä, TeeRex, Nukeja ja pari muuta. Jaanilta sain lauantaina kokeiluun sen yhden Starfiren, mutta nyt pääsis kunnolla testaa. Mun lemppariksi nousi Nuke, koska distance. Kröhöm..

Selkä vähän oikkusi siinä treenatessa, joten, "the achey breakey backsies of 2014" mielessä otin selkeästi iisimmin. Heitin koko pannukasan, kävin noukkimassa pois ja sit istuin. Muutaman minuutin tauon pidin aina heittosessioiden välissä. Se tuntui auttavan, kun kipeämmäksi en muuttunut. Sain vedettyä kolmen tunnin treenin tällä taktiikalla. Eli heittoja varmaan yhtä paljon, kuin yleensä, ajallisesti vaan meni huomattavasti pidempään.

Edelleen mulla oli huojentunut olo, kun mun paikat edes jossain määrin kesti rasitusta. Eikä selkä seuraavana päivänä oikutellut lainkaan. Varasin ajan hierontaan torstaille, jotta viimein sais kaikki kondikseen.

Toisinaan kiljun ikävästä.

Tiistai

Totesin, että selkä tarvitsee kuitenkin päivän lepoa heittämisestä, ihan varmuuden vuoksi, joten päätin korkata syyskauden salitreenit. Jotain pientä ja kevyttä, jotta kroppa ehtii vähän totutella taas tähän touhuun.

Kun mä kävelin noi portaat alas tonne kellarisaliin, niin mulla nousi hyvä fiilis. Kuin kotiin olisi tullut. Mä tiedän että mun salimäärät ei varmasti tuu olemaan sitä luokkaa, kuin mitä ne vielä vuosi sitten oli. Nyt on tärkeysjärjestykset laitettu uusiksi ja mikä parasta, oon päättänyt olla stressaamatta. Mun ei oo pakko saada kalenteriviikkoon mahtumaan kaikkia treenejä, jotta kehtaan tänne kirjoittaa. Mä teen, mitä ehdin, frisbeegolfin ja toki myös muun elämän ehdoilla.

Aloitin mun salillepaluun iisillä treenillä, tehden sitä mikä hyvältä tuntuu. Naatiskellen lihasten työstä ja hakien tuntumaa tähän touhuun. Havahduin siihen, että hymyilin usein, kun oli vaan aika siistii. En ollutkaan tajunnut, miten ikävä mulla oli tota paikkaa, noita hommia.

Tässä harjoitus numeroina, muutamalla treeninaikaisella oivaltavalla huomiolla varustettuna:

Hauiskääntö
7kg*12
8kg 4*10 Mitämitämitä??????

Vatsat vinopenkissä kiertäen
3*20

Jalkojen ja lantionnostot penkillä
3*10 Jep, ilman nilkkapainoja. Hyvä mä.

Pystypunnerrus
20kg 2*10 1*8

Hauiskääntö levytangolla
20kg *7 *6 *5 VITTTUUUU!

Vipunostot sivulle
6kg 3*12

Ojentajat super taljassa
Alastyöntö 3*10 50lb
ojentajapullover 3*10 50lb
Strength, why have you forsaken me?

Hyvä musiikki mua huudattaa.

No se mikä mut sai aivan raivon partaalle, oli kadonneet voimat. Mä olin vielä jotenkin sujut sen kanssa, että oon kuihtunut kasaan ja mun lihakset on surulliset, tyhjät narut, mutta se otti pattiin (enemmän ja vähemmän kirjaimellisesti), että mun koko voimatasojen kuvastin, eli hauberi, oli aivan lussu.

EI VAAN JAKSANUT!

Kun mä kesällä pistin salin paussille, mä tiputin 15kg käsipainot lattialle (en oikeasti, vaan siirsin ne siististi telineeseen, painojärjestyksen mukaiseen paikkaansa) ja lähdin täysissä ruumiinvoimissa frisbegolffaamaan muutamaksi kuukaudeksi. Enhän mä olettanut palaavani samojen painojen ääreen, mut Camooon!, alle kympit?! Ei näin.

Shokkiherätys todellisuuteen, se tää oli.

Keskiviikko.

Jälleen salihommiin, tällä kertaa suunnitelmissa treenata alaosastosta bärse ja takareiskat sillai superkevyesti. Niin vaan, ettei menisi paria viikkoa palautuessa, vaikka tuntumaan toi tulisi, sehän on selvää. Kaveriksi sitten selkää. Sitä mä odotin. Selkä on vaan paras treenattava ja siellähän mulla näkyy työn tuloksetkin parhaiten.

Selästä katsottuna mä saatan vähän näyttää tatskatulta bodarimimmiltä (TM).

Suotulämppä

Ylätalja lapiokahvalla
35kg *12
40kg 2*8
50kg *3

T-soutu
20kg *12
25kg *8 *8 *10

Sumokyykky smithissä
20kg *12
30kg *12
40kg *10 *10

Lantionnosto ja SJMV
20kg 3sarjaa

Joo enhän mä kahta viikkoa kipeänä ollut tästä treenistä. Vaan joku neljä päivää. NELJÄ PÄIVÄÄ noilla painoilla. Haha, naurattais varmaan enemmän, jos ei itkettäis näin paljoa.

Upea kesäpäivä saa naaman aukee!

Torstai.

