TPK viikko 2: Neiti 70725.

Kaikista Meikku-kuvista kiitosta Toni Laitialalle.

Vuoden toisella viikolla olisi voinut ottaa kuristusotteen kisahärän sukukalleuksista, kun Meilahti-revanssia oli tarjolla viikkokisojen muodossa loppiaisen kunniaksi. Kuitenkin aiemmin sovitut suunnitelmat olivat päällekkäin ja jäi tämä kokemus väliin.

Keskiviikkona pääsin aloittamaan fribaviikon ja ottamaan ilon irti uudesta seurastani, kun Talin urheiluhallissa oli Tallaajien hallivuoro (typotin tän ensin halivuoroksi ja voin kertoa, että sellainen olisi vähintään yhtä tärkeä kuin hallivuoro. Halausterapiaa stressaajille).

Arvatkaa kuulkaa mitä? Mua jännitti mennä heittämään. Mä tiedän, tää yllätti varmasti kaikki.

Menin hallille jo huomattavasti ennen vuoron alkua, Jaani oli siellä kirjoittelemassa ja mulla poltteli vastavalmistunut blogi puhelimessa viimeistelyä vaille julkaisukelpoisena. Hieman ennen hetkeä mentiin jo katsomoon puttikopittelemaan alkulämmöksi.

Kun vuoro alkoi ja ekat setit draiveja lähti matkaan, olin pienessä ahdistuksessa, mutta toisen setin aikana alkoi pelkotilat hellittää ja löytyi rentous tekemiseen.

Johan oli kiva laittaa muovia ilmaan lämpimähkössä tilassa. Ei tarvinnut miettiä liiallisia vaatekappaleita tai liukastumista, kädet ei
nipistelleet kylmyydestä ja valoa riitti vielä seitsemän jälkeen illalla.

Nyt tuntui siltä, että useammin onnistui heitot, kuin mitä epäonnistui. Tää oli kiva huomata, mutta nyt puhun kuitenkin vain siitä, miten onnistuin siinä mitä yritin, en mistään täydellisestä heitoista, jotka osuisi puuränniin. Mutta läpijuoksua ja liian aikaista kropan avausta olen selkeästi vähentänyt ja Jaanikaan ei niihin ihan liikaa jaksanut kiinnittää huomiota. (Mainitsi kuitenkin vain puolen tusinaa kertaa, ei edes joka heiton jälkeen.)

Sääli, että se taakseviennin rauhoittaminen on tässä välissä unohtunut. Sais ladattuu vähän enemmän ruutia, jos ei olis niin kovin hätäinen.  Muista. Tsiigaa. Stämppi.

Sovittiin, että ennen maaliskuuta takaseinän verkko jo heilahtaa ja jossain vaiheessa kenttä ei riitä edes vastakkaista kulmista mun heitoille. Paitsi ehkä putteridraiveille!

Onko jollain vinkkejä, mistä saisi motivaatiota treenata lähäreitä? Ei tunnu auttavan se että joka kiessillä tajuan olevani lähäreiden kanssa pulassa kerta toisensa jälkeen. Pitäisi saada joku mielekkyys siihen, niin ei kerta toisensa jälkeen laistaisi treenistä heittääkseen pitkälle.

Mä oon aiemminkin pohtinut aihetta, mutta se ei estä taas tuumaamasta, miten rohkeutta mitataan? Kumpi on rohkeampaa, hypätä benjihyppy vai kympistä altaaseen? Onko vastaus erilainen, jos benjihyppy on
suorittajansa sadas ja uimahyppääjää huimaa jo noustessaan
taloustikkaille.

Mun ajatuksissa rohkeus on kuin kauneus, subjektiivinen kokemus, jota ei voi suoraan verrata toiseen. Vaikka sadat muut uskaltaa kilpailla, ole mä silti rohkea, kun en lähtenyt viime sunnuntaina karkuun. Vaikka miljoonat matkustaa vuosittain, on lentopelkoiselle yksin matkustaminen taivaiden halki valtava harppaus.

Mietin tuossa missä vaiheessa mun pitää vaatia itseltäni kisoista muutakin, kuin etten denffaa tai hukkaa rukkasia?  Saanko vaikka
ensimmäiset kymmenen kisaa vain tsempata vikan väylän viimeiselle putille?


Voisin oikeastaan perustaa koko kisaurani sille ajatukselle, että en luovuta. Vain sairaskohtaukset hyväksyisin keskeyttämisen syyksi.

Perjantaina tein päätöksen Loska Openista. Olin ollut aivan rento koko päivän, mutta laitettuani esimiehelle vapaatoiveen ja udeltuani Jaanilta miten ilmoittautuminen toimii, alkoi tuttu rintakehän puristus ja hengitys pinnallistui. Siksi nyt pohdin vain loppuun asti pelaamista.

Sanoista tekoihin ja sunnuntaina taas Meikkuun viikkorahakisailemaan ja suorittamaan kaksi kierrosta päätyyn asti. Hieman aamulla mietitytti, kun herätessä katsoin ulos ja näin maailman hautautuneen pehmeän, valkoisen, luovuutta tukahduttavan lumipeitteen alle. Niin paksu kerros hiutaleiden joukkohautaa, että kiekkoja hukkuisi.

Aloin kuitenkin valmistautumaan lähtöön ja kun Jaaniltakin tuli kisapäätös, vedin IceBugit jalkaan ja tarvoin halki hankien. Autolle.

Villen kanssa Frisbeegolf-foorumilla pohdittiin tuuleeko Meikussa oikeasti aina vai tuonko minä mukanani puhurit. Se selvisi, kun pääsin jälleen yhtä tuuliselle radalle.

Essi "the bringer of winds" Tyson. That's me.

Olinko rento oma itseni, vailla huolta, vuoden ensimmäinen kisa oli kuitenkin jo käyty ja meni juuri niin kivasti, kun saattoi olettaa? En. Oliko mun vatsanpohjassa se iänikuinen tumma mörkö, joka lupaa, ettei mikään ikinä onnistu? Kyllä.

Aivan samalla tavalla mun kädet tärisi aamulla, kun puin mun
marjapuuronpunaista, "liquid sex" kokovartalovillakerrastoa päälleni. Ei poikennut ajomatkan aikaisessa Adele'esquessa laulamisessa värisevä ääni viikon takaisesta. Jälleen oli paikanpäällä mentävä naisten vessaan hetkeksi hakemaan happea ja asettamaan game face kasvoille.

Jotenkin tämä kuitenkin erosi viime viikosta, koska kun ryhmät oli jaettu ja tarvottiin aloitusväylälle, mun jännitys katosi. Se ei kierroksen onnistumisen perusteella ollut hyvä juttu.

Kierros alkoi huonosti, keskivaiheella oli huonoa ja loppui huonouteen. Tupla- ja triplabogeyta, yksi pirkko mun "pirkkoautomaatilta" (otin siitö toisen kakkosen koskaan, sattui vain samat silmät todistamaan kuin viikko takaperin), väylältä 12 ja epäonnistumisia toisensa perään. Itkun pidättelyä ja kiroilua ja siitä itsensä kokoamista.

Kierroksen low point oli triplamandoväylä. En sitä avauksella läpäissyt, taaskaan, mutten myöskään ohittanut linjaa. Kysyessäni mihin suuntaan nyt merkkaan lien, korille vai mandolle, sain vastaukseksi "no ei siinä ole kuin kolmen sentin ero, kumpaan suuntaan sen laitat". Ei ehkä ole, mutta mä haluan oppia tekemään asiat oikein. No sain lopulta vastauksen, että mandon suuntaan se merkkaus tapahtuu, ja pääsin heittämään. Olisin mä niin sen itsekin päätellyt, mutta halusin varmistaa.

