TPK viikot 46 & 47: Awkward-Essi ja kiekkoja syövä Jonkka.

Spinniä ja kesoo.

Sunnuntaina vihdoin heittämään. Iltavuoroviikko ja muu elämä oli täysillä mun fribaelämän edessä, tukkeena. Kovin ärsyttävää. Tästä syystä korvamerkitsin sunnuntain kokonaisuudessaan muovin viskonnalle.

Uusi rata, frisbeegolf-foorumilla "Suomen paras rata" -tittelin voittanut Turun Lauste, oli mun pyhiinvaelluksen kohteena. Leuto keli ja taivaalla guest appearancen tekevä aurinko saattoivat mua motaria pitkin kohti tuota vanhaa pääkaupunkiamme, johon ensimmäisen kunnollisen visiitin ikinä tein juuri menneenä kesänä.

Olin Sepolle ilmoitellut tulevani ja jäbä sanoi liittyvänsä seuraan. Hänellä oli kuitenkin aamupäivästä muuta, joten ensimmäisen kiessin sain aloittaa yksin. No se meni, kuten kohta voitte lukea, vähän penkin alle, joten ei ehkä liikaa haitannut, että olin keskenäni.

Näin upea päivä paljastui.

Hyvä fiilis oli koko automatkan, kunnes pääsin perille. Sitten se iski jälleen, epävarmuus omasta kuulumisesta radalle. Mitä helvettiä mä lähden yksin heittää Lausteelle, kun siel heittää hei Tapani ja Seppo ja muutki. Mä voisin vaan pysyy noilla lähiradoilla, kunnes osaan jotain. Tai jossain kentillä vaan treenaamassa heittoja.

Siinä mä kuitenkin menin viskomaan verkkoon. En tajunnut rangen sijaintia heti, mutta toi verkko oli siitä kyllä kiva, että kiekkojen haku oli ihan naurettavan helppoa. Paljon nopeammin saa toistoja, kun etäisyys noukittaviin kiekkoihin on noin 20 metriä. Ei toki näe minkälaista siivua tulee, jos onnistuu heitossa, muttei myöskään tarvitse todistaa niitä kamaluuksia. On myös helpompi keskittyä muuhunkin kuin pituuden hakuun, kun ei sitä pituutta mitenkään tule.

Kolme neljä kertaa pistin bägin tyhjäksi ja yritin saada mun takapainoisesta läpijuoksuun muuttuneeseen draiviin järkeä ja kultaista keskitietä. Ei tuntunut hyvältä toi treeni, mutta ei kai se hukkaankaan mennyt, kun tota aivotyötä tuli tehtyä, vaikka se ei ihan joka heitolla kroppaan asti päässyt.

Ykkösen avasin Tietäjällä, koska väylä on ylämäessä, mutta yli se vaan kippasi, perhana soikoon. Pitäis pistää varmaan lisää spinniä tai hysseflippaa se, mut enhän mä osaa. Päätin ottaa mulliganin ja laitoin Beastin matkaan. Se on kyllä kohta todella oiva pituuspannu mulle ihan pikku vastaseen jo aivan täydellinen. Myrskykiekoksi, jollaiseksi sen alunperin ostin, siitä ei kyllä missään nimessä enää ole.

Lausteen ensimmäinen väylä.

Lausteen ensimmäiset kahdeksan väylää (paitsi nro 3) heitetään puistossa, jossa on maltillisesti puustoa. Tilaa on heittää ja pieniin virheisiinkin on varaa. Muutama pidempi väylä, joissa sain kiskoa aivan täysillä, veivät mun sydämen. Pitkät avoimet väylät on mun lemppareita, yllättyneet voi kommentoida jotain tonne alas. Väylät viisi ja kuusi oli ehdottoman kivoja, vaikka en keksinytkään miten niiden välinen siirtymä olisi tarkoitus hoitaa turvallisesti.

Väylä 8 pisti mielen matalaksi. Avasin tietäjällä rinteeseen rimmi edellä ja kiekko rollasi mäkeä alas ojaan. Päätin sitten kokeilla vielä Beastia, jonka laitoin täysin tahattomasti niin korkeana, että sekin feidasi hienosti jonkkaan. Koska kaksi menetettyä kiekkoa ei ollut vielä tarpeeksi, kokeilin jospa Pohjanpoika suostuisi pysymään kuivalla maalla. Suostui.

