Rautaa nostamassa.

Kuten esittelykirjoituksessa jo mainitsin, on minun liikunnallista elämää takana nyt vasta vuoden päivät. Ja alku olikin huteraa ja haparoivaa. Luovuttaakin ehdin.

Historiani liikkujana ei ole kovinkaan mairitteleva, ratsastusta en laske, hevonen teki siinä duunin ja salibandyakin harrastin juuri niin pitkään, kun sain vain käydä harjoituksissa. Ensimmäiseen peliin olin urheasti menossa ja äiti veikin minut paikan päälle. Kävelin tarmoa uhkuen sisään urheiluhalliin, kunnes tajusin, että en osaa pelata, olen hidas ja minusta ei ole kellekään mitään hyötyä. Käännyin kannoillani ja menin ulos odottamaan, että äiti hakee. Ulkona, lumisateessa seisoessani sain sitten sättiä itseäni ja kylmettyä päätökseni kanssa. En mennyt enää harjoituksiinkaan ja lupaavasti alkanut salibandyurani jäi siihen.

Vuosi sitten syksyllä, kun ensimmäisen kerran piiiitkän tauon jälkeen olin salille menossa, olin jälleen tarmoa täynnä, valmiina näyttämään maailmalle, että kyllä minusta on tähän, minä voin olla elämäni parhaassa kunnossa. Minulla oli kohtalaisen hyvässä muistissa vanha kaksijakoinen treeniohjelma, jota voisin lähteä jälleen toteuttamaan. Kipitin siinä ukon perässä uusissa urheiluvaatteissani (tarjoustalosta ostin, luotto omaan päättäväisyyteen ei ollut ihan niin kova, kuin toivoa saattoi) ja sporttisukissani uimahallin salin oville lukemaan ilmoituksen "Salille vain sisäliikuntakengissä. Ei sukkasillaan tai paljain jaloin." Olin kiukkuinen, pettynyt ja surullinen. Teki mieli siinä ja heti jättää leikki kesken. Käskin ukon treenaamaan, mieluiten kahden edestä, tuplahintahan siitä maksettiin ja lähdin itse ylpeyttä ja itkua nieleskellen takaisin pukkariin vaihtamaan vaatteet. Jälleen kerran seisoin ulkona kylmässä ja sätin itseäni. Ring any bells?

Käytiin sitten seuraavana päivänä hakemassa mulle sisäliikuntakengät. Rumat, kuin mitkä, koska mun kavioon ei joka kenkä mahdukaan. Näin pääsin salille vihdoin kokeilemaan. Ai että oli muuten jännää. Yritin sitä vanhaa treeniohjelmaa palautella mieleen ja samalla vakoilla kanssatreenaajia, toiveena oppia jotain. Jos teit uimahallin salilla minulle tuntemattomia liikkeitä, oli ne suurella todennäköisyydellä seuraavassa treenissäni mukana.

Nämä ei ole the kengät. Niitä en ole kuvannut. 

Alkuinnostuksen jälkeen oli yhä vaikeampaa repiä itsensä illalla sohvalta ylös, ulos ja treenaamaan. Jälleen kerran jäi yksi liikkumisen muoto unholaan. Sitten onnekseni ystäväni, Laura, jäi työttömäksi vuoden vaihteessa. Kuulostaa kamalalta, mutta oikeasti jokaisella pitäisi olla yksi työtön ystävä. Mun työtön ystävä otti itseään niskasta kiinni. Lopetettuaan jo aiemmin tupakoinnin ja aloitettuaan syömään terveellisemmin, hän palkkasi avukseen personal trainerin, matkallaan kohti parasta mahdollista itseään. Mikä sankaritar, oikeasti! Lauran inspiroimana kaivoin salikamppeet taas esiin ja kipitin nöyrästi takaisin raudan ääreen.

Aloimme treffata Lauran kanssa yhä useammin herkkujen ja telkkarin sijaan urheilun ja salaatin ääressä. Ennen pitkää siirryin uimahallilta hänen kotisalilleen. Eksyin jumppiin ja infrapunasaunaan ja spinningiin. Aloitimme yhdessä juoksukoulun ja ylitimme molempien odotukset juoksemalla loppukesästä 10km Midnight Runin. Tajusin oman heikkouteni, että en edelleenkään saa itseäni sohvalta illalla ylös. Sen takia menen nykyäänkin suoraan töistä salille. Sali on korvannut päiväunet, jotka aiemmin otin aina työvuoron jälkeen.