Heitin mandosta toisella läpi ja kiekko päätyi siirtolohkareen päälle. Seuraava kysymys olikin, mistä mun nyt kuuluisi virallisesti heittää? Kiven päälle kiipeäminen olisi tuossa kelissä ollut lähinnä
hengenvaarallista. Yksi sanoi, että jalka kiven alle, se kiekkohan tulee yli reunan. No ei se tullut ja pyysin uudestaan apua, kun pyörin siinä kiven ympärillä. "Se on varmaan ihan hyvä siinä".

Niin missä? Miksi? Aina pyydetään aloittelijoita kysymään, jos ei tiedä, käymään viikkokisoissa opettelemassa sääntöjä, ettei oikeissa skaboissa sit sekoilla omia. No ei niitä sääntöjä voi oppia, jos ei suostuta kunnolla auttaa. Oliko mun kysymykset nyt niin typeriä, että olisi pitänyt hävetä niiden kysymistä? Siinä minä sitten päädyin heittämään "jostain vaan" ja silmissä sumeni, kun niin paljon vitutti.

Näin ollen esitän toiveen kaikille, jotka ovat kisanneet ja tietävät miten noissa tilanteissa virallisesti toimitaan:
Auttakaa!
Toivotaan aina, ettei aloittelijat ala itsekseen soveltamaan ja olettamaan asioita, mutta kuka uskaltaa tai viitsii kysyä, jos vastaukset ovat tuollaisia.

Toisaalta, ehkä vain minä olen liian herkkänahkainen, mutta avun pyytäminen ei ole helppoa. Saatu vastaanotto on omiaan tekemään seuraavasta kerrasta helpompaa tai vielä vaikeampaa. Viikkokisat saa olla rennompi tapahtuma, mutta kyllä kysyjä ansaitsee saada ihan oikean vastauksen.

Siinä sitten kiehuin sisälläni, mutta jatkoin urheasti tarpomista. Lumessa ja tuloksissa. Kahdeksantoista väylän jälkeen olin mieleltäni taas iloinen ja 16 heittoa päälle par-tuloksen. Henkilökohtaisesti huonoin kierros Meikussa ikinä.

Ekalta kierrokselta pommiin nukkunut Seppo saapui toiselle kiessille. Meikussa voi nykyään osallistua vain yhdelle kierrokselle ja voittaa koko touhun. Vain miinuksilla on väliä. Toivoin vähän, että olisin päässyt Sepin pooliin, mutta nämä kolme toisen kierroksen miestä muodosti oman porukkansa.

Heitin Antin ja Eeron kanssa ja ainakin mulla oli ihan järjettömän hauskaa! Aloitettiin väylältä 11 (par) ja sain mun birseautomaatilta taas kakkosen. Kolmen väylän jälkeen olin vielä miinustuloksessa kiinni ja pyysin kundeja pitämään pienen hiljaisen hetken saavutukselleni, ennen kuin haudataan se neljälletoista. Avauksen pistinkin siinä tuulessa toiselle väylälle ja kiekko hukkui. Milleniumista tutulla "lost disc" -säännöllä jatkoin siitä missä kiekko viimeksi nähtiin ja pistin Jokerin milliin. Bogey onkin mun henkilökohtainen ihannetulos tuolle väylälle.

Valmistautuminen.

Kun vielä 16 ja 17 otin kolmoset, niin olin ykkösellä parin tahdissa! Tiesin, että se ei tule pitämään, joten väylän bogey ei haitannut.

Siirtymä ensimmäisen ja toisen väylän välillä on pitkä ja nyt olikin extraväylä 1b rakennettu siihen. 60-70m(?) melko jyrkkä alamäkiväylä oli myös CTP-kisan (closest to pin, eli voittaja on se joka kiekkonsa lähimmäs keskitolppaa saa) kohde. Ensimmäisellä kierroksella heitin reilusti vasuriin ja taisin ottaa nelosen. Nyt Jaanin vanha Roc käteen ja jälleen treenaamaan alaspäin heittoa.

Kiekko lähti kädestä juuri kuten yritin ja liisi koko matkan melkein rinnettä hipoen, noin metrin korkuisena. SUORAA LINJAA KOHTI KORIA!

Tämä on kuitenkin vain tarina, kuinka Essi meinasi saada ensimmäisen holarin. Mun kuvakulmasta näytti menevän kiekonmitan, jos sitäkään, ohi korista. Eipä se olisi sisään päätynyt vaikka olisi ketjuihin osunut, mutta hengitystä jouduin pidättelemään.
Koska holari jäi saamatta, päätyi kiekko parikymmentä metriä pitkäksi ja puskien takaa korjasin itselleni bogeyn. Ykkösnelosen. Hups.

Release.

Kolmas väylä on ollut mulle vähän haaste, kun aina vain uudestaan olen löytänyt itseni sieltä oikealta, sen yhden kuolleen puun alta. En mahdu siitä suuresta aukosta joka on
 tarjolla. Paitsi tällä kertaa mahduin ja heitin tuon mun uusvanhan Rocin
tolpan juureen. Niin milliin, kuin voi vain heittää. BOOM!

Siitä alkoi mun räpeltämimen ja yhden triplankin otin. Mutta onnistumisen hetket eivät olleet vielä ohi. Triplamandopeikon selätin heitolla, joka vasemmanpuolimmaista puuta nuollen läpäisi portin! Eero sanoi ennen heitoa, että pitää merkata porttiin päivämäärä 11.11.15, päivä jolloin Essi sen läpäisi ja tyyppi oli kyllä ennustaja. Nelosen mä toki korttiin otin, mutta onnistuin silti siitä turkasen portista kulkemaan ihan avauksella läpi! Pienet sille.

Olin toisella kierroksella kiekkoSherlock ja löysin useamman poolilaiseni kiekon. Vois sanoa, että täysin tuurilla, mutta en sano. Eero oli sitä mieltä, että karma hoitaa tehtävänsä ja mun Slaidi löytyy myös. Noin viisi minuuttia myöhemmin perässä tulleesta poolista yksi kundi huutelikin, että kiekko on löytynyt.

Loppuun jotain paria, jotain bogia ja korttiin +9, mun PB tuolle radalle. Koska oon tyttö ja jälleen ainoa sellainen paikan päällä, voitin itseni lisäksi palkinnon! Kiitos Petri!

Saatto. 

Viitisen tuntia ulkoilua kylmässä tuulisessa Meilahdessa, joka on edelleen mun mielessä suuri ihme. En vaan ole koskaan ollut se tyttö, joka viettää talvella aikaa lumessa. Innostuu uusista rukkasista ja kiipeilee reppu selässä kallioilla nastat kengissä. Katsoo itseään peiliin kahden kierroksen jälkeen ja tokaisee mielessään "hyvä tyttö". Noi luonnon punaamat posketkin pukee mua paremmin kuin kerros pakkelia. Ainakin omasta mielestäni.

Numerot on mulle tärkeitä. Jos olisin ollut lahjakkaampi, olisin halunnut lähteä opiskelemaan matematiikkaa yliopistoon. Koin lohdulliseksi lukiossa, kun lopputulokset olivat aina eksakteja, ei desimaaleja tai pyöristyksiä.

Kun tein lentokentällä yövuoroa harjoitin muistiani opettelemalla piin likiarvon sadan desimaalin tarkkuudella. Enää muistan 25 ensimmäistä. Muistan edelleen yhden puuöljyn EAN-koodin, kun se ei koskaan toiminut kassalla. Viimeksi olen tarvinnut sitä 2003. Mun numeromuisti on normaalia parempi.