Tää hukku, pliis joku löydä ja palauta! <3

Puolentoista tunnin etsinnän jälkeen olin kovasti kiukkuinen, enemmän epätoivoinen ja suuresti nälkäinen. Päätin luovuttaa etsinnät ja käydä etsimässä urheiluliikkeestä korvaajan Beastille sekä syömässä jotain.
Intersportin valikoima ei säväyttänyt ja kokeiluun päätyi kyllä Beast, mutta Pro-muovissa ja vähän kevyempänä. Aivan eri eläin oli hän. Ei oikeastaan eläin ollenkaan, vaan samanlainen flipperi, kuin Tietäjä. Eli uusintakierrokselle sain opetella hyzer flipin Beastille ja anhyzerin Dessulle. Aika kovaa koulua tarjolla. Kävi myös harvinaisen selväksi, miten osan fribaajista peli kehittyy, kun joutuu heittämään annukassa sitä liian nopeaa kiekkoa. Teki kyllä mulle hyvää kerrankin joutua heittämään kiekon ominaisuuksia vastaan, ei aina vaan flättinä matkaan.

Väylällä kuusi, lähärin jälkeen soi puhelin. Jotkut kundit oli löytäneet Beastin ja sain mun petomurun takaisin. Kiitin ja tunnustin rakkauteni. Pojat olivat lähinnä vaivautuneita. Awkward-Essi ftw!

Jos oisin supersankari, olisin Awkward-Essi.

Ei varmaan kannattaisi näin kiintyä muovinpalaseen, joka hukkuu melko helposti. En vaan voi sille mitään, että tuo Beast on vienyt mun sydämen. Onko sulla bägissä kiekko, joka on vähän liian tärkeä?

Skippasin siinä sitten muutaman väylän ja siirryin ysille, eli kasia en koskaan pelannut loppuun. Vitutti koko väylä, joka olis ilman sitä kiekkoja syövää jonkkaa kyl tosi hieno. Tai eihän se söis, jos osais heittää.

Ysi vie touhun metsään. Tämä ensimmäinen ryteikköpuolen väylä on dogleg, joka on ensin yllättävän avoin 90m metsässä ja siitä jyrkkä vasen ylämäkeen. En tiedä kuinka tiukka loppupätkä sitten on, koska itse tulin takametsästä upseilla rytisten. Pistin lähärinä Dessun matkaan oletuksena, ettei se paikoiltaan heitettynä lennä siis hetkeäkään suoraan mun kädestä, mutta niinhän se vaan meni niin paljon pitkäksi, että nauratti. Oisko pitäny vähän kevyemmällä vedolla laittaa. Väärä kiekkovalinta toki, mutta ei mulla ollu siihen hätään mitään parempaakaan ideaa! Haa!

Voimantuotto on mun ongelma. Tuotan sitä liikaa. Ugh!

Kuva keväältä, kun oli vielä habaa.

Metsäpätkä kattaa väylät 9-14. Siellä oli yksi aivan hävyttömän lyhyt fore-väylä, jonka luulin heittäneeni lyhyeksi todella huonolla kämmenelläni, mutta oli niin miniväylä, että pääsin korin tasalle. Väylä 14 oli toinen hauska dogleg joka alkoi mandolla. Pääsin mandosta läpi, mutta pöpelikköön, josta heitin itseni parilla upsilla par-putille, jonka toki kämmäsin. Ei ole putti nyt kulkenut, kun ei ole tullut treenattua sitä. Siihen on tehtävä muutos.

Väylä nro 9.

Väylä 15 vie taas aukeammalle ja saa latoo täböl. Kokeilin avata molemmilla Beasteilla, vanhan laitoin flättinä ja uudemman päästin pienessä hyzerissa. Kiekot päätyivät kahden metrin päähän toisistaan, mikä on aika hyvin tyypiltä, joka ei edes saa kahta lähes samalla tavalla käyttäytyvää kiekkoa läheskään noin toistettavasti samaan paikkaan.