Reilu kuukauden tauon jälkeen Kervisen kanssa sovittua treffit ja kundi pääsi runnomaan mun selän lopullisesti kuntoon "the ache episode of 2014" jäljiltä. Käytiin taas läpi mun ainaisen jumiset pohkeet ja jalkapohjat, arat takareidet, sekä toissapäiväisen, vahvasti heittomerkitetyn, "rääkin" jumittamat kädet.

Olin mä hartiaseudunkin saanut jumiin, kun räpylät ei toimineet, niin tarvi sit tehdä KOKO KROPALLA.

Koska hieronnan jälkeen on hyvä vähän ottaa iisisti ja palautua, ajoin suoraan Urheilukeskuksen fribaradalle draivitreeniin. Ihan rentoo ja iisii distancee. Siinä väylän 1 tiiltä mä paiskoin lättyä ilmaan ja oli taas tämän ihmislapsen hyvä olla. Jotkut kundit tuli siihen aloittaa rundiaan ja pyysin avata heidän seurana muutaman vielä.

Toinen näistä kertoi mulle, että "no lähtee sulla ainakin ihan kivalla korkeudella toi kiekko", ilkkuen. Mikä juttu toi oikeesti oli? Teki mieli sanoa, että johan mä outdraivasin sen jokaisella mun heitolla, niillä epäonnistuneillakin, eli varmaan jotain muutakin saatan tehdä oikealle. Mut sit mä ajattelin, että se taitaa tietää jo. Siksi se yritti vähätellä mua.

Arse wipe.

Myöhemmin paikalle tuli isä tyttärensä kanssa. Koska mun suhde isääni on parhaimmillaan virallinen, useimmiten vaan vihainen, mä koen jotain onnea, kun näen että isä ja tytär yhdessä harrastaa. Onnea tai kaihoa. Jotain sellaista.

Likalla oli kädessään täyspainoinen Champion-muovinen pituusdraiveri. Mulla oli bägin sivutaskussa kiekko odottamassa juuri tätä typyä. Mun kevyt (145g) DX Leopardi on mulle ihan turha kiekko nykyään, mutta mä olen säästellyt sitä ajatuksena luovuttaa jollekin aloittelevalle naispelurille, mutta nyt oli vielä parempi tilaisuus. Likka pisti heti tuplasti pidemmän heiton, kun kokeili uutta pannuaan. Toivottavasti hän innostuu lajista täysillä!

Leon kanssa ei enää yhdessä huudeta.

Perjantai.

Frisbeegolf-forumilla sain viestiä mun parin viikon takaisesta blogitekstistä, jossa kerroin ups-miehestä Nummelanharjun Syysmyrskyssä. Hän oli tunnistanut itsensä ja lupautui opettamaan mua. Sovittiin treffit Oittaalle perjantaille. Shau kyseli päivällä heittoseuraa ja kutsuin hänet meidän mukaan. Molemmilla kundeilla oli kana kynittävänä Oittaan radan kanssa.

Aloitettiin upsien treenaaminen pohtimalla otteita. Peukku-ups on mulle ollut mahdoton, mutta nyt Mikael näytti miten se kuuluu tehdä ja oli ihan eri meininki tekemisessä. Ensin treenattiin pelkästään heittämistä, kropan energian hyväksikäyttöä, kiekon korkeuden säätämistä ja puhdasta irroitusta. Mikael taisi olla hieman vaikuttunut mun ups-lähtokohdista, en ollut mikään ihan käsi, vaikken ole niitä uskaltanut oikeasti treenata. Mut hei, upsit vaan on sairaan siistei!

Kun heitto alkoi kulkemaan, siirryttiin tarkkuuteen. Mikael osoitti tolpan, johon pitäisi tähdätä peukku- ja sormi-upseilla vuorotellen. En ole ollenkaan treenannut tarkkuutta tässä lajissa, mutta heitin siinä selkeästi jonkun showoff moodin päälle ja kilautin ensiyrityksellä Leopardin kyseiseen tolppaan. Loput ei tietenkään osuneet näin kohdilleen, mutta kyllä toi eka nauratti pitkään.

Kun oltiin korjattu kiekot kasaan, Mikael otti 50m pituuskyltistä viisi askelta kohti tiimattoa ja käski mun heittää hänen ohi. Lupasi väistää, jos on osumassa, mutta vannoi, että tärkeintä olisi saada kiekko hänen ohitseen. Tein työtä käskettyä, heitin hänen ohi ja yli sen kyltinkin. 55-60m noin suurinpiirtein.

"Haluatko tietää miksi pyysin sua heittää mun ohi?" No halusinhan mä, tietenkin. Siinä hän sitten kertoi, että seisoi n. 45 metrin kohdalla, koska se on tämän heittotyypin naisten maailmanennätys. MAAILMANENNÄTYS jonka mä just ohitin! Olkoon vaikka ainoa kerta, kuin on mitattu, olkoon vaikka yksi ainoa nainen, joka on moista edes yrittänyt, niin silti:

Mä heitin pidemmälle, kuin maailmanennätys!

Joskus on avauduttava, kun turhautuu.

Loppuun draivailtiin vielä vähän rystyltä, koska se on aina kivaa ja lähdettiin sit kiessille. Muuten ei ollut mitenkään hyvä kierros, mutta pääsin honoreihin kiinni rundin loppupäässä, enkä luopunut niistä enää. Pieni voitto mulle!