Muutaman kerran elämässäni olen ollut sarja numeroita. Ensimmäinen mitä muistan oli K-Raudan kassa nro 58.  Lentokentällä olin 57081. Yli neljä vuotta tuo numero kulki mun rinnalla, kertoi kuka olen ja mitä oikeuksia minulla on.  Nykyisessä työssä olen 928, vaikka harvoin sitä tarvitsen ja ketään muuta se ei edes kiinnosta.

Milliin.

Eilen sähköpostiin ilmestyi mun uusin numerotunniste.
Nyt olen neiti 70725 ja piakkoin saan sen rinnalle kolminumeroisen luvun, jolla arvoni määritellään.

Ensimmäisen ratingin metsästys alkaa lauantaina. Kunhan en denffaa.

-Essi

Muistoja Pittsburghista. Ensi kesänä sinne taas. Elokuussa.

TPK viikot 52 & 1: Kisakausi 2015 alkaa N-Y-T, nyt!

Sain tilauksen värjätä bägillisen kiekkoja ja ensimmäiset neljä on nyt valmiina.

1/4

Joulu tuli ja meni. Kiekkoja en saanut ja ainut urheilulahja oli sattuma, kun äiti kuuli mun käyttävän syystakkia vieläkin ulkoillessa ja työnsi käteen ohuen foliovuorisen takin, joka lupaa pitää lämpimänä.

Enpä mä kiekkoja tarvitsekaan. tilauksia tulee sellaista tahtia, että noita nykyisiäkään treenikiekkoja en ole ehtinyt testivärjäillä. Heittelyä varten on myös aivan riittävästi muovia, tutustuminen bägissä oleviinkin edelleen aivan kesken.

Myöhäinen synttärilahja oli tämä kiekko Paige Piercen ja Liz Dorrisin terkuilla.

Joulun jälkeisenä lauantaina lähdin testaamaan ensimmäistä kertaa uutta takkia. Kaunis aurinkoinen päivä ja tyhjä Talin rata. Muuten hienot edellytykset kierrokselle, mutta lumen määrä ja seuran puute oli aika nopeasti mun turmiot. Katsoin ensimmäisen heiton tarkkaan, kiekko löytyi helposti. Katsoin myös toisen heiton tarkkaan ja edelleen homma toimi kuin MS-DOS (en tiedä toimiko se oikeasti, mutta siltä se näin muistoissa tuntuu. Dangerous Dave FTW!). Kolmannessakin heitossa näin tasan mihin kiekko tippui. Tai niinhän mä luulin. Puoli tuntia mä potkin lunta edestakaisin ilman tulosta. Sinne hukkui Classic Fugitive, mun loistava, juuri sopivan alivakaa ystävä. En kuitenkaan tässä vaiheessa luovuttanut, on niitä kiekkoja ennenkin hukkunut.



Ei ollut hienoja kaaria, mutta hyvä fiilis ja vielä parempi keli, sekä termarillinen glögiä piti huolen vuoden viimeisen kierroksen nautinnollisuudesta. Väylällä seitsemän onnistuin kuitenkin liukastumaan avauksessa, josta johtuen löin itseäni kiekolla ja heitin sen hirveässä hyssessä keskelle koskemattoman näköistä väylää numero 12. No ei niin koskematon kuitenkaan ollut, että kiekon olisin sieltä löytänyt. Tässä vaiheessa päätin sitten luovuttaa.

Kuppi kuumaa alle ja puttitreeniä. Nyt kun lopetti lumessa tarpomisen, niin edes jalat eivät enää palelleet. Oikeastaan oli ihan lämmin. Pikkuhiljaa löytyy minultakin ymmärrystä talvi-ihmisille. Totuuden nimissä kuitenkin sanottava, että kesän ottaisin tilalle milloin vain.



En olisi vuosi takaperin uskonut tarpovani vapaaehtoisesti yksin lumessa.

Sunnuntaille oli luvattu Meilahden Milleniumia kiusaamaan aikamoiset paukkupakkaset, mutta keli pysyi melko maltillisena. Olin sopinut lähteväni seuraamaan Sepon kisaa ja samalla veisin yhdelle ostajalle kiekon ja vaihdossa saisin neljä uutta värjättäväksi.

Meikku on ups-miehille hyvä rata ja Seppo niitä reilusti viljeli. Ne aiheuttaa jotain pientä ärsytystä osassa fribaajia, ei ole oikeita heittoja ja ei niitä oo kiva katsoakaan. Itsehän olen täysin eri mieltä asiasta ja olin vain haltioissani. Todella vaivattomasti lähti Sepon upsit, mutta niin lähti kaikki muutkin hänen heittonsa.

Ensimmäinen kierroksen jälkeen joku vanhempi herra bongasi Sepin ja alkoi kyselemään kuulumisia:

Äijä:
Mä muistan sut, olit joskus pari vuotta sitten menossa johonkin Euroopan kisoihin, mutta peruit, kun putti oli ihan hajalla. Et sit lopettanut?

Seppo:
Joo, muistan kyllä, enkä tosiaan lopettanut.

Äijä:
Ootko kisaillut vielä?

Seppo:
Joo, viime kesänäkin kisasin paljon.

Äijä:
No mites on kisoissa sit mennyt?

Seppo:
No voitin mä Euroopan mestaruuden.

Aika hyväntahtoista naurahdusta kuului ympäriltä ja äijääkin hymyilytti, kun eihän hän kuulemma oikein seuraile tuloksia mistään.

Onneksi et Seppo lopettanut, vaikka kuulemma se ei ollut edes käynyt sulla mielessä.

Kärkipooli nauttimassa kuumaa mansikkamehua.

Toiselle kierrokselle Seppo lähtu kärkipoolissa Ville Piipon ja Jalle Stoorin perässä, Arttu Sikasen kanssa tasoissa ja heiton edellä Piiroisen Leoa. Nyt oli sellainen kierros edessä, että fiksu voisi jotain oppia ja sitähän mä yritin. Silmä kovana tapitin kundeja, jotka ovat vuosia lajia treenanneet, lahjakkaita sen lisäksi ja mikä tärkeintä, rakastavat lajia tarpeeksi lähteäkseen kisaamaan pakkasessa.

Oli mielenkiintoista päästä seuraamaan Villen esityksiä, kun hän on selkeästi Meilahden kuningas ja "the one to beat". Lisäksi mies on ups- ja fore-heittojen suurmies, joten opittavaa olisi. Miehen tekemisessä oli vain sellainen varmuus, etten mä ehtinyt nähdä mitä tapahtuu. Ei siinä mallailtu heittolinjoja, vaan tiille käveltiin ja kiekkoa ilmaan. More often than not, kiekko oli birsepaikalla ja mulle ei ehtinyt tarttua mitään uusia näkemyksiä tekniikasta.

2/4

Odotetusti Ville vei potin, mutta ennen finaalia (väylän 1 mittainen spektaakkeli) Jalle oli yhden edellä Seppoa ja kundit päätyivät sitten tasoihin Sepon otettua hieno birkku. Uudestaan tiille ja sudarilla palkintopaikat jakoon. Riitti yksi kierros, kun Seppo ei onnistunut haamuputissa ja Jalle avasi milliin.

Toi yhden väylän finaali on vähän outo, mutta olihan siinä fiilistä, kun paikalla on katsojia. Hyvät heitot sai ansaitut aplodit ja meininki oli aavistuksen suurempaa, kuin noissa kisoissa missä olen käynyt seurailemassa. Pelin arvon kannalta turha, mutta pienenä lisäspektaakkelina maukas.