Kuudentoista löytäminen oli hieman haaste, mutta tämän neitokaisen pelasti paikallinen nuori sankari, kun Seppo saapui seuraani. Tyyppi tuli vaan moikkaamaan ja testaamaan minkälaista lötaa mun bägistä löytyy, koska omia kiekkoja sillä ei ollut mukana. Olin hieman yllättynyt tästä, luulin että jätkä on kiekko kädessä aina. Nukkuessa ja uidessakin.

Tyyppi lainas multa ensin Rocia ja myöhemmin Pohjanpoikaa ja ownas täysin. Siinä pääsi todistamaan mitä se taito todella on, kun voi ottaa minkä tahansa kiekon käteen ja heittää, kuin sitä omasta bägistä tuttua. Toki Seppokin mokailee, mutta jälleen toinen instanssi, missä vuosien kokemus näkyy upeasti. Heittorepertuaaria ja -silmää löytyy niin paljon, että mulle mahdoton tilanne on ihan iisi jäbälle. Yhden niin upean rollerin kundi heitti, että en ole toista niin hienoa nähnyt. Mutta kuulemma olikin täydellinen onnistuminen, eikä Seppo itsekään odota joka kerta onnistuvansa niin maagisesti.

Maaginen. Siltä se touhu kokonaisuudessaan näytti. Ärsyttävän siistii.

Ilta alkoi hämärtymään siinä neljän aikaan, joten korien näkeminen ja etäisyyksien arvionti alkoivat olemaan todellinen haaste. Onneksi oli pro paikalla, ei tarvinnut aivan sokkona heitellä. Väylät 20-24 ovat kuitenkin aika pimennossa, kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti, enkä osaa niiden hyvyydestä tai huonoudesta sanoa mitään.

Pimeää oli myös Urkkakeskuksessa, kun puttia treenasin.

Mulla on ollut haaste löytää luottokiekkoja, kun mä heitän jatkuvasti vaan kovempaa. Luulisi, että maltillisemmissa heitoissa olisi löytynyt jo omat tyypit, mutta kyllä käden nopeus näkyy siinäkin, enkä ole sujut mun voiman säätelyn kanssa. Nyt on kuitenkin kaksi kiekkoa, jotka voin ottaa luottavaisin mielin käteen ja tiedän miten ne käyttäytyy, jos mä heitän oikein. Toinen on aika arvattavasti Star Beast, mutta toinen onkin jotain ihan muuta.

Kun oli Prodigy päivä Frisbeepointilla, jätkät naureskeli, ettei kellään ole MVP:n kiekkoja bägissä. Sanoin, että mullapa on. Keinarissa kun kaivoin tuon oudon mustareunaisen kapistuksen esiin, oli Seppo yhtä huvittunut sen olemassaolosta. Nyt kun otin useampaan heittoon oranssin MVP Shockkini esiin Lausteella, myönsi Seppo jälleen, että se kiekko sopii kyllä hyvin mulle.

Mä voin heittää sitä vauhdilla, tai paikoiltaan ja se menee aina suoraan. Pituutta mä en niinkään saa, mutta ainakin mulla on luottoa siihen, että on mahdollista pysyä väylällä. Kiva kiekko, onneksi sain sen kokeiluun kaverilta. Lausteen reissun jälkeen laitoinkin tyypille mailia ja pyysin lisää Shockeja. Muistin että hänellä tuli bägioston yhteydessä paljon näitä mustarimmisiä ja ainakin pari kaunista sinistä Shockia oli tämän oranssin yksilön lisäksi.

Upea rata, hienosti suunniteltu. Kaatis edelleen kaunein, mutta jumalauta et oli Lauste hyvä ja eritoten hyvin suunniteltu rata!

Ajomatka pimeydessä oli niin raskas, että pysähdyin limulle Veikkolaan.

Maanantai

Duuninteon ohessa katoin fribavideoita ja tuli järjetön tarve päästä heittää. Kaikkien kisapätkien välissä yytsin Ulibarrin lähäriklinikan ja se antoi ajatuksia mun peliin.

Olin kuitenkin aamulla kotoota lähtiessä päättänyt, että tänään ei heitetä, joten jätin treenikuteet himaan. Oli pyykkivuori jo sellainen, että seuraavaksi olisi pukeuduttava mun varastoduunia varten iltapukuun, joten asialle oli tehtävä jotain.