Peanut butter. Nam!

Minä ja inspiraattorini. Team mummojuoksijat. 

Tällä hetkellä treenaamiseni keskittyy salille. Teen nelijakoista ohjelmaa seuraavasti:
1. Hauis ja ojentaja
2. Jalat
3. Rinta ja olkapäät
4. Selkä ja vatsat.
+joskus tulee into tehdä ylimääräinen treeni. Silloin teen kaikki mun lemppariliikkeet

Jalat jakaisin mielellään kahdelle päivälle, ne on selkeästi mun heikoiten kehittyvä ja myöskin rasvaa keräävin (ah! mikä yhdistelmä) alue, mutta kokeiltuani useamman kuukauden, ei koivet enää palautuneet tarpeeksi nopeasti. Osa liikkeistä, joiden kuuluisi treenata etureisiä, meneekin kirjaimellisesti perseelle. Keväämmällä sitten uudestaan, jos saisin kehitettyä tuntumaa siihen mennessä.

Ennen ja jälkeen jalkatreenin. Jos oikein simiä siristää, voi nähdä eroa.

Aerobiset treenit eivät ole nyt prioriteettilistani kärjessä. Teen jotain, jos ehdin, mutten ota mitään stressiä. Talvella saa verhota vartalonsa ja rasva lämmittää joka tapauksessa. Kehonhuollossa olen aivan onneton, onneksi välillä ehdin body balance tunnille venymään.

Tällä hetkellä tavoitteenani on hankkia lihasta. Lihatalkoot siis meneillään. Syön paljon proteiinia ja kaloreita yli kulutuksen, jotta lihaksilla on edes teoreettiset mahdollisuudet kasvaa. Viikot syön mahdollisimman puhtaasti, mutta lauantaisin pidän karkkipäivän. Jes! (Myönnetään, synttärit oli myös hyvä tekosyy vähän herkutella. Ja tuleva joulu. No ei se mua stressaa, mutta tiedättepä etten ole niin hirmu tarkka.)

Proteiinia googlen kuvahausta.

Tää on ollut aika tahtojen taistoa koko projekti. Vai käyttäisinkö pikemminkin oh-so-trendy-termiä elämäntapamuutos. Sitähän tässä oikeastaan yritetään. Vuosi takaperin mun laiskan illan ruoka oli pakastepizza. Ja voi kuinka niitä laiskoja iltoja olikin paljon! Nykyään, kun en jaksa kokata, syön maitorahkaa ananaksella ja pari ruisleipää. Ja mä nautin siitä. En siksi, että maitorahka olisi jotain superherkkua, vaan siksi että se on RUOKAA! Mun asenne ruoan suhteen on siis muuttunut radikaalisti. Tänä vuonna olen syönyt yhden pakastepizzan. Ja se on mulle vähän se!

Salaattia, ruisleipää, rahkaa, kaurapuuroa ja muita herkkuja.

Mä tykkään rehkiä salilla, saan siitä hyvän olon ja on kiva huomata, kun kroppa muuttuu pikkuhiljaa toivottuun suuntaan. Mutta niitä päiviä on paljon, kun ei kiinnotaisi salille suuntaaminen yhtään. Onneksi sali on töistä tullessa lähempänä kuin koti. Sinne on motivaatiopulassakin helppo kurvata. Ja on mahdollista, että sen päivän treenistä tuleekin vuoden paras. You never know. Jos ajan suoraan kotiin, niin en pysty asiaa selvittämään. Olen tässä tiellä vielä aivan alkutaipaleella ja toivon että intoa löytyy vielä pitkään. Tai että liikunta on integoitunut niin oleelliseksi osaksi elämääni, että sitä ei tarvitse enää sovittaa aikatauluihin, se vaan kuuluu arkeen.

Joskus sattuu huonoja hetkiä.