Sain myös kokeilla Mikaelin Prodiscuksen bägiä ja se tuntui todella hyvältä selässä. Pitää tehdä enemmän vielä tutkimusta aiheesta, mutta kyllä siinä saattais olla mun reppubägi.. Se pienempi versio.


Lauantai.

Puolen päivän jälkeen hain Jaanin Kontulan metroasemalta ja mentiin Kivikkoon treenaamaan ja rundille. Jaani on tarkka siitä, että pitää lämmitellä ennen riuhtomista ja toisena selkävammaisena mä kyllä arvostan sitä kovasti. Mä järjellä tajuan kyllä, mutta se on tuntunut jotenkin niin vaivalloiselta. Nyt ton mun "selkäissue syksy 2014 vol. 1" jälkeen, lupaan että se vaiva on huomattavasti pienemmän tuntuinen.

Kun oltiin hetki puttailtu, alettiin kopittelemaan. Siinä heiteltiin rennosti ja mä sain lättyä hyvin kohti ihmismaalitauluani. Aina välillä Jaani antoi mulle jonkin teesin testiin ja mä sit yritin sen mukaan pistää putteria taivaalle.

Huutaa voi toiselle.

Mä pidän rannetta jäykkänä. Se on opittu tapa, että saan kiekon pysyy "siinä linjassa". Kaikki sen tietää, se luotisuora linja taakseviennistä kohteeseen, josta kun poikkeaa, käy huonosti. Se suora linja on heittämisen itseisarvo, jota pitää noudattaa, vaikka mikä olisi. Ei vain ole muuta tapaa heittää. Mä pidän sit sen ranteen jäykkänä kaiken tyyppisissä heitoissa, ihan varuiksi, ettei vahingossakaan vois tehdä mitään rennosti.

Sit joku tulee ja sanoo, että löysin rantein. Anna käden tehdä se duuni ja se ranne seuraa perässä. Mun pää huutaa vastaan, mutta kun kroppa tekee työtä kätkettynä, lähtee kiekot pehmeämmän, puhtaammin ja ihan järisyttävällä voimalla. Siis ihan pienelläkin käsivarren liikkeellä sain ihan uudella tavalla voimaa kiekon taakse.

Valaistumista.

Sit mulla alkoi keskittyminen herpaantumaan ja pyysin, että tehdään jotain muuta. Lottovoitto, koska Jaani ehdotti draivitreeniä!

Eihän minua pituusheittäminen kiehdo tai kiinnosta. Ei missään nimessä.
Pois. Se. Minusta.
Koska pituus ei ole tärkeää, kyllä mulle on sitä toitotettu.

Aluksi sain heittää ihan mun omalla tyylillä muuten, mutta kokeiltiin miten toi käsi liikkuisi, jos lähtisin enemmän kyynärpää edellä ja löysällä ranteella. Monta kertaa kädestä pitäen sain kokea hidastuksen taakseviennistä releaseen ja siitä aina toteutin.

Kun yksi asia alkoi mennä jakeluun, siirryttiin seuraavaan kohtaan. Tällä kertaa mun edelleen yhtä keskeneräiseen painon siirtoon. Mä heitän nyt vartalon "läpi", eli mun kroppaan ei synny sellaista yhtä jännityksen kliimaksia, jonka potentiaalinen energia purkautuu sitten heitoksi. Minulla on vain tasapaksu suoritus, joka on alusta loppuun kiireinen. Rytmi puuttuu.

Lauantaina mulle annettiin se rytmi. Tiesin mitä pitäisi tehdä, kun biitti ei ollut enää sekamelska. Vähän kuin Dublinin modernin taiteen museossa oli se äänien kakofonia, joka vaan ahdisti, kunnes viimeisessä tilassa se yhtäkkiä loksahti omaksi oudoksi musiikikseen ja aukesi. Siltä toi tuntui, kun mulle annettiin rytmi. Draivi alkaa

Etujalka maahan ja siitä voima heittoon.

Joskus huudan myös peilikuvalle.

Toinen rytmiä tuova asia oli taakseviennin hidastus. Kun kiekko on ääriasennossa takana, mun piti "pysähtyä" sen kanssa. Ottaa hetki. "Tsiigaa stämppi, että siel se on". Eli mä latasin tän tykin, joka on mun kroppa ja siitä kiihtyvästi kohti h-hetkeä, johon räjähtää kaikki mun potentiaali.

Muutamiin heittoihin mä sain nää kaikki osumaan jotenkin, mutta toi ajoitus tulee kuntoon vaan treenaamaalla. Siitä mä olen kuitenkin ihan varma, että kun treenaan sitä ajoitusta ja rytmiä, niin mä heitän vielä oikeasti pitkälle. Mä luulen, että se satanen kyl ylittyy vielä kevyesti. Se saattaa oikeasti olla jo ylittynyt jollain  mun heitolla.

Yksi heitto oli tän kokemuksen kulminaatio. Kaikki onnistui ja kiekko lensi pitkälle. Sain siitä kehun ja aloin itkemään. Mä jatkuvasti koen, etten saa epäonnistua, se ei ole ok. Silti samalla mä en usko, että ansaisen olla hyvä ja onnistua. Kun mun suoritusta kehutaan, menen noloksi ja sysään sen sivuun. Nyt tän tyypin seurassa mä vaan murruin.

Siitä ois voinu tulla outo funk, mut Jaani hiffas mistä oli kyse ja päästiin yli "Awkward-Essi ja tukala tunnelma" -hetkestä.

Hi five and a scream for awkward-Essi!