Jotenkin en tajunnut, että minähän asun erillistalossa ja mulla on piha. Ei aina tarvii jalkapallokenttää, varsinkin jos treenaa lyhyttä lähäriä. Pyykit pyörimään, hitaat kiekot kasaan ja tähtäimeksi lampputolppa.

Pihatreeni ja muovia monessa muodossa.

Ulin esittelemä ajatus oli oikeastaan ihan sama, kuin minkä Jaani yritti opettaa mulle jo reilu kuukausi takaperin, kun kopiteltiin. Kiekko pohja edellä ja katse heittosuunnassa. Sitä mä treenasin huonommalla ja kohtalaisellakin menestyksellä. Heti jos keskittyminen herpaantui, epäonnistuin. Ei ole yhtään lihasmuistissa vielä tuo, mutta sen verran usein kuitenkin kiekko teki mitä toivoin, että uskon sen vielä sinne saavan toistoilla.

Tässä tuo pätkä.

Viljamille kiekko.

Tiistai.

Otin pari kiekkoa mukaan duuniin, jotta sain ne leditettyä ja duunin jälkeen lähdinkin treenaamaan Urkkakeskukselle. Ensin siihen ykköselle taas, tällä kertaa vuorotellen putteridraivia vauhdinotolla ja midaridravia vauhditta.

LED.

Sain putterin lentämään väpättämättä ja kippaamatta yli useasti. Se on ihan huikea juttu mulle!

Herkuttelin aina yhden Beast-draivin lopuksi, koska se on vaan eniten kivi ikinä.

Nelisen kertaa heitin kiekkokasat ja sitten lähdin kolmen kiekon kiessille. Ledit oli nyt Eaglessa ja MIDARissa ja putterina tietty P1. En laskenut tulosta, koska availin molemmilla ja lähinnä testailin muuttuiko kiekkoin vakaudet. No ei mitenkään merkittävästi, eli oisin voinut vähän alivakaammat pannut valita.

Urkkakeskukselta ennen pimeää.

Sunnuntai.

Oltiin sovittu Jaanin kanssa pikku road trip kohti vastavalmistunutta Pohjankurun Kisakeskuksen rataa. Tämä olisi minun ensimmäinen kerta heittämässä lumessa ja molempien ensimmäinen kierros radalla. Odotukset oli korkealla, kun olimme lukeneet Tapanin tekstin frisbeegolf-foorumilla.

Suosittelen muuten pitämään putin jiirissä talvella. On huomattavasti mukavampi alkulämpässä noukkia kuivat kiekot korista, kuin lumiset ja mahdollisesti märät lötat jostain metrin päästä. Mulla olikin ykkösväylälle lähtiessä näpit aivan jäässä ja Jaanilla ei. Nih.

Ykkönen oli ihan sairaan kiva väylä. 200m pitkä ja avoin. Muutama risu siinä edessä tietenkin hyökkäsi juuri minun kiekon eteen, mutta ei edes haitannut, kun sai vain rykäistä täysillä. Mä voisin oikeastaan olla vaan pituusheittäjä, ainakin siihen asti, että saan jotain tarkkuutta tähän touhuun. En mä toki ketään kovaa mimmii siinä pituudessa piekse, mutta jospa itseni!

Tokan väylän kori on pienellä harjulla ja koska mun lähäri meni inan pitkäksi, sain heittää monta metriä ylöspäin puttiyrityksen.

Kuva lavastettu. Jaani kiikutti mun outtikiekon, kun mä kävin dropparilla.