Uutta vuotta juhlin hieman kipeänä, kuumetauti iski alkuviikosta ja otin sitten aika relasti. Syömistä, juomista (Lehtikuohua) ja hyvää seuraa. Tähtisadetikkuja ja yksi lupaus, jonka tuumin näin:

Jos mä lupaisin ensi vuonna vain olla hieman armollisempi itselleni. Kaikki muu olisi pelkästään positiivinen lisä.

Partyhattu, jossa frisbeekiekkoja, etualan sininen on kuulemma Jokeri. Taitelijana Lauran veljenpoika

Joku juuri kirjoitti, että omalle kohdalleen nämä abstraktit lupaukset ei sovi, kun millä sitä armollisuutta voi mitata. Mutta kyllä mä ainakin tiedän toteutanko lupaustani vai en. Koska tunnen niin hyvin jo ne tilanteet, kun vaadin itseltäni aivan liikaa.

Toinen päätös mikä tälle vuodelle tuli, oli seuran vaihdos. Hallivuoro vei voiton ja siirryin Talin Tallaajiin vuodelle 2015.

Mä kerroin jo viime tekstissä, että kaudella 2015 aion kisata. En tiedä vielä missä määrin ja kuinka huonosti, mutta sehän ei olekaan pointti, tärkeintä on uskaltaa tehdä jotain mitä oikeasti haluaa, vaikka pelottaa. Kun liityin Tallaajiin otin samalla lisenssin, jotta ei ole kisaamiselle senkään takia mitään esteitä. Vain oma pääkoppa on vielä voitettava

Mietin myös, milloin aloittaisin. Kempaksen Niko vihjasi Milleniumissa Meikun viikkorahakisoista, mutta päätin tarvitsevani enemmän aikaa henkiseen valmistautumiseen. Jaani oli myös ilmoittanut kyseiseen koitokseen osallistuvansa, mutta vieläkään en liiemmin innostunut ajatuksesta.

3/4

Kunnes tajusin, että tällaiselle tyypille, kuin mitä minä olen, ei tule koskaan hyvää aikaa aloittaa, en ikinä ole henkisesti niin valmis, että vailla ahdistusta voin aamulla suunnata kohti rataa. Näin mä sit päätin aloittaa kisaamisen 4.1. 2015 Helsingin Meilahdessa. Radalla, jolla en ole kertaakaan esittänyt mitään hienouksia.

Niin Zen en todellakaan ollut päätökseni kanssa, että olisin voinut aivan kylmiltäni (kirjaimellisestikin) päräyttää kisaamaan, vaan lauantaina suuntasin jo Meilahden kalliolle tuhoamaan kiekkoja. Kun tein päätöksen sunnuntain kisoista, tein päätöksen näistä treeneistä. Perjantaina ahdistuin. Lauantaiaamuna heräsin sydän kurkussa ja vatsassa ontto stressipallo. Vitkuttelin lähtöä, mutta siinä kun äiti pyysi hakemaan uudet IceBugit testiin, voitti välineurheilija minussa ja sain itseni kasaan.

Romantiikkaa vuoteen 2015.♡

Äiti oli hommannut mulle enemmänkin "talvifribaus survival" -kamaa, uudet rukkaset ja villakerrasto odotti ottajaansa. Sponsored by Mom. Kaikki kokeiluun ja Meikkua kohti, vatsa täynnä mamman valmistamaa aamiaista.

Sain Jaanin seurakseni, mutta nyt vain heitettiin, ei ollut mikään opetustilanne se. Aika nopeasti se stressipallo hajosi ja pystyi taas nauttimaan puuosumista ja alarautaputeista. IceBugit toimi todella hyvin, vauhdinottoon en tiedä miten toimivat, koska Meikussa sitä ei muutenkaan tuu liiemmin harrastettua, nyt talvella vielä vähemmän.



Onnistutaan usein saamaan semikireä tunnelma aikaan Jaanin kanssa, kun ollaan niin hajalla meidän ihmisarvojen murtumiseen huonojen heittojen seurauksena. Tämä kerta oli kyllä hieman poikkeus, vaikka aina kuitenkin nautin meidän rundeista. Mutta ehkä mun lupaus jo hieman nosti päätään. Ainakin sille tuli uhrattua ajatuksia ja se on jo lähtökohtaisesti askel eteenpäin.

Lauantai-iltana en saanut ajatuksia pois seuraavan aamun koitoksesta ja yö siinä myös sujui rattoisasti asiaa paniikissa puimaan herätessä. Suhteettoman suuri stressi taas aikaiseksi viikkokisoista, noista helpoista hassutteluista, joista mun kuuluukin hakea kisakokemusta, ennen tosikoitoksia. Herätessä väsytti vähintään yhtä paljon kuin illalla, mutta aivot oli ylikierroksilla heti havahduttuani valveille.

Kun saavuin Meilahden urheiluhalliin, oli paikalla vasta pari kisaajaa lisäkseni. Piilouduin hetkeksi naistenhuoneeseen keräämään täysin minut hylännyttä rohkeuttani ja muutaman syvähengityksen jälkeen olin taas valmis kohtaamaan maailman.

Kun Jaani saapui paikalle, lähdimme lämmittelemään puttia hetkeksi. Kädet jäässä palattiin sitten huomattavasti täydempään tupaan ilmoittautumaan ja lämmittelemään. Siinäpä tutustuin foorumillakin jo vähäsen tutuksi tulleeseen Väykkään, joka myös blogia kirjoittelee. Vallan mainio tyyppi myös livenä, ei niin että sitä olisin epäillytkään.

4/4 

Pyydettiin päästä Jaanin kaa samaan pooliin, etten kuole, ja seuraksi saatiin Petri ja Tuomas. Meikun kiinteiden 16 väylän lisäksi oli kaksi lisäväylää ja me aloitettiin numerolta 18. Sinne kun käveltiin, nousi stressitasot viimeistään huippuunsa ja pakokauhu päälle.

Mulla kesti kutakuinkin viisi väylää päästä yli ahdistuksesta ja yllättäen olinkin suurimman osan kiessistä aika lungi. Yleensä mun ulkoinen habitus on nopeammin rento, vaikka sisällä mylläisikin, mutta tällä kertaa olin ihan oikeasti sujut sen homman kanssa en heittänyt hyvin, mutta se ei ollutkaan tärkeintä. Mä heitin. Se oli mun päivän todellinen saavutus.

Jaanin joululahja.

Joltain väylältä löysimme Väykän Jackalin ja minä otin sen bägiini palauttaakseni miehelle. No karma oli heti paikalla palkitsemassa mut, kun joku oli mun rukkasen poiminut mukaansa matkan varrelta. Olen tänä talvena jo hukannut kahdet parit ja nyt kahdesti yksittäisen tumpun, joka on onneksi palautunut takaisin.

Seuraavalle kierrokselle otinkin tavoitteeksi yhden birsen ja sen että molemmat lapaset ovat kierroksen jälkeen tallessa. No sen birsen mä sain... Mutta mä olin molemmat kierrokset ja kaikki hanskahukkaukset itselleni armollinen. Hymyilin enemmän ja mulla oli parempi fiilis noin yleisestikin.

Ensimmäisen kierroksen heitin huonosti ja toisen vain hieman vähemmän huonosti, mutta kokonaisfiilis oli hyvä. Ainoana naisosallistujans voitin sarjani ja sain rahapalkinnon, joka menee mun matkakassaan. Olen päättänyt ensi kesänä lähteä sukuloimaan Pittsburghiin Worldsien aikaan, jotta saan yhdistettyä lomaan rakkaita elementtejä, fribaa ja sedät. Kaikki värjäystienestit menee samaan kasaan, onneksi niitä hommia riittää hyvin.