Sit Jaani ilmoitti, että treenataan anhyzer-heittoja. Niitä joissa kiekko lähtee kädestä siipi ylhäällä, kääntyy oikealle ja kiekon vakaudesta riippuen joko suoristaa vaakaan ja feidaa lopulta vasemmalle, pitää kulmansa ja päätyy oikealle tai flippaa jopa rolleriksi. Se heitto, jota mä en osaa.

Anhyzerit, antsat, annukat on mulle vaikeita, koko operaatio tuntuu kropassa oudolta ja ei vaan mene jakeluun. Joskus lintumiehen kanssa niitä treenattiin ja ne onnistu jotenkin kentällä, mutta se oikea toistettavuus jäi uupumaan ja ei niillä ollut mitään asiaa kiessille.

Jaani näytti mulle mitä tehdä, miten tehdä, kuinka se on ihan tavallinen draivi ja miten sen saa haettua kropan asennolla. Sit mä heitin kerta toisensa jälkeen ihan oikeita annukoita. Ne lähti kädestä miten kuuluikin ja kiekko teki sen ominaisuuksien mukaisen lentoradan.

Mä opin sen heti. Ei mitään hapuilua vaan onnistunutta suorittamista. Jaani kevyesti kettuili, tytölle jolla ei ole antsaa. Mut ei sille voi mitään, kun saa niin hyvät ohjeet, ettei tarvii epäillä "miten tää nyt meni, kuis mun piti tehdä".

Huutaminen on välillä maanisempaa.

Jaani analysoi omaa heittoaan paljon. Ehkä jatkuvasti. Hän on tietoinen mitä tekee jokaisessa vaiheessa ja tämä tekee hänestä kyllä erinomaisen opettajan. Lisäksi kundilla on ilmiömäinen tapa keksiä vertauskuvia, jotka avaa noita oppeja vieläkin selkeämmin.

Annukoituiltuamme aikamme, siirryttiin hetkeksi vielä puttaamaan ja siitä sitten kiessille. Aloitettiin inhokilta, eli ihan normaalisti väylältä nro 1, ja mun stressi taas nousi:
"ei saa hukata kiekkoa lampeen, ei saa olla vaivaksi, ei saa hidastaa toimintaa".
Mut arvatkaa mitä? Mun heitto epäonnistui ja meni silti ihan reilusti saareen. Siis ei mitään pelkoakaan, etteikö olis jaksanut jonkan yli. Sain paskallakin heitolla onnistumisen, ehkä mun ei tarvii enää niin täysii jännittää epäonnistumisia.

"Paskallakin heitolla pitkälle" oli päivän teema.

Jaani pisti mut heittämään uusiksi joitain heittoja kierroksella, opastaen oikeaan. Siinä sai kivasti onnistumisia epäonnistumisten jälkeen. Seiskaväylällä mulla on ollut ongelma, että heitän systemaattisesti samoihin puskiin joka kerta. Niin myös nyt. Sit sain kokeilla uusiksi, korjaten vauhdinoton suuntaa ja heitin ihan omaa enkkaa sivuavan pitkälle.

Väylä 8 on mulle jatkuvasti hankala, mulle on annettu vinkkejä ja linjoja ja suuntia. Nyt mulle opetettiin miten sinne alaspäin heitetään. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei oo mulle ollut. Jaani teki taas asiasta niin jälleen niin simppelin, että ekalla yrityksellä sain kiekon lähtemään selkeästi oikealla korkeudella ja heitin väylän kymmeniä metrejä pitkäksi! Muut ottaa midarin tai putterin tässä käteen, mutta mä oon aina ollut draiverilla liikenteessä ja silti aina jäänyt reilusti lyhyeksi.

Loppukierrokselta mieleen jäi väylän 16 sata puuosumaa, eikä mitään erityisen positiivista. Taisin heittää öbaut +12, johon en tuloksena ole tyytyväinen, mutta tulos ei ollutkaan se mitä tältä päivältä hain takaa. Mä opin muuten ihan älyttömän paljon.

Jaani antoi mulle yhden mission kierrokselle. Viedä häneltä honorit ainakin kerran. Tyyppi pelasi niin tasaisesti ja mä huomattavasti vähemmän, et enhän mä onnistunut. Ensi kerralla sit.

Dude, you have been warned!

Huusin "J, alkoko pelottaa?"

Käytiin vielä lopuksi draivailee lisää, mutta mulla oli kroppa vähän väsynyt ja en vaan enää saanut hommaa toimimaan. Viisi tuntia vei veronsa. Hoploppiin vähän hakee ravintoa paninin muodossa ja keskustelemaan päivän opit läpi.

Kiitos Jaani, oli muuten siistii.

Sit pikku tietoisku:
Hukkasin kaks kiekkoa, Dessun ja Tietäjän, molemmat mun värjäämiä. Saa palauttaa, eiks jeh?

Hukkasin myös mun takin, se tippui kiessin aikana bägistä matkan varrelle. Huomasin sen juuri, kun oltiin kivuttu väylälle kahdeksan. Eikä se takki nyt niin tärkeä ollut, sen takaisin saaminen ei ollut päällimmäisenä mielessä. Mutta kun taskuissa on sekä puhelin, että auton avaimet, niin paniikki ehti iskeä.

Lähdettiin sit kävelee takas sieltä mistä tultiin, eikä rotsia näkynyt. Onneksi, kun Jaani soitti mun numeroon, joku vastas ja sain omaisuuteni takaisin.