Sitten alkoi pätkä väyliä, jotka on toivottavasti vain talvilayoutissa käytössä. Paikassa on 40 tiitä, joten siinä on varmasti huomioitu kesällä muut käyttäjät eri tavalla. Kolmonen ja nelonen heitetään koripallokentän vierustaa, vitonen jalkapallokentän yli ja kutonen tenniskenttähäkin yli. Seiskan avaus lähti multa hyvin, mutta epäonnistunut puuosuma ja kiekko jonkun pytingin seinään. Kasi heitetään jotain mökkiä kohti, ysi kentän läpi kohti mökkikeskittymää. Kymppiä rajaa oikealta rakennukset, joihin takana heittävästä poolista yksi osui, ja vasemmalla leikkipaikka, johon myös yksi heistä nakutti. (Tämä on varmasti talvileiskaa, se selvisi jo pois ajellessa, kun Jaani pisti katkeraa kritiikkiä.) Väylällä 12 mä meinasin heittää ikkunaan, onneksi feidi puri juuri ajoissa. 13 on pitkä väylä jonka varrella makkaranpaistopiste with a view. 15 liidätetään pururataa pitkin ja sen lisäksi, että väylälle 18 kulku tapahtui väylää pitkin, vaati avaus vain pienen epäonnistumisen, ollakseen edellisellä väylällä ja toisen pelaajan niskassa tai makkaranpaistokodassa.

Vähän hazardia.

Väylällä 13 upeat näkymät.

Meillä ei ollut mikään huumaava kierros, jota muistellaan vielä vuosia. Enemmän oli ilmassa kiukuttelua ja pahantuulisuutta. Kolmosväylällä epäonnistuttuani kahdessa lähärissä putkeen, mua alkoi turhauttamaan ja siinä pään huminassa heitin sitten useamman väylän putkeen.

Mutta jotain edistystä on tapahtunut. Olen alkanut uskaltaa heittää avaukset tarvittavalla voimalla, vaikka edessä olisikin puita. Jossain välissähän mä aloin aina hannaamaan pistäen lopulta ujosti hyssessä ja lopputulos todella kaukana toivotusta. Nyt saattoi toki puut paukkua, mutta kiekot lähti huomattavasti paremmin, suoremmi, kovemmin ja todennäköisesti jopa kohdetta kohti.

Sain myös sellaisen kehun Jaanilta, että vois vähän hymyilyttää. Mun heittäminen näyttää kuulemma heittämiseltä ja mun käden nopeus on kasvanut reilusti tässä ajassa mitä ollaan tunnettu.

MUN HEITTÄMINEN NÄYTTÄÄ HEITTÄMISELTÄ!

BOOM!

Ensi kesän treeneihin ja hupikiesseille musiikkia.

Vois se silti pitää päänsä kii, kun manaan mun paskaa heittoa, niin en tarvitse sille validointia. Tiedän ilman apua, että heitto on paska! Nih! Tyyppi tais kyllä oikeasti yrittää keventää tunnelmaa, mutta mä olin aika raskaalla tuulella sillä hetkellä.

Jaani pisti pystyyn betsin, 25 heittoa eteen ja pullakahvit tarjolla. No mun asia ei ole kertoa hänen tuloksiaan blogissani, mutta en voittanut ja jouduin maksunaiseksi. Nyt kaksi päivää myöhemmin tajusin, etten huomioinut tulokseeni radan paria lainkaan ja mun plus-tuloksesta napsahti kahdeksan heittoa pois kertarykäisyllä. Ja se kahdeksan riitti kyllä ottamaan kiinni toi tarvittava rako!

Mulla on nyt kahdet pullakahvit tuloillaan! Can you say score?!

Ostin tän ja sunnuntaina sen sain!

-Aittatar

ps. On siellä Pohjassa, Pohjankurussa, Kisakeskuksessa, Raaseporissa vai mikä nyt onkaan, kuulemma aika talvileiska ja miltie KAIKKI muuttuu vielä.

Tän tyypin maalasin joskus 2004.

TPK viikot 44 & 45: Rohkea rokan syö. Mutta mitä, jos rokka ei maistu?

Nummelassa kisataan tulevana viikonloppuna Moustache Openissa 

ja kun näin näitä kiekkoja Instagramissa, kinusin saada ostaa yhden.

Onneksi se tehtiin mahdolliseksi ja heittämällä summan hyväntekeväisyyteen

lähti tämä sininen komistus kohti Tuusula

Kävin tuossa pari viikkoa sitten Jaanin kanssa taas Meikussa. Sain tyypiltä kutsun lähtee heittämään ihan paskasti ja se, jos jokin, sopii mulle. Kaikkien itseaiheutettujen paineiden jälkeen teki ihan hyvää lähteä vain heittämään. Hyvin ja hyvin huonosti. Niitä mä osaan kyllä molempia! En vaan useimmiten ole kontrollissa siitä, kumpi on milloinkin vuorossa, vaikka ainahan yritän heittää hyvin.