Sain Sepolta kaksi kiekkoa ja hän sai valita mieluisensa värjäyksen. Kuumailmapallot lähti Turkuun ja peurat myyntiin.

Edellinen vuosi, tuo jolloin lajin löysin, on nyt laskettu lepoon ja pysyy vain muistoissa.

Uusi vuosi on alkanut rohkeudella ja armolla, näin saisi myös jatkua.

Hyvää vuotta 2015 kaikkialle lukijoillen

-Essi

TPK viikot 50 ja 51: Prodiscus ja 30+ minä.

Tanskaan lähti tämä karhu.

Edelliset pari viikkoa ovat olleet aika joulukiireiden täyttämiä ja ei ole tarpeeksi ehtinyt heittämään kiekkoa.

Muutamat kerrat on tullut käytyä Pointilla treenaamassa, lähinnä haaraputtia, joka on ollut todella fickle bitch. Juuri, kun luulen vähän hiffanneeni mitä siinä kuuluu tehdä, niin paketti hajoaa. Yritän pitää mielessäni ajatusta "toistoilla se siirtyy selkärankaan", mutta Käpä on ollut vähän palauttamassa maanpinnalle.

Ei kannata tehdä niitä vääriä toistoja, ettei se vailinainen tekniikka siirry lihasmuistiin.

Just niin. Siellä kun mä yksin tahkon niitä toistojani kasaan, niin hyvinkin mahdollisesti teen kaiken ihan väärin. Mutta mä en nyt aio sitä liikaa stressata, vaan luotan, että kyllä mä teen asioita oikein. Mä en voi jatkuvasti treenata niin, että joku on tsiigaamassa mun tekniikkaa. Lähinnä jo sen takia, että pelkkä ajatuskin ahdistaa hirveästi.

Spin dye hommien opettelua.

Olen Jaanin ohjeistuksella myös perusputtia muuttanut, suoraviivaistanut. Oli kuulemma liikaa liikkuvia osia, muuttujia, jotka vaikutti tulokseen. Tää yksinkertaistettu versio alkaa myös pikkuhiljaa sisäistymään, mutta onneksi kevääseen on sen suhteen vielä aikaa. (Vaikka en kyllä valittaisi, jos kevät alkaisi jo huomenna. Lumi ei oo mun juttu.)

Mulla on pikku uutinen liittyen mun "fribauraan". Joku on varmaan jo arvannut ja pari suoraan asiaa tiedustellut. Kai Vesa eli Mr. Prodiscus otti yhteyttä ja pyysi mua tiimiin. Koska diili oli sellainen, josta en voinut kieltäytyä, niin sain postissa melkein synttärilahjana bägin täynnä kiekkoja. Juuri se bägi, josta olen haaveillut ja jota mun rikkinäinen selkäni on kaivannut!

Kiitos Kaitsu!

Bränikkää pannuu.

Tällä kertaa ei tarvittu taitoa, into peliin ja blogin kirjoitteluun riitti. Ja sitä piisaa!

Olen aloittanut lajin heittämällä Prodiscuksen muovia ja laatu sekä kotimaisuus kyllä kiehtoo minua kaikessa. Kiekot ovat kuitenkin aika "isokäsi" -painoitteisia, eikä ehkä aloittelijalle se paras merkki. Nyt kun käsi on kasvanut, niin löytyy jo useampikin hyvä kiekko mun kouraan. Nyt kun vielä tulee kevyempää kiekkoa tarjolle, aukee mullekin useampi moldi.

Bägi on ihan loistava. Toi 20+ on enemmän kuin riittävän kokoinen, varsinkin kun en halua olla liian laajan bägin kanssa liikkeellä. Mun pitää nyt oikeasti vaan oppia noi kiekot mitä mulla on, niissä on varmasti mulle jokaiseen tilanteeseen sopiva pannu.

Hän on Ariel.

Täysin tosiaan 30 vuotta viime viikolla ja sain ehkä hauskimman lahjan ikinä, eli pääsin syömään oman naamani.

Kiitos Laura!

Jaanikin minua lahjoi ja on ollut selittämistä jengille, miksi sain häneltä pannujen lisäksi kolme purkkia partavaahtoa ja kynsilakanpoistoainetta. Tyyppi tuntee tän himovärjääjän aika hyvin.

Mä kävin itse juhlimassa mun synttäreitä testaten uutta bägiä ja kiekkoja. Kiersin Urkkakeskuksen avaten jokaisen väylän useammalla uudella lötalla. En taaskaan ottanut mitään tulosta ylös, tutustuin vain noihin uusiin tyyppeihin.

LASERi on tällä hetkellä mulle hyvä kiekko, saan sen kääntämään hieman, eli on lopputulokselta aika suora kiekko varmalla feidillä.



SLAIDi vaikuttaa myös passelilta omaan käteen, pituutta tuli ihan kivasti, vain Pro Beast jaksoi vajaan viitisen metriä pidemmälle.

RESPECTi on ylivakaa kiekko jolla sain väylän 4 pirkkopaikalle kivasti. Kuitenkin tulee varmaan olemaan bägissä mun lempikiekkoja sen upside down -heittoihin soveltuvuuden takia. Essi ♡ upsit!



MIDARi mulla on ollut bägissä jo pidempään, hyvä ylivakaa mid range -pannu.

Spartaa kokeilen sekä avauksiin, että putteihin, vaikuttaa lupaavalta.

Mä en voi heittää pelkästään Prodiscusta, setistä puuttuu kokonaan alivakaat pituuspannut, joilla saa feikattua annukan. Eli Pro Beast ja Tietäjä pysyy bägissä, saas nähdä kumpi ottaa lopullisesti paikan.

Star Beastista en aio luopua, se on mun rakas ja niin varma tyyppi, etten voi edes harkita vaihtamista. Toki samat sanat olen sanonut mun Leopardista, joka pääsee nyt lepäämään vähintään talveksi, jos en opi heittämään vähän pienemmillä tehoilla. Vielä pysyy myös Maniacit, Fugitive ja Shock bägissä, katsotaan löytyykö korvaajia jossain vaiheessa.

Tämä bottom stamp Dessu lähtee Raumalle.

Käytiin viime lauantaina Jaanin kanssa vähän haistelemassa kisatunnelmia Tonttu Openissa. Tässä tarvii alkaa ihan urakalla ravaa kavereiden kisoissa katselemassa meininkejä, jos meinaa itse joskus uskaltaa osallistua.

Mähän olen jo päättänyt, että 2015 on kisa vuosi. Viikkokisoja ja jotain pikkuskaboja pitäis ainakin uskaltaa käydä. Mutta aina kun asiaa mietin, ihan konkreettisesti, alkaa hengitys pinnallistumaan ja pala nousee kurkkuun.

Mikä siinä oikeasti niin paljon jännittää?

Tonttuilutkin näytti todella rennolta touhulta, se mitä siinä sivussa seurasin. Kaikki muukin kisailu on aina ollut lungii puuhaa, mutta silti mä en saa ajatusta tuntumaan helpolta ja chilliltä. Spontaanius ei ole myöskään mua varten, joten mun pitäis alkaa suunnittelemaan, että milloin teen mun kisadebyytin 2015 ja mikä on siitä seuraava. Ehkä toivottavasti parin ensimmäisen jälkeen alkaa vähän helpottumaan.