Etsin ahkerasti itselleni uusia virikkeitä ja googlesta haen usein erilaisia liikkeitä kokeiltavaksi. Odotan jo innolla kevättä, kun olen päättänyt lisätä aerobista liikuntaa reippaasti, tavoitteena karistaa kertynyttä rasvavarastoa. Ikinä en tule saamaan juuri sellaista vartaloa, kuin haaveilen, koska selkärankani kasvoi kieroon 16 vuotta. Selkäni leikattiin ja suoristettiin, niin hyvin kuin oli mahdollista, mutta selkärangan mukana moni muukin kehon osa kasvoi vinksalleen. Ja siellä on sitten lihaksetkin kuin Picasson maalaus konsanaan. Mutta haluankin olla paras mahdollinen Essi! Ja siihen on vielä matkaa, mutta onneksi matkalla on mukavaa.

Onneksi on myös näitä päiviä.

"Perillä on tuolla, edessämme jossain. Mennään, mutta ajetaan hiljempaa. Toivon ettei matka loppuis ollenkaan. "

PMMP, matkalaulu

Lukijaansa kiitäen,
Hän joka hauistaan esittelee

Aittatar pähkinänkuoressa.

Aika kulkee liukkaasti eteenpäin ja taas rullasi uusi vuosi Aitattaren elämässä. Viimeinen vuosi parikymppisenä. Mitä kaikkea mahtuu viimeiseen 29 vuoteen? No tässä pieni katsaus siihen.

Synnyin Chicagossa, Evanstonissa. Ja asuinkin siellä elämäni ensimmäiset kaksi vuotta vanhempieni eroon asti. Minusta piti tulla Emma, mutta raskauden loppumetreillä äitini luki Anna-lehteä, jota tilasi meren takaa, ja koettuaan ahaa-elämyksen, vaihtui pienen tytön kohtalo. Essi syntyi maailmaan. Tässä hulvaton kuva kuunaamaisesta tytöstä.

Olen muuttanut elämäni aikana yli kaksikymmentä kertaa. Olen asunut serkkujeni kanssa samassa omakotitalossa ja myöhemmin samassa pihapiirissä, Tampereella opiskeluaikoina, kerrostaloissa, 18m2 yksiössä Kalliossa ja nykyään aitassa, joka on 80-luvun lopussa remontoitu asumiskäyttöön.

Se muutto, joka kuitenkin eniten herättää kysymyksiä ja mielenkiintoa tapahtui vuonna 96. Silloin äitini laittoi asuntomme vuokralle, keräsimme välttämättömimmät kasaan ja hyppäsimme seikkailuun. Mukaan lähti myös tämä veijaritar, Pink-pupu.

Seikkailumme vei meidät 36 tunnin reissaamisen jälkeen Havaijille, Waikikiin. Seuraavat puolitoista vuotta puhuttiin englantia, uitiin meressä meduusojen kanssa ja vietettiin laatuaikaa isovanhempieni kanssa. Äitini halusi jatko-opiskella ja koska oli tutkintonsa alunperin Yhdysvalloissa suorittanut, oli sen jatkaminen Atlantin toisella puolen ideaalista. Kuitenkin painavin syy lähteä juuri Oahun saarelle oli isovanhempani, Tutu Les ja Tutu Bob, jotka, eläkkeelle päästyään,karkasivat Pittsburghin neljää vuodenaikaa trooppisen lämpimän ilmaston syleilyyn.

Jos jotain jäi reissusta käteen, arvokkaimman eli yhteisen ajan lisäksi, oli se arvostus kotimaata kohtaan. Suomalainen koululaitos on aivan huikea ja antaa mahdollisuuden lähes kaikille olla oman elämänsä ja onnensa seppä. Mutta teki nuorelle naiselle hyvää nähdä maailmaa ja kulttuurien sulatusastiaa. Opin siellä paljon itsestäni ja arvoistani. Lisää voin kertoa kysyjälle, nyt siirryn takaisin koto-Suomeen.