Tarkoitus oli olla treenaamatta ja hiomatta heittoja. Sen verran kuitenkin tein, että jätin draiverit autoon, nyt viskoisin vain hitaampaa lättyä. Ihan jalo ajatus, mutta Meikussapa oli ihan järjetön blosis. Siinä mä sitten yritin pistää midarilla forea ja Roc päätyi enemmän vasuriin, kuin mitä yritin oikealle sitä saada. Tämä oli ihan tuhoon tuomittu homma. Bäkkäriä, bäkkäriä.

Jaani kuitenkin halusi edes vähän saada tsemppimoodin päälle ja haastoi minut. Jos voitan hänet, tarjoaa minulle Tennishallin kahvilassa kuivan ruisleivän ja kahvin. Game on! Mä oon aina messissä, kun mahdollisuus on saada ilmaista ruokaa. (Messissä, niin kuin laivan sellaisessa. Sielläkin on ruokaa)

Meikussa drop zone, jos ei pääse läpi triplamandosta läpi. En ole päässyt.

Eikös kuulostanut ihan hyvältä asenteelta? Tsemppi päälle ja pieni hupibetsi tekemään heittämisestä hauskempaa. No te tunnette minut. Eihän se aiheuttanut, kuin sen, että minä ahdistuin ja aloin stressaamaan heittämistä. Joka on ihan dorkaa, koska Jaanin huonompanakin päivänä mä olen vaan niin kaukana sen tasosta. Mitä mä siinä yritän todistella, jos yritän olla parempi? Kun en vain ole.

Dunkkuun tuli. Reilusti.

Siinä vaiheessa, kun mä tajusin vihdoin, että mulla ei vaan tuossa tuulessa riitä kokemus heittää ja Jaani on aivan ylivertainen, pystyin taas pitää hauskaa. Yritin parhaani mukaan heittää tuulia ajatellen, mutta aina välillä sai kyllä ääneen repeillä omille kommelluksille.

Mä ymmärrän periaatteessa, miten tuulet vaikuttaa kiekkoihin. Osaan sitä myös jonkun verran hyödyntää pelissäni. Kiitos siitä kuuluu Shaulle, joka opasti mua jo heti mun harrastuksen alkuvaiheilla tuulien saloihin. Eli mä en mene ihan lukkoon, jos on puhuri ja osaan myös tehdä kiekkovalintani sen mukaan.

LoveGun -kiekkosarjani sai jatkoa. BOOM! 

Tai niinhän mä luulin! Meikku kertoi karua kieltä mun puutteista tässäkin asiassa, mutta ehkä mulle näin aluksi riittää käsitys siitä mitä pitää tehdä, kun tuulet ovat mallia "Kivikko". Se on jo ihan hyvä lähtökohta. Otetaan tuulihaaste versio "Meri-Toppila" sitten, kun se on vähän ajankohtaisempi.

Hieman kauhulla odotin väylää 15, joka viimeksi mursi mut. Nyt mulla oli huonompi kierros takana siinä vaiheessa ja lupasin tähdätä vasemman puolimmaiseen puuhun. En edes onnistunut, vaan heitin väylän ihan reilusti pitkäksi.

Mun teoria onkin, että en osu siihen mihin tähtään ja mun kantsii aina kokeilla kohti puuta.

Tennishallin kahviossa sain ihan omat leipäni ja kahvini maksaa, mutta hyvä keskustelu raskaista henkisistä blokeista oli ihan ilmaista. Hyvä on ollut saada näitä asioita käydä läpi, tyypin kanssa joka hiffaa. Useampikin varmasti ymmärtää, mutta onhan nää ihan järkyttävän ahistavia asioita puida.

Lisää karvalakkia talveen.

Joskus kesän alussa postasin kuvan naapurin työauton tuulilasilla killuneesta draiverista intagramiin, josta tyypin kaveri oli kuvani bongannut ja kertoi eteenpäin. Kundi otti yhteyttä silloin, mutta vasta neljä kuukautta myöhemmin vihdoin tapasimme friban merkeissä. Eetu kutsui mut frisbeegolf-forumilla ledipelailemaan, kun he seuraavan kerran moista harrastavat, mutta nyt päädyimme draivitreeniin torstai-illan (alkuillan siis, koska valon määrä vährnevä, eikä mulla niitä ledejä vielä ole) ratoksi.