Kiitos sinulle, tuntematon mies, joka palautit mun rojut!

Kadonneet tavarat saattaa aiheuttaa paniikkihuuodon!

Sunnuntai.

Frisbeegolf-forumilta oli muitakin heittotreffejä tiedossa, kun Max kyseli että ehtiskö joskus yhdessä kiessille. Meidän yhteinen tuttu, Lintumies, mukaan ja sunnuntaina kohti Kivikkoa, esittelemään vähän mun kotia.

Suunnistajat pisti meidän pläänit uusiksi, kun olivat vallanneet mestat. Pikainen päätös siirsi kiessin Taliin ja rangella nähtiin. Vähän taas puttia ja draivia lämpäksi. On se kumma, miten edellisenä päivänä kaikki sujui hyvin ja itseluottamus alkoi olla jo jonkinlainen, mutta nyt, ilman mun "valmentajaa", tuntui, että en vaan osaa.

Siinä sitten vaan asenteella "fake it till you make it".

Max on lungi tyyppi. Lintumiehelle se kuittaili välillä raskaastikin, mutta tyyppi tiesi, että mä en ehkä pärjää sellaisessa ja sain olla rauhassa. Ehdottomasti hauskaa seuraa kiessillä, vaikka olinhan mä ihan paiseessa aluksi.

Mä pelasin huonosti. Mut jos joku asia pitää nostaa positiivisena, niin se et otin oman aikani heitoissa. En vaan roiskinut nopeasti, ettei jengi missään nimessä joudu mua odottamaan. Etten mä vaan hidasta porukkaa. Etten ole itsekäs... Tällä kertaa mallasin heittoja, pohdin käden liikerataa ja mietin kiekkovalintoja. Lopputulemana paskallakin pelillä oma enkka, +19.

Väylälle 18 vein pojilta honorit ja avasinkin hyvin. Kakkosheittokin oli ihan loistava ja mulla oli mahdollisuus par-tulokseen. Saareen en kuitenkaan päässyt ja jouduin tyytymään tuplabogiin. Silti mun paras tulos tolle väylälle. Niinku James Hetfield laulaisi: sad but true.

Nelos-kutonen, on raivon arvoinen!

Kiitos Max kierroksesta ja eritoten nistä kauniista kannustavista sanoista, jotka kirjoitit mulle myöhemmin. Nyt mulla on jo muutama ihminen, joka uskoo, etä 130m on mahdollinen.

Mä oon alkanu rakastuu Taliin. Se on sellainen kiukkunen narttu, joka ei anna mulle yhtään anteeksi ja mä salaa vähän ihailen sitä. Älkää ihmiset kertoko sille kuitenkaan, nousee vielä kusi hattuun ja sitähän ei sit kestä neää kukaan.

-Essi, huutaja vailla vertaa

Googlesta huutaja.

TPK viikko 40: I'm back, eli olen selkä.

Järvassa fiilistelyä.

Siinä sitä maattiin. Melkein kokonainen viikko. Sattui niin saatanasti, että itketti.

Maanantaina heräsin keskellä yötä kipuihin. Sattui niin paljon, että hengittäminen oli tuskaa. Happea vaan kevyesti sisään ja ulos, niin ettei rintakehä liiku, se auttoi minimaalisesti. Laitoin tekstiviestin duuniin ja varasin ajan Diacoriin.

Auton ratissa sattui. Sattui taas niin, että itkin. Saattoi toki vaikuttaa, että unet jäi niin vähäisiksi jo toista yötä ja kuuppa ei vaan enää kestänyt kokonaisuutta. Siinä mä sitten istuin odotustilassa ja lääkärintuolissa ja itkin. Oli lohdutonta, tosi rankkaa. Nolotti.

Blehoista heijastuu kasa hyviä tyyppejä.

Lääkäri siinä kyseli mun meininkejä ja pyysi tarkistaa selän. Mä riisuin paidan, tajusin vasta rintaliivisilläni, että eihän se sitä ollut pyytänyt. No fuck it, tehty oli ja onhan se pakko olla helpompi tutkia selkä paljaana.

Kyl mua hetken jopa nauratti. Sit taas itketti.

Lääkäri lohdutti ja sanoi, että vaikuttaa vaan lihasrasitukselta. Eli ei mitään huolta, levolla tää lähtis pois. Oli muuten huojentavaa kuulla.

Särkylääkkeet alkoi vihdoin vähän vaikuttaa ja hetkellisesti elämä voitti. Kävin apteekista hakee mun arsenaalin kipua vastaan ja kaupassa ostamassa jotain syötävää. Olin syönyt lauantain jälkeen yhden aterian. Mukaan vaan valmisruokaa, missä suurin effortti oli avata paketti.

Sit mä menin kotiin makaamaan ja istumaan. Otin niitä kolmiolääkkeitä ja toivoin vaan, että kipu loppuis.

KUKKASELFIE!

Mä mietin mun saikun aikana fribaamista paljon. Mä mietin sitä onnistumisen hetkeä, mistä viime postauksen loppuun kirjoitin. Mä kuvittelin sen tilanteen uudestaan ja uudestaan. Mä tein jotain oikein ja mä visualisoin sitä. Olisin halunnut pelaamaan ja treenaamaan, kokeilemaan olisko jotain oikeasti mennyt kaaliin, oisko joku lamppu syttynyt.