Essi 8v halusi olla joko kampaaja tai lentoemo. Matkustin paljon yksin ja olin aina yhden taivaitten tarjoilijan vastuulla. He huokuivat minulle glamouria korkokengissään, hameissaan ja kampauksissaan. Vasta, kun tajusin vihaavani lentämistä, päätin luopua tästä unelmasta. Lukiossa kuitenkin keksin alan, jota haluaisin lähteä opiskelemaan ja joka yhdistäisi kaksi suurinta intohimoani, taiteen ja matematiikan. Arkkitehtuuri. Hain Tampereelle kouluun ja yllättävää kyllä, pääsin ensiyrityksellä sisään. Nautin opiskelusta suunnattomasti. Sain pirtää ja rakentaa ja imeä tietoa. 3.5 vuotta opiskelun aloittamisesta huomasin järkytyksekseni, että en voinut kuvitella itseäni harjoittamassa arkkitehtuuria ammatiksi. Back to the drawing board for me. Pun intended.

Nyt olenkin haahuilut elämässäni edelleen päämäärää etsien. Kouluttauduin meikkaaja/maskeeraajaksi, mutta työkseni en ole niitä hommia tehnyt. Omaksi ja muiden iloksi vähän enemmän. Valmistumisen jälkeen nostettu asuntolaina huusi vakiotuloja. Tavoitteena olisi joskus tehdä työtä, josta nautin 80% ajasta. Sen löytämiseen asti saan onneksi nauttia muutamasta lottovoitto työkaverista!

Asutan aittaa nyt kolmatta vuotta. Seuranani siellä on avomies, eli tyyppi tai ukko, ja kaksi kohta 10-vuotiasta kissaherraa, Karalahti ja Vopat. Rakastan vanhoja asioita, vaatteita, huonekaluja, valokuvia. Suuri osa sisustuksestani ja vaatekaappini sisällöstä onkin 50- ja 60-luvuilta. Tästä aiheesta lupaan kirjoittaa vielä joskus enemmän.

Uusin innostukseni kohde on liikunta. Hieman yli vuosi takaperin aloitin salilla käynnin lopettaakseni sen jälleen kerran. Mutta tämän vuoden alussa, ystäväni inspiroimana aloitin uudestaan. Ja siitä lähtien liikunta onkin ollut yllättävän aktiivisesti mukana arjessa. Vähintään neljä kertaa viikossa käyn salilla ja tätäkin aihetta avaan laajemmin omassa postauksessaan. Jatkossa yritän kerrata maanantaisin edellisen viikon treenit, jotta siitä ei pääse tulemaan ainoa aihe ja jotta ne joita ärsyttää katsella kuvia siitä narusta jota hauikseksi väitän, voivat skipata salilässytyksen kokonaan.

Tässä mä olen, vikoineni päivineen. Kysymällä saa tietää lisää, mutta suurin osa lukijoista tietää jo enemmänkin.

Käykääpäs myös kurkkaamassa häähumuista tutun, ei niin työttömän rouvan tarinoita:

www.tyoetsiiihmista.blogspot.fi

Sekä lahjakkaan työystäväni käsitöihin keskittyvää blogia:

www.elengiina.vuodatus.net

Ja viimeisenä tärppinä vielä Supernatural fanejen sarjaan, pyöräilyyn ja ihan vaan elämään keskittyvää sanailua löytyy täältä:

http://supernaturalfatbottoms.blogspot.fi/

Häähumua

Koska tänään on juhlan tunnelmaa ja historian lehtien havinaa, eli aitan asujattaren neljäs peräkkäinen 25v syntymäpäivä, siirrymme ajassa taaksepäin eräisiin toisiin tärkeisiin juhliin. Joissa ei juhlittu minua.



Vuosi ja joitakin kuukausia takaperin sain kunniatehtävän olla kaasona eräälle superkauniille morsiamelle. Polttareiden suunnittelun (johon sain onneksi paljon apua! ) lisäksi vaadin saada auttaa häiden valmistelussa. Kakun tekijän autoin löytämään, mutta bändin hankkiminen osoittautui liian vaikeaksi minulle. Onneksi ei morsiamelle. Koska halusin auttaa omien taitojeni puitteissa, lupasin askarrella erinäisiä humuasioita.Ensimmäisenä tehtävänä oli tienviitat. Näihin sain tarkimmat ohjeet ja luonnostelun jälkeen päästiin toteutusvaiheeseen. Kaikki puutarpeet löytyi avomieheni vanhempien nurkista lojumasta. Kierrätys kunniaan!