Me oikeasti vaan draivattiin. Bägi tyhjäksi ja sitten hakemaan lättyjä, jotta saatiin taas koko arsenaali uudestaan väylälle. Välillä midaria vauhditta ja puttereihin yritin saada spinnin, ilman yritystä (wait, what? Vähän ristiriitaista, hei!). Hain erilaisia heittoja ja edelleen vaan tutustun mun kiekkoihin. Näin alkuvaiheessa harrastusta, kehitys on kovaa ja kiekojen käyttötarkoitukset muuttuu, sitä mukaa, kun käsi kasvaa. Nyt on selkeästi kehitys tasaantunut, hidastunut, eli on mahdollista alkaa löytämään luottokiekkoja, kun täböllä heittäminen ei tarkoita joka viikko ihan uutta asiaa.

Toiveena tietty on, että jossain vaiheessa mun tän hetkiset vastatuulikiekot on pituusdraivereita ja käsi tekniikan kanssa vaan jatkaa hirmuista kasvua, mutta siihen en ehkä lähde luottamaan.

Tietäjä sai uuden kuosin.

Tapasin Seppo Pajun edellisellä viikolla ja koska tyyppi oli tulossa pikkujouluilemaan frisbeekansan pariin Stadiin, houkuttelin kundin lauantaina päivällä seurakseni kiessille Keinukallioon. Sattui ihan sairaan nätti päivä ja oli kyllä ilo lähteä pitkästä aikaa Keravan kauniille radalle.

Aloitettiin puttitreenillä ja Euroopan mestari -mies pääsi heti jakamaan nimmaria nuorille kundeille. Eihän ton kanssa voi mihinkään lähteä, kun koko ajan saa odotella nimmari hommissa. No oikeasti on kiva vaan, kun meillä on lajissa niin tunnettuja urheilijoita, että ovat kovalla duunillaan päässeet siihen tilanteeseen, että jengi tunnistaa. Go Seppo! Jäbä pääsi myös olee totaalinen show off ja upottaa muutamia todella pitkiä putteja. Hienoa oli sivusta katsoa moista touhua!

Sepon instagramista (@seppopaju) lainattu Keinarin nelonen.

Lämmiteltiin ykkösväylällä vähän draivia ennen kuin lähdettiin kiertämään. Kuten useimmiten uudessa seurassa, kerroin taas sen, että minua nyt jännittää. Kuten useimmiten on myös käynyt, olen saanut kuulla sen olevan turhaa. Mun pitääkin olla huonompi pelaaja, enhän ole kuin vasta ihan sekunnin lajia harrastanut. Mokaaminenkin on ihan ok, sitä on turha pelätä.

No niin on joo. Miksen mä vaan voi toteuttaa maailman loogisinta asiaa. Antaa itseni olla aloittelija, koska olenhan kuitenkin aloittelija.

Jälleen kerran oli ihan uskomattoman hienoa nähdä noin jäätävän kovatasoisen heittäjän peliä. Se varmuus mikä heitoissa on ja se repertuaarin laajuus on niin hämmentävää. Tilanteessa, jossa itse en keksi yhtään ratkaisua, en edes sellaista, jota en osaisi heittää, mutta jolla voisi päästä pälkähästä, Seppo pistää korille. Hämmästyttävää. Yritin vain kovasti seurata, mitä hän tekee, jotta voisin kopioida kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Vähän vois jäbällä olla hitaampi käsi, ni sekin olis helpompaa. Sit et heittää niin vähän heittoja verrattuna minuun, vaikeuttaa touhua lisää.

Mulla tuli aika paljon huonoja heittoja. Ei sinänsä yllättävää. Mutta muistan myös sanoneeni useammallakin väylällä, että oli muuten paras avaus ikinä tähän. Ainakin kolmonen, nelonen (Maniacilla, ekaa kertaa outitta tuo väylä), vitonen (siihen teiden risteykseen sain!), 10 ja 15 