Rautaa nostamassa.

Kuten esittelykirjoituksessa jo mainitsin, on minun liikunnallista elämää takana nyt vasta vuoden päivät. Ja alku olikin huteraa ja haparoivaa. Luovuttaakin ehdin.

Historiani liikkujana ei ole kovinkaan mairitteleva, ratsastusta en laske, hevonen teki siinä duunin ja salibandyakin harrastin juuri niin pitkään, kun sain vain käydä harjoituksissa. Ensimmäiseen peliin olin urheasti menossa ja äiti veikin minut paikan päälle. Kävelin tarmoa uhkuen sisään urheiluhalliin, kunnes tajusin, että en osaa pelata, olen hidas ja minusta ei ole kellekään mitään hyötyä. Käännyin kannoillani ja menin ulos odottamaan, että äiti hakee. Ulkona, lumisateessa seisoessani sain sitten sättiä itseäni ja kylmettyä päätökseni kanssa. En mennyt enää harjoituksiinkaan ja lupaavasti alkanut salibandyurani jäi siihen.

Vuosi sitten syksyllä, kun ensimmäisen kerran piiiitkän tauon jälkeen olin salille menossa, olin jälleen tarmoa täynnä, valmiina näyttämään maailmalle, että kyllä minusta on tähän, minä voin olla elämäni parhaassa kunnossa. Minulla oli kohtalaisen hyvässä muistissa vanha kaksijakoinen treeniohjelma, jota voisin lähteä jälleen toteuttamaan. Kipitin siinä ukon perässä uusissa urheiluvaatteissani (tarjoustalosta ostin, luotto omaan päättäväisyyteen ei ollut ihan niin kova, kuin toivoa saattoi) ja sporttisukissani uimahallin salin oville lukemaan ilmoituksen "Salille vain sisäliikuntakengissä. Ei sukkasillaan tai paljain jaloin." Olin kiukkuinen, pettynyt ja surullinen. Teki mieli siinä ja heti jättää leikki kesken. Käskin ukon treenaamaan, mieluiten kahden edestä, tuplahintahan siitä maksettiin ja lähdin itse ylpeyttä ja itkua nieleskellen takaisin pukkariin vaihtamaan vaatteet. Jälleen kerran seisoin ulkona kylmässä ja sätin itseäni. Ring any bells?

Käytiin sitten seuraavana päivänä hakemassa mulle sisäliikuntakengät. Rumat, kuin mitkä, koska mun kavioon ei joka kenkä mahdukaan. Näin pääsin salille vihdoin kokeilemaan. Ai että oli muuten jännää. Yritin sitä vanhaa treeniohjelmaa palautella mieleen ja samalla vakoilla kanssatreenaajia, toiveena oppia jotain. Jos teit uimahallin salilla minulle tuntemattomia liikkeitä, oli ne suurella todennäköisyydellä seuraavassa treenissäni mukana.

Nämä ei ole the kengät. Niitä en ole kuvannut. 

Alkuinnostuksen jälkeen oli yhä vaikeampaa repiä itsensä illalla sohvalta ylös, ulos ja treenaamaan. Jälleen kerran jäi yksi liikkumisen muoto unholaan. Sitten onnekseni ystäväni, Laura, jäi työttömäksi vuoden vaihteessa. Kuulostaa kamalalta, mutta oikeasti jokaisella pitäisi olla yksi työtön ystävä. Mun työtön ystävä otti itseään niskasta kiinni. Lopetettuaan jo aiemmin tupakoinnin ja aloitettuaan syömään terveellisemmin, hän palkkasi avukseen personal trainerin, matkallaan kohti parasta mahdollista itseään. Mikä sankaritar, oikeasti! Lauran inspiroimana kaivoin salikamppeet taas esiin ja kipitin nöyrästi takaisin raudan ääreen.

Aloimme treffata Lauran kanssa yhä useammin herkkujen ja telkkarin sijaan urheilun ja salaatin ääressä. Ennen pitkää siirryin uimahallilta hänen kotisalilleen. Eksyin jumppiin ja infrapunasaunaan ja spinningiin. Aloitimme yhdessä juoksukoulun ja ylitimme molempien odotukset juoksemalla loppukesästä 10km Midnight Runin. Tajusin oman heikkouteni, että en edelleenkään saa itseäni sohvalta illalla ylös. Sen takia menen nykyäänkin suoraan töistä salille. Sali on korvannut päiväunet, jotka aiemmin otin aina työvuoron jälkeen.

Peanut butter. Nam!

Minä ja inspiraattorini. Team mummojuoksijat. 