(kuva lainattu morsiamen facebookista. Se on otettu yli vuosi juhlien jälkeen, joten kestävää tuli!)

Toisena arvotehtävänä oli askarrella "onnellisen lopun" -kyltti. Siihen en sen kummemmin ohjenuoria saanut, pelkän tekstin. Eli pääsin toteuttamaan itseäni! Syksyisiin häihin valitsin kuparin ja kakkupaperipitsin.

Koska hääpari päätti askartelun sijaan tilata valmiit kutsukortit, jäi korttien tekoon varattu ilta morsiamelle ja hänen kaasolleen eloon ja oloon ja kahvin juontiin. Sekä pieneen pyhäinhäväistykseen. Siinä kofeiinihäähömppähuuruissamme pistettiin iän vanha raamattu palasiksi. Irtirevityistä sivuista syntyi kiitoskortteja varten viiri. Minä kopion kirjaimet ja morsian pisti nitoen kasaan. Salama ei iskenyt. Ainakaan meihin.

Hääauton koristeet tehtiin yhdessä kaasoparini, morsiamen pikkusiskon kanssa. "Vasta vihityt" -kyltti tehtiin myös viirimalliseksi, eri värisiä ja kuosisia papereita käyttäen. Hääauton virkaa toimitti upea vaaleanvihreävalkoinen, vuoden -60 Buick LaSabre ja yritin valita viirin värit autoon sopiviksi.

Olin päässyt niin hyvin askartelun makuun,  etten malttanut olla näpertelemättä lahjaa ja tietenkin kortti piti myös olla itse tehty. Työn ja tuskan takana oli avioliiton sataman laiva, lahjataulun keskellä on ilmakuva vihkikirkosta.

Olin ääärimmäisen otettu,  että sain olla niin monessa mukana näissä uskomattoman kauniissa häissä. 

Jos tarvitset omiin häihin askartelijan ole yhteydessä,

-Häneen joka aittaa asuttaa

Ps. Myös polttareihin askarreltiin päällepantavaa. Tässä minun tuotoksia:

Ensimmäinen teksti ja joulukoristeita

Kirjoittaminen on minulle ollut aina työn ja tuskan takana. Kuitenkin pääni sisällä on paljon ideoita,  jotka ansaitsevat tulla julkaistuksi. Paljon on myös asioita,  jotka olisi pitänyt pitää omissa ajatuksissa,  mutta jokainen meistä on varmasti joskus suoltanut turhuuksia.

Olen meikkaaja/maskeeraaja, askertelen,  taiteilen ja ravaan salilla. Näihin asioihin tulee kirjoituksenikin keskittymään. Lupaan kuitenkin,  että välillä ajatukseni harhailevat valittujen aiheiden ulkopuolella ja niistäkin jätän leimani tänne.

Nyt joulun ollessa ovella,  ulkona vallitsevasta harmaudesta ja märkyydestä huolimatta,  on jouluaskartelut ajankohtaisia. Näistä ensimmäisenä esittelen kuusenkoristeeni,  jotka päätyvät ensimmäisenä koristamaan lahjapakettejani.

Nämä joulukoristeet eivät ole kovinkaan jouluisia tai perinteisiä,  mutta niiden puolustukseksi on kerrottava,  että kuviot on massasta leikattu piparimuoteilla.  Galaksit innostivat minut tekemään sarjatuotantona tähtisumua ensimmäisen askarteluillan teemavärillä: vaaleanpunaisella. Teemaväriin oli selkeä syy,  akryylimaaleja oli vain musta, valkoinen, punainen ja muutama metalliväri. Toisella kerralla,  viisaampana, olikin värien kirjo jo suurempi,  jolloin syntyi muun muassa Uni- corniksi nimetty yksisarvinen:

Kunhan saan joululahjat jaettua, niin lisään kuvia muista tuotoksistani. En kuitenkaan halua riistää yllätyksellisyyttä pakettien saajilta,  ainakaan tätä enempää.

Kunhan pääsen hetkeksi istahtamaan ja analysoimaan itseäni,  lupaan esittäytyä tarkemmin.

Tästä on kuitenkin hyvä lähteä liikkeelle.

-Hän joka aittaa asuttaa