Tai ehkä musta tulee vain se likka, joka tykkää heittää pitkälle ja värjätä kiekkoja. Jos mä oon ok tuon ajatuksen kanssa, niin saisin vähän paineita pois harteilta.




"Eikä se oo oikeestaan kisaamista. Kannattaa nähä se henkilökohtaisena taitotestinä. Siel vaan kukin heittää itte ja kattoo miten menee."

Näin Seppo mua kehotti ajattelemaan, kun sille stressailin.. oikeassahan se on.



Kun oltiin vähän varjotonttuiltu, Jaani piti mulle draivikoulua. Aluksi piti heittää rennosti, vajailla tehoilla.

MIKÄ VITSI SE NYT ON?! VAJAILLA TEHOILLA!?

No siellä mä sit viskoin, rennosti. Kuulemma läpijuoksu on vähäisempää ja nyt mä tunnen sen kropassa, kun niin käy. Kun mun selkä loppukesästä hajosi, niin se oli selkeästi oire huonosta tekniikasta. Nyt se muistutti jokaisella kerralla, kun tekniikka hajosi edes vähän. Tavallaan hyvä, että varsikin ilmoittaa, kun asiat ei mene oikein. Siinähän saattaa ehdollistua!

Sen verran teen päin mäntyjä, että hirmu pitkään ei voinu treenaa. Kylmä keli ja kylmät lihakset tietty leikkaa totavaikaa vielä lisää. Tuomiona oli, että tekniikka pysyy jo paremmin kasassa, eikä hajoa (täysin) edes silloin, kun lataan taböl.




Kahvikupin kautta Pointtiin puttaamaan.

Jaanilla oli aluksi putti hukassa. Tyyppi manaili sitä kovasti, ettei voi olla mahdollista olla osumatta laitteeseen siltä etäisyydeltä. Ihan kuin se olisi joku fyysinen mahdottomuus. Siinä minä vieressä puttasin paskemmin lähempää ja vaikka tajusin, että tarkoitti hän itseään sillä tuskailulla, siinä ei ollut helppoa vieressä yrittää parastaan.

Pointilta, jos tontun löytää, saa lahjan! 

Kun toinen kiroaa vieressä "ei voi heittää näin huonosti", "ei tältä etäisyydeltä voi putata ohi korin", alkaa omassa päässäni sumenemaan logiikka. Mun ja Jaanin vaatimukset kuuluu olla eri tasolla, mutta siinä mä vaan oon ja mietin, miten paskasti puttaan, kun menee ohi. Miten huono olen, kun en osu johonkin rakoon.

Ei ikinä saisi yrittää elää toisten vaatimusten mukaan. On vain välillä vaikea tietää, mitä sitä itseltään voi ja kannattaa vaatia.

Lisää spinnitreenii ja ensikosketus Ultrium-muovin värjäykseen.

Mutta Väykkä teki foorumilla seuraavan päätöksen:

" Koska minulla on tällä hetkellä niin kova draivi ( enkä tarkoita tällä draivia ) fribaamiseen, niin voisinkin tehdä uuden vuoden lupauksen etten vuonna 2015 manaile, ainakaan ääneen, epäonnistumisia kertaakaan. Se ei tarkoita sitä etteikö epäonnistumisia voisi omassa päässä harmitella, mutta niistä töpistä voisi ottaa oppia ja yrittää välttää samaa virhettä."

Näin mun pitää kanssa tehdä. Ei ketään muuta kiinnosta, teinkö virheen ja tajusinko itse sen olevan virhe. Olen useammassa chat-keskustelussa sopinut, ettei typoja korjailla, jollei ne ole täysin lukukelvottomia. Toinen vaihtoehto ymmärtää kyllä, itsellehän se on tärkeintä päästä näyttämään, että huomasin virheeni, haa!

Tombstone(ish) haudatun negatiivisuuden muistolle.

Miko tuli myös Pointille ja pojat piti draivilähtönopeuskingoftheuniverse-kisan. Mä en osallistunut, koska:

A. Mun ois tarvinnu saada joku 50km/h eteen
B. Mä olin aivan paiseissa, kun oli aivan uusi ihminen paikalla.

Siinä paniikissani sain kuitenkin nähdä hienoa rykimistä, ois voinu olla asiat paljon huonomminkin.

Seuraavaksi otettiin Seppo-kisa ja Miko valitsi sanaksi "falafel". Koska sana oli metrin mittainen, otin turpaan. Ei liittynyt mun vajaavaiseen puttitekniikkaan lainkaan, sen voin sanoa suoraan.

Sunnuntaina oli tarkoitus mennä heittää kiessiä, mutta toi draivi- ja puttitreeni on yhdistelmänä kyllä mun selälle ollut vähän liikaa nyt ja aamulla heräsin jumeihin. Näin päätin jäädä himaan lepäämään ja taiteilemaan viimeisiä joululahjoja.

Näin haluankin kiittää ja toivottaa hyvää joulua sekä rauhallista uutta vuotta kaikille, jotka ovat olleet mun fribaseikkailussa fyysisesti tai henkisesti mukana. Tää on ollut villi vuosi ja olen edelleen aivan ymmyrkäisenä tästä lajista ja ihmisistä sen parissa. Toivon, että pystyn antamaan takaisin edes murto-osan siitä mitä olen itse saanut.

Rakkaudesta lajiin. Tämä Prodigyn D3 myynnissä. Spin dyee on nyt joka paikassa.

Haluan kiittää seuraavia henkilöitä:

Ville V., mestari Sievers ja Shau:
Te ootte mun friban aloittamisen hahmot.
Aino, Käpä, ja Seppo:
Ootte mun sankareita ja oon ollu etuoikeutettu, kun teidän kanssa saanut heittää ja oppia.
Johanna, Ville P. ja jarrupool:
Opetitte mulle, et tuntemattomat voi olla siistei. Vielä toki tarvis tää sisäistää.
Champion Beast ja Flow:
Opastuksenne värjäyksen saloihin on ollut korvaamatonta.
Kiitos myös kaikille, jotka on mua tsempannu lajissa, värjäyksissä ja elämässä muutenkin. Teitä on niin monta, että ihan liikutun sitä pohtiessani.


Ja loppuun haluun erityisesti kiittää Jaania, joka on avannut tätä peliä, fyysisellä ja henkisellä tasolla enemmän kuin kukaan. Joka edelleen uskoo mun 130m tavoitteeseen ja auttaa sen saavuttamisessa. Oot mun lemppari peliseura.
Kiitos, että oot mun ystävä. Kiitos, että hiffaat.

Puttitreenit pakkasessa synttäreinä. Olipahan muuten nättii ja tappoliukasta.

-Essi

TPK viikot 48 ja 49: Tekniikkaa hajottamassa, osa-alue kerrallaan.

 

 Käpälle värjäsin tän tyypin.

Perjantaina töiden jälkeen menin vauhdilla Urkkakeskukselle ennen pimeän tuloa. Mulla oli hinkua heittää pitkälle, joten otin kasan draivereita ja pistin niitä ykkösen tiiltä eteenpäin.

Samat ongelmat näkyy edelleen draivissa. Välillä keskittyminen herpaantuu ja kiekko lähtee korkealle taivaan tuuliin. Välillä taas tulee läpijuoksua, kun en muista keskittyä takajalan pitämiseen maassa, kunnes kiekko on lähtenyt kädestä. Silloinkin kun muistan, en välttämättä siinä onnistu. Samoin toi taaksevienti saattaa aina välillä livetä kropan taakse.

Haaveilen tästä bägistä sinisenä.