Torstaina, kun edelleen vaan sattui ja ei tuntunut että helpotusta olisi lähiaikoina tiedossa, mua alkoi pelottaa. Aloin miettiä, että mitä jos nyt on käynyt jotain oikeesti huonosti?

Oonkos mä kertonut teille, kuinka oon kasvanut kieroon?
Teini-iässä mulla diagnosoitiin skolioosi, eli selkärangan kiertymä. Se on loppupeleissä todella yleinen vaiva, melkein kaikilla löytyy pari astetta vinoutta. Mulla oli enemmän. Jos mitään muistan, niin asteita oli yli 35° ja kiertymästä johtuvaa kohoumaakin 17°. Eli olin vähän joka suuntaan vino. Vihasin mun selkää.

Mä oon tehnyt kovasti töitä sen eteen, että selkäni olisi symmetrisempi ja tykkäisin siitä.

Ei toi oo mikään traaginen määrä, mutta niin paljon kuitenkin se saattaa kostautua vanhemmalla iällä ihan oikeina selkäongelmina. Koska olin jo kasvanut "täysiin mittoihin", ei korsettihoito ollut vaihtoehto. Se on todella rankka tapa pakottaa selkä kasvamaan oikein, 23h päivästä eletään sellaisen hiilikuitupöntön sisällä ja kasvetaan suoraan. Vaikka väkisin.

Mun selkä leikattiin sairaala Ortonissa, erittäin empaattisen saksalaislääkärin toimesta. Dietrich Schlenzka oli hänen nimensä. 13 vuoden jälkeen, vaikka en kyseistä tohtoria ole ajatellut, sain nimen päähäni hetkessä. Iso nimi mun elämässä vaikka vain hetken siinä mukana.



Kylkiluiden välistä runnottiin aukko ja tarkoituksena oli laittaa neljään nikamaan ruuvit pitää mut kasassa. Siellä kai sit katsottiin, että se ei riitä, joten pistivät yhteensä kuusi ruuvia mun rankaan. Mulla on edelleen staina mä viestittelin illalla ystävän kanssa ja ilmoitin, että aion vetää maksimiannoksen kaikkea mitä lekuri määräsi ja herätä seuraavana aamuna kunnossa. Ja niin mä tein. Selässä edelleen tuntui, että kipuiltu on, mutta ei enää sillai sattunut. (Kaikki tämä 12 vuoden takainen jargon on vahvasti lääkityn tytön muistikuvaa ja ei luultavasti ole kovinkaan paikkansa pitävä. Mutua mutua.)

Kun pääsin sairaalasta kotiin, eikä ollut enää morfiinidrippi kanyylissa, sattui viimeksi näin paljon selkään. Silloin kyl sattu enemmän, mutta jos vähän verrokkitilannetta haetaan, niin tuo se on.

Torstaina mä viestittelin illalla ystävän kanssa ja ilmoitin, että aion vetää maksimiannoksen kaikkea mitä lekuri määräsi ja herätä seuraavana aamuna kunnossa. Ja niin mä tein. Selässä edelleen tuntui, että kipuiltu on, mutta ei enää sillai sattunut. Elämä taitaa sittenkin voittaa!

Olin edelleen ihan pöhnäinen mun lääkeannoksesta, mutta nyt alkoi jo itkettää onnesta.

Laivallakin oli pöhnä, vaikkakin feikattu moinen.

Lauantai

Jaani oli viikolla kysellyt josko lähtisin hänen ja frendinsä Matiaksen kanssa lauantaina heittelee. Matias on todella lahjakas pelaaja ja oli kyllä kunnia saada kutsu liittyä heidän seuraan. Hän on heittänyt yhteensä seitsemän vuotta, joista ensimmäiset kaksi oli hupipeliä ja kaljakiessiä kavereiden kanssa ja viimeiset viisi vuotta kisannut.

En uskaltanut antaa myöntävää vastausta kun pelkäsin mun peli"uran" olevan ohi for good. Mutta mä niin halusin päästä näkemään, kun kundit heittää, että kierrellen kysyin saanko tulla vaan kävelemään ja oppimaan, jos heittäminen ei onnistu. Sain. "Totta helvetissä" taisi olla suora sitaatti.

Yksi mun suosikki omaisuus, G.I. Jane -bägi.

Nyt kun selkä oli kuitenkin kunnossa'ish niin olihan mun päästävä testaamaan sen kestävyys ja kattoo oliko mielikuvaharjoituksista mitään hyötyä. Päätin kuitenkin himmailla ja jättää bägin autoon. Otin pari putteria ja joitain draivereita ja ison kasan tsemppiä!

Olin vähän ennen Jaania paikalla ja aloittelin siinä puttailun. Mulla on hyvä "intuitiivinen putti", eli uppoo hyvällä prosentilla, kun aloitan treenin. Mitä pidempään treenaan, sitä enemmän se alkaa hajoamaan.

Kun Jaani tuli, jatkettiin lämppää ja alettiin myös vähän draivailee. On se vaan hienoo kattoo, kun toi tyyppi heittää pitkälle. Se näyttää vaan niin hyvältä! Jospa sitä seuraamalla ja vaikutteita imemällä oppisi itse jotain.

Tai sit voisin vaan kattoo, koska se on kivaa!

Tää hieman kostea kuva todella märältä päivältä huutaa kaksimieleistä kuvatekstiä, mutta vastustan kiusausta.