Tällä hetkellä treenaamiseni keskittyy salille. Teen nelijakoista ohjelmaa seuraavasti:
1. Hauis ja ojentaja
2. Jalat
3. Rinta ja olkapäät
4. Selkä ja vatsat.
+joskus tulee into tehdä ylimääräinen treeni. Silloin teen kaikki mun lemppariliikkeet

Jalat jakaisin mielellään kahdelle päivälle, ne on selkeästi mun heikoiten kehittyvä ja myöskin rasvaa keräävin (ah! mikä yhdistelmä) alue, mutta kokeiltuani useamman kuukauden, ei koivet enää palautuneet tarpeeksi nopeasti. Osa liikkeistä, joiden kuuluisi treenata etureisiä, meneekin kirjaimellisesti perseelle. Keväämmällä sitten uudestaan, jos saisin kehitettyä tuntumaa siihen mennessä.

Ennen ja jälkeen jalkatreenin. Jos oikein simiä siristää, voi nähdä eroa.

Aerobiset treenit eivät ole nyt prioriteettilistani kärjessä. Teen jotain, jos ehdin, mutten ota mitään stressiä. Talvella saa verhota vartalonsa ja rasva lämmittää joka tapauksessa. Kehonhuollossa olen aivan onneton, onneksi välillä ehdin body balance tunnille venymään.

Tällä hetkellä tavoitteenani on hankkia lihasta. Lihatalkoot siis meneillään. Syön paljon proteiinia ja kaloreita yli kulutuksen, jotta lihaksilla on edes teoreettiset mahdollisuudet kasvaa. Viikot syön mahdollisimman puhtaasti, mutta lauantaisin pidän karkkipäivän. Jes! (Myönnetään, synttärit oli myös hyvä tekosyy vähän herkutella. Ja tuleva joulu. No ei se mua stressaa, mutta tiedättepä etten ole niin hirmu tarkka.)

Proteiinia googlen kuvahausta.

Tää on ollut aika tahtojen taistoa koko projekti. Vai käyttäisinkö pikemminkin oh-so-trendy-termiä elämäntapamuutos. Sitähän tässä oikeastaan yritetään. Vuosi takaperin mun laiskan illan ruoka oli pakastepizza. Ja voi kuinka niitä laiskoja iltoja olikin paljon! Nykyään, kun en jaksa kokata, syön maitorahkaa ananaksella ja pari ruisleipää. Ja mä nautin siitä. En siksi, että maitorahka olisi jotain superherkkua, vaan siksi että se on RUOKAA! Mun asenne ruoan suhteen on siis muuttunut radikaalisti. Tänä vuonna olen syönyt yhden pakastepizzan. Ja se on mulle vähän se!

Salaattia, ruisleipää, rahkaa, kaurapuuroa ja muita herkkuja.

Mä tykkään rehkiä salilla, saan siitä hyvän olon ja on kiva huomata, kun kroppa muuttuu pikkuhiljaa toivottuun suuntaan. Mutta niitä päiviä on paljon, kun ei kiinnotaisi salille suuntaaminen yhtään. Onneksi sali on töistä tullessa lähempänä kuin koti. Sinne on motivaatiopulassakin helppo kurvata. Ja on mahdollista, että sen päivän treenistä tuleekin vuoden paras. You never know. Jos ajan suoraan kotiin, niin en pysty asiaa selvittämään. Olen tässä tiellä vielä aivan alkutaipaleella ja toivon että intoa löytyy vielä pitkään. Tai että liikunta on integoitunut niin oleelliseksi osaksi elämääni, että sitä ei tarvitse enää sovittaa aikatauluihin, se vaan kuuluu arkeen.

Joskus sattuu huonoja hetkiä.

Etsin ahkerasti itselleni uusia virikkeitä ja googlesta haen usein erilaisia liikkeitä kokeiltavaksi. Odotan jo innolla kevättä, kun olen päättänyt lisätä aerobista liikuntaa reippaasti, tavoitteena karistaa kertynyttä rasvavarastoa. Ikinä en tule saamaan juuri sellaista vartaloa, kuin haaveilen, koska selkärankani kasvoi kieroon 16 vuotta. Selkäni leikattiin ja suoristettiin, niin hyvin kuin oli mahdollista, mutta selkärangan mukana moni muukin kehon osa kasvoi vinksalleen. Ja siellä on sitten lihaksetkin kuin Picasson maalaus konsanaan. Mutta haluankin olla paras mahdollinen Essi! Ja siihen on vielä matkaa, mutta onneksi matkalla on mukavaa.

Onneksi on myös näitä päiviä.

"Perillä on tuolla, edessämme jossain. Mennään, mutta ajetaan hiljempaa. Toivon ettei matka loppuis ollenkaan. "

PMMP, matkalaulu

Lukijaansa kiitäen,
Hän joka hauistaan esittelee