Mun draivi -check list on edelleen todella lyhyt ja ne mainitsin jo tuossa yllä

1. Taaksevienti pitää saada reilusti irti kropasta, jottei eteenviennissä tarvitse kiertää vartaloa.

2. Slow down then accelerate, eli pitää viedä kiekko kiihtyvästi eteen. Näin saa siihen irroituksen kohtaan ladattua suuren potentiaalisen energiamäärän. Eli pitää muistaa tsiigaa stämppi kun kiekko on ääriasennossa takana.

3. Ei saa päästää kroppaa liian aikaisin heiton perään. Kun on saanut kiekon matkaan, tulee saatto. Se on siis saatto, ei kiekkoa eteenpäin vievä "voima".

Valloilla on mantra, että pitää heittää kropalla ei kädellä, mutta mulle se kyllä on ollut vähän huono mielikuva ja ilmennyt juuri tuollaisena läpijuoksuna. Mutta mä kitken sitä pikkuhiljaa pois.

Jaani sanoi mulle sunnuntaina, että taito näkyy siinä, kun hyvien ja huonojen heittojen suhde on selkeästi hyvien puolella. Hän myös väitti, että mulla suhde on suhde jatkuvasti parempi, joten vaikka niitä huonoja heittoja tulee, niin suunta on ylöspäin. Siitä huolimatta, että en sitä aina itse näe!

Se että toi ikävä syksytalvihybridi on kylmä ja lyhentää muutenkin elämän takia kortilla olevia pelailutunteja arkena aivan minimiin, se väsyttää.

Olen jatkuvasti aivan uupunut. Tämä järjetön valon puute yhdistettynä hapen puutteeseen, eli väheneviin ulkoilutunteihin saa multa vedon aivan kokonaan pois. Tämäpä sitten kulminoituu sellaisena kivana turhautumisena. Mä alan väsyneenä ja nälkäisenä kiukuttelemaan ja olen muuten paskaa seuraa silloin. Mulle nää kiukuttelut ei muutenkaan ole ennen näkemättömiä, joten siihen kun lisää väsyn ja nälän tuottamaan lisäahdinkoa, alkaa olemaan aika räjähdysherkkää toimintaa.

Pitihän sitä selkäänkin testata ja selfiettää.

Lauantai.

Oltiin Jaanin kanssa sovittu Meikkuun rundi ja matkalla sinne sain niskaani (kuvainnollisesti, sillä kunnollisena tuusulattarena olin toki autolla liikenteessä) märkiä tiskirättejä (tämäkin hieman liioiteltu). Kierros olikin mun hyvien ulkoiluvarusteiden ansiosta vain kiekkojen osalta märkä ja muuten mukavan lämmin.

Jaani halusi taas panoksen, Dragster-pussista vetoa ja 15 (!!!) heittoa eteen.

Mun putti ei ole kesän jälkeen oikein enää kulkenut. Olen treenannut sitä aivan liian vähän ja sen kyllä huomaa kierroksilla. Huonot putit ruokkii matalaa itseluottamusta ja kierre on valmis. En siis lainkaan luota puttiini tällä hetkellä. Mulla oli siis Meikussa vaikeaa saada edes par-tulosta korttiin, kun puttirallasin suht useasti.

Ainakin kerran putti kuitenkin onnistui kuin unelma ja tämä poiki mun ensimmäisen Meikkubirsen.

Frisbeepointissa pääsin testaamaan Prodigyn uutta koria, jossa sivuttaisketjut.

Väylän 14 jouduin suorittamaan ihan hammasta purren ja itkua pidätellen, kun yritys toisensa jälkeen epäonnistui, enkä tiennyt mitä tehdä. Ajauduin vain uudestaan paikkoihin, joihin mulla ei ollut heittoa. Jaani vaikuttaa kyllästyneen mun kiukutteluun, kun epätoivisen tytön "mä en tiedä mitä tehdä" ei saanut osakseen mitään vastausta. Seiskan tai kasin mä siihen kai otin, joka tapauksessa betsin hävisin viimeistään siihen.

Mun teki mieli toisen epäonnistuneen lähärin ja ensimmäisen ohiputin jälkeen lähtee vaan menee, mutta sinnittelin. Potkitulla itseluottamuksella sitten väylän 15 kimppuun. Sen joka ensimmäisellä kerralla mut rikkoi. Sanoinkin Jaanille, että tämä onkin hyvä väylä seuraamaan mun hajoamista.

Jaani ehdotti, että heittäisin niin kovaa, että pistän puun kumoon. I wish.

Siitä mä vaan pistin puun ohi milliin (milli siis sillä määritelmällä, että se on kaikki avaukset jotka on alle femmassa) ja otin samalle rundille jo toisen Meikkubirkkuni.

Foorumilta tuttu veturimies pyysi värjäyksen.

Takkiin tuli, tottakai, ja Dragsterit tarjosin. Jaani pelasi ärsyttävän hyvin, mutta onneksi noi namit rikko sen suun. Kostoks.

Sunnuntaina jatkui fribailut Jaanin seurassa, tällä kertaa suuntana Hyvinkään uusi rata. Oltiin kuultu tarinaa todella haastavasta radasta, mutta pelkona oli, että se haaste johtuu suht tiukista ja pitkistä puupilleistä.

Ei se nyt ihan turhaksi peloksi osoittautunut.

Mitä radasta jäi mieleen? Paljon väyliä, joissa ei koria nähnyt tiiltä. Paljon eripituisia, tiukkia väyliä, joissa ihan pienet virheet kertaantuu helposti. Kaipa sekin keskeneräisenä ratana pitäisi jättää liikoja kritisoimatta, mutta tässä vaiheessa ei vielä miellyttänyt meistä kumpaakaan. Toisaalta ollaan käyty nyt kahdella uudella radalla, kumpikaan ei oikein ollut hirmu mieluinen, yhdistävänä tekijänä oltiin me.

Vaikeat ihmiset.

Päätettiin kuitenkin, että lähdetään joku kerta käymään Lausteella. Jos se alkaa maistua "siltä itseltään", niin on selvää, että vika on meissä.

Palkkiokiekkoon tehty kokeilu. Saa ostaa!
(Hyzerbomb Mortar, muutama testiheitto alla sekä rimmissä haalealla edellisen omistajan tiedot.)

Kierros oli mulle kyllä vaikea. Korien paikkojen hahmottaminen oli hankalaa senkin jälkeen, kun kävi paikan katsomassa. Tiiltä ne tunnusmerkit eivät enää näyttäneet samoilta, kuin nurkan takaa. Kun yli puolet väylistä oli tiiltä blindeja, tuli kierroksesta edestakaisin juoksentelua ja silti se ei näkynyt ainakaan minun lopputuloksessa erityisen positiivisena.

Jaani kehui muutamaan otteeseen mun draivia, jälleen kertoen että näyttää heittämiseltä ja lisäksi väitti, että lähtönopeus on kasvanut kivasti. Mulla oli silti selkeästi jotain itsetuntoissueseja, kun oli vaikeaa ottaa vastaan rakentavaa kritiikkiä. Jonkun "pitkä puupilli" -väylän avauksesta Jaani sanoi jotain, mitä en edes muista ja mun reaktio oli se turhautunut "joojoo". Jaani veti mulle pinnat siitä, kun en arvosta hänen apuaan, jota olen kuitenkin häneltä pyytänyt. Ihan oikeutetusti siis kimmastui, mutta vittu että vitutti silti! Mä siinä lähdin jupisten, kiroillen ja vähän bägiä paiskoen etsimään mun kiekkoa.