Siinä kun saatiin Jaanin bägi tyhjäksi kiekoista (monikko, koska mä autoin, kun heitin kokeiluksi yhden Starfiren) ja suurin osa myös takaisin, mentiin treenitiille. Mä pyysin saada oppia jotain jännää ja kivaa ja Jaani delivered! Aloitettiin back spin -heitosta, jossa kiekko on kädessä väärinpäin, kupu alhaalla. Peukku rimmin reunalle ja voimalla isoa "taivasantsa" -linjaa. Kiekko käyttäytyy hieman kuin upsissa, erona se että tulee lähes piikkisuorana alas.

Jaani näytti kolmella kiekolla, jonka jälkeen oli mun vuoro. Menin lukkoon. Siis ihan paniikkiin, niin ettei jälleen meinannut kyetä toimia. Mä siinä aikani vatvoin asiaa, oikeasti sillai häiritsevän pitkään. Onneksi Jaani ei menettänyt hermojaan. Toisaalta se kyllä tietää, että mä en välttämättä aina oo suorituskykyinen ja ymmärtää etten kaipaa lisäpaineita.

Kiekoista ja itsestä on pidettävä hyvää huolta.

Heitä ihan paska heitto", sama ohje kuin tasan viikko sitten, kun mua jännitti tasan saman miehen edessä. Vihdoin mä sain tehtyä sen, heitin nimittäin ihan paskan heiton! Se helpotus on kyllä kiva, kun saa vihdoin tehtyä sen mikä pelotti. Vaikka lopputulos on juuri niin karsee kuin epäilikin. Mut se oli mun eka back spin. Ihan ikioma.

Tuntuu ihan paskalta peukalossa, Jaani sai omansa jo ihan särki, lopetettiin siihen. Seuraavaksi otettiin pelilautaselle jotain, jota tarvii jatkuvasti. Sormirollerit. Siinä kiekko laitetaan matalasta "heitto"asennosta, fore-otteella miltei pystysuorana kohti maata ja onnistuessaan kiekko liikkuu ensin eteenpäin, kunnes kääntyy yli ja lähtee tekemään kaarta vasemmalle.

On aika isosti tekniikka muuttunut kesän aikana.

Sormirolleri on hyvä osata, kun joutuu tiheään metsään, jossa ei ole tarpeeksi luotettavaa, kiekon levyistä väylää. Pystyasennossa kiekko vie niin marginaalisen vähän tilaa, että sormirollerin mentäviä rakoja on huomattavasti helpompi löytää.

No eihän se multa luonnistunut, mutta nyt mulla on taas yksi heitto muhimassa tässä hieman ylikierroksilla pyörivässä päässä. Ainakin mulla oli hauskaa ja sormirolleripaniikki oli ihan marginaalinen verrattuna tuohon ensimmäiseen oppimishetkeen.

Fore Järvassa vaan on vähän parempi kuin muut foret.

Yksi mikä jäi mieleen forea ajatellen, jota pitää ehdottimasti treenata, oli käden toimiminen "katapulttina". Joku pysäyttävä hetki pitää olla, jotta kiekon saa lingottua eteenpäin. Heti alkoi kiekko irtoamaan paremmin kädestä, kun tajusin periaatteen. Ei puhtaasti, mutta puhtaammin!

Kun Matu saapui paikalle, alkoi satamaan. Hän siinä haki hetken lämpöä putaten ja draivaten, jonka jälkeen siirryttiin väylälle 1 odottamaan heittovuoroa. Mulla oli mukana neljä draiveria ja kaksi putteria, koska lähdin enemmän oppilaaksi ja heittäisin mitä selkä kestää.

Keinarissa fore toimi myös putterilla.

Olin jotenkin saanut hermot vielä pidettyä kasassa (joo tiedän, että back spin tarina ei kuulosta siltä) tähän asti, suurilta osin varmaan siksi juuri, kun olen avoimesti kertonut mun jännityksestä blogissa ja frisbeegolf-forumilla ja Jaani on niitä tarinoita lukenut. Sen seurassa on sallittua jännittää. Silloin ei koskaan jännitä niin paljoa.

Saanhan mä jännittää ihan kenen vaan ja kaikkien seurassa, jos loogisesti ajattelee, mutta järjellähän mä en oo tätä asiaa voinut vielä käsitellä. Eli nyt jännitti, koska en omasta mielestäni olisi nsaanut jännittää. Aikamoinen noidankehä taas ajatuksissa.

Avasin melkein outtiin, mutta paikkaan jossa oli ihan kivasti tilaa heittää oikean tai vasemman kautta puurykelmän ohi. Heitin suoraan puuhun. Kolmannella heitolla pääsin kundien avauksille asti.. Jep. Seuraava heitto oli muuten ihan siedettävä, mutta feidasi vähän turhan pitkälle metsään. Pääsin kokeilemaan ensimmäistä oikean elämän sormirolleria, joka meni suoraan, tai siis kovasti kaartaen, outtiin. Sieltä lähäri korin alle, putti mukiin ja kasi korttiin.
Whoopdey-fuckin-doo!

Kesän reissu oli kohti Tukholmaa ja Järvan frisbeegolf-rataa.

Sen jälkeen oli vaikea yrittää pitää pää kasassa ja keskittyä seuraavaan, ei edelliseen. Mutta mä yritin keskittyä siihen mitä nää miehet teki. Koska jos mä tältä kierrokselta jotain haluisin saada irti, niin se ois poolitovereiden peli. Mutta välillä se keskittyminen herpaantuu, kun nieleskelee kyyneleitä. (Kerran vain niekeskelin. En enempää!)