Mä oon tota tilannetta nyt jälkikäteen pohtinut. Että miten mä olisin ottanut kritiikin vastaan paremmin. Se mikä mulle valkeni, oli totuus, että olen arvaamaton akka. Se mikä toimii joskus, ei välttämättä toimi joka kerta. Pitää ehkä äitin neuvojen mukaisesti opetella joku syvähengitys rauhoittamaan. Sit tarvis enää muistaa käyttää sitä, kun tilanne vaatii.

Lisää värjäuskohteita.

Tiistai.

Mulla oli hinku puttailla, muttei palella ulkona. Eikä puttitreeni ulkona oikein edes toimi, kun niin nopeasti saa kädet tunnottomiksi ja alkaa kiekko lipsumaan. Niinpä suuntasin pointille, jossa lämppärit paahtaa täysillä ja pitää paikan toasty warm and comfy.

Mun putti on aika one trick pony, jos ei lasketa sitä, että kuun ollessa Marsin vaikutuksen alaisena ja nousevan Jupiterin takana, saan turboputit uppoamaan ihan jees. Nyt onkin talven aikana tarkoitus saada repertuaariin vähintään auttava haaraputti, koska tällä hetkellä, jos joudun esteen takaa puttaamaan, tulee lähes poikkeuksetta ylimääräinen heitto tulokseen.

Siellä mä sitten kiukuttelin, mikään ei onnistunut, kunnes Käpä saapui sankarina paikalle. Katsoi mun puttia ja kertoi mitä teen väärin, sekä miten sen korjaan. Kun sain perusteet päähäni, oli jo ihan eri homma treenata ja alkoihan sitä onnistumisiakin tulemaan. Luottavaisin mielin lähdin kotiin 2.5h treenin jälkeen; kyllä mä tän vielä opin!

Puttitreeniä Prodigyn eri puttereilla.

Lauantai.

Keli oli karmiva, mutta ei haitannut se, kun Frisbeepoint oli auki ja siellä pääsee treenaamaan tekniikkaa. Jaani tarjoutui valmennus hommiin ja näin oli mahtava päivä tiedossa muovin parissa.

Treenasin paikoiltaan ja vauhdilla draivia, sekä haara- ja spinniputtia.

Alkuun pientä skabaa, eli "Seppoa-kisa" käyntiin. Kisan säännöt lyhyesti näin:

Ensin päätetään sana, jonka kirjaimia keräillään. (Lyhytkään sana ei välttämättä merkitse nopeaa peliä)

Pelaaja 1 valitsee puttipaikan.
-Jos hän epäonnistuu, siirtyy paikan valinta pelaajalle 2.
(Ulkona kisatessa, jos 1 puttaa pitkäksi, voi 2 haastaa. Eli pelaajan 1 pitää mennä tekemään paluuputti. Jos hän missaa sen, saa kirjaimen. Jos taas laittaa sisään, haastaja saa kirjaimen.)

-Jos hän onnistuu ja 2 ei, saa 2 kirjaimen

-Jos molemmat pelaajat onnistuvat, saa pelaaja 1 varoituksen ja valitsee seuraavan paikan. Jos molemmat onnistuvat uudestaan, pelaaja 1 saa kirjaimen. (Varoitukset ovat voimassa vain seuraavan puttipaikan ajan.) Pelaaja 1 pitää edelleen markkeria.

Paikan valitseva pelaaja saa määrätä erikoissäänöjä putille, esim. turboputti, vasen polvi maassa, esteen ylitys tai mitä nyt mieleen tuleekaan.

Ensimmäinen, joka on kerännyt kaikki valitun sanan kirjaimet (meillä "Grip"), häviää. Minä olin luuseri, yllättyneet voivat nostaa käden ylös!

Tämä tyyppi lähti Ouluun Teemulle. Tyypin ensimmäin bottom stamp Dessu taisi olla mieluisa.

Mä en enää osaa heittää paikoiltaan. Ehkä mä en koskaan osannutkaan, mutta nyt se tuntuu todella luonnottomalta. Eli lähinnä tuntui ihan uuden opettelulta, kun sitä jälleen tahkosin. Paukutin kerta toisensa jälkeen kiekkoa pressuun ja ihmeteltiin Jaanin kanssa, että mikä siinä on kun en saa kroppaa pysymään tarpeeksi pitkään paikoillaan.

Sit tuli pieni grippari. Ulkona se ei olis stressannut niin paljon, mutta nyt kolisevat seinät ja korit pelästytti mut. Vielä enemmän pelästyin sitä, kun Seppo tuli juuri sillä hetkellä oikeanpuoleisesta ovesta. Sydän pomppasi kurkkuun ja pikku paniikki iski. En voinut hetkeen heittää..

Mulla ei ole ollut kuin yksi oikeasti paha ja holtiton grippari. Lahden Mukkulassa ekalla kerralla yhdellä niistä loppupään väylistä pistin Leopardin noin 90° oikeammalle kuin oli tarkoitus. Tuollaiset gripparit kyllä pelästyttää, niillä voi oikeasti tehdä hallaa toisille. Perkele, ahistavia.

Otin pikku breikin siihen väliin ja kokosin itseni. Sitten Seppo vaati mua heittämään ja teki pienen korjauksen mun heittoasentoon. Eli vähän leveämpi haara ja heti alkoi kulkea hieman paremmin.

Seuraavaksi sitten draivia vauhdinotolla, mun lempparii. Kerta toisensa jälkeen, menin heiton läpi, vaikka lopulta en keskittynyt muuhun kuin siihen, ettei jalka irtoaisi liian aikaisin.
Siinä draivatessa ja läpijuostessa olikin Jaanin vuoro keksiä pieni kikka joka oleellisesti poistaa multa sen läpimenon mahdollisuuden. Pyysi mua kokeilemaan vauhdinotossa astumaan viimeinen askel edemmäs. Ei pidemmälle, vaan siitä keskilinjalta pois. Piirsin teille havainnollistavan kuvan!

Kuka hiffaa?

Tää viimeisen askeleen siirto teki heti ihmeitä. Ei tosiaan ollut mahdollista juosta läpi, joten paino siirtyi oikeammin ja tarkkuus ei ainakaan kärsinyt. Hajontaa oli edelleen, mutta se on ymmärrettävää.

Oon varma, että mun draivi paranee heti, kun saan nää kaksi asentomuutosta sisäistettyä. Sitten vasta saan oppia uusia juttuja, kertoi Jaani.

Lopuksi pistettiin mun putti vielä rikki. Jaani on usein valittanut, että mun putissa on liikaa liikkuvia osia, joten yrityksenä oli yksinkertaistaa touhu. No eihän siitä tullut mitään, paitsi kiukuttelua mun osalta. Tää tarvii vielä paljon treeniä ja enemmän opastusta, ennen kuin lähden teille avaamaan. En siis itsekään oikein tiedä mitä mun pitäis tehdä.

Mulla sekä kovassa draivissa, että putissa on aina sama lihas selässä kipeytynyt. Nyt puttitekniikkaa muutettuani (-mme) väsyi mulla sama alaselän lihas vasemmalta puolen. Tää oli ehkä lauantain paras uutinen, koska tasaisemmin kipeytyvä selkä on oikeasti todella pop homma! Oli nimittäin ihan hirveät ne kuusi päivää, kun makasin ja itkin kivuissani. Sellaista en halua enää kokea.

Osittain tästä syystä skippasin sunnuntailta kaikki kiekkojutut, kun selkä ilmoitteli aamulla eilisestä treenistä, enkä todellakaan aio leikkiä sen kanssa. Koko päivä mulla silti oli kiekko kädessä, kun tein mun taidetta.

-Essi

Supersöpö kissi Jaanin synttäreiden kunniaksi.

Onnea! <3