Matun ja Jaanin peliä oli kyllä ilo seurata. Puhdasta tekniikkaa, hallittuja lähäreitä, uskomattomia seivejä ja täsmällistä puttia. Mutta se mikä tekee muhun vaikutuksen, on miten jätkät suhtautuu epäonnistumisiin. Sellainen "ai katos, heitin sit tonne" ja peli jatkuu. Ei märehtimistä eikä hermojen menetystä. Wau!

Toki siihen auttaa se että ei heitä n. 70% heitostaan päin v*ttuja. Tai puita.

Leopardi ja tyttö.

Poika ja ilves, you're so last season.

Sit nää opetti mut "take a bogey like a man", eli huonosta paikasta väylälle pelaamista. Ehdottomasti mun heikkouksia, varmasti myös monen muun. Jos heittorepertuaari on puutteellinen tai lie on vaan liian hankala oikein mihinkään heittoon, niin bogi on kuitenkin paljon parempi vaihtoehto kuin tupla tai tripla. Mutta sitten on luovuttava siitä par-toiveesta..

Sori poijjaat, mut kyl mä otan mun bogit #likeagirl. Ihan yhtä paljon ärsyyntyen ja kuitenkin ymmärtäen teon järkevyyden. Murahtaen ja ehkä manaten.

Mun onnistumiset kiessillä oli muutama draivi, yksi fore ja putti. Ei mun putti mikään huikea ollut, mutta selkeästi luotettavin osa peliä. Jaanikin kommentoi sitä positiivisesti, joten ei ollut omaa harhaa!
Ja oli mun avaus väylälle 18 poolin paras, kun jätkät heitti molemmat outtiin. Muuten ei mitään kehuttavaa, mutta kaikesta jännityksestä huolimatta mulla oli hauskaa. Mä ujostelin kyllä kauheasti, en ollut kovinkaan puheliaana.

Kierroksen loppupäässä alkoi hämärä vaikuttaa vähän hankaloittavasti. Etäisyyksien arviointi heikkenee ja kiekot katoilee näkyvistä. Loppukiessin sai heittää valkoisilla kiekoilla. Ei niin väliä mikä kiekko se on, kunhan valkoinen. Mulla oli se Starfire minkä Jaani pisti mulle käteen, kun oli vähän vajavainen setti mukana.

Mun selkä siis kesti koko kierroksen. Se väylän 6 kohdilla ilmoitti, että se on ollut kipeänä ja muistaa kyllä. Mutta se ei siitä pahentunut. Vähänhän mä sitä varoin, mutta ei se ihan liikaa vaikuttanut mun peliin. Tai siis...

KAIKKI HUONOT HEITOT JOHTUI MUN SELÄSTÄ!

Tallinna: Selätetty.

Istuttiin kiessin jälkeen hetki ja pojat kertoi tarinoita kisoista. Oli kiva vaan istua ja kuunnella. Siinä oli ihmisen hyvä ja lungi olla. Tähän lajiin

Jatkettiin vielä Frisbeepointiin katsomaan USDGC:n finaalikierrosta, jossa ei puuttunut jännitystä! Hieno kiekkoilta oli tämä.

Kiitos Fridbeepoint!

Mä en ottanut kuin kaksi kuvaa tällä viikolla. Selän takia siihen ei ollut aihetta ja kun vihdoin pääsin heittelemään, oli se viimeinen asia mun mielessäni. Siksi mulla on näitä vanhoja kuvia.

Myös elämäni hauskin ja oudoin kuvaus oli tässä superkesässä.

Mä pohdin tossa tätä mun kesää, joka oli mun elämäni kesä. Ikäviä asioita siihen toki kuului, kuten elämään noin muutenkin, mutta tää oli mun vapauden kesä. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, mä en miettinyt mitä multa odotetaan, äidin tai ystävien tai yhteiskunnan puolesta. Mä tein sitä mitä mä halusin, niin paljon kuin halusin ja nautin täysin rinnoin.

Mä olin rohkea. Mä ylitin itseni uudestaan ja uudestaan, uskalsin pyytää apua ja varsinkin ottaa sitä vastaan. Halusin ja haluan kehittyä ja annan mun aikaa tälle lajille, joka salakavalasti ja aivan jyristen vei mun sydämen.

Tässä värjään mun menetettyä sydäntä kiekkoon.

Tässä on toki taustalla myös se, että olen ollut vahvasti itsekäs akka. Otin oman aikani, kysymättä keneltäkään ja pidin siitä kiinni kynsin ja hampain. Tää itsekkyys on projekti, joka alkoi jo kohta kaksi vuotta sitten ja jolle ei päätöstä näy. Mun on vaan opittava rakastamaan itseäni, jotta mä saan tästä maailmasta irti sen mitä ansaitsen. Sitten, kun mä siinä onnistun, voin miettiä toisia ihmisiä taas.

Tää kuulostaa rankalta, eikä asia ole näin mustavalkoinen. I'm a gray kinda girl. Mutta kaikki varmaan ymmärtää teesin. Kuten mulle ystävä käytti vertauskuvaa lentokoneesta, laita itsellesi ensin se happinaamari ja auta sen jälkeen vasta muita.

Mulla on vieläkin ongelmia sen naamarin asettelun kanssa. Mut mä on ylpeä jo tästäkin.

-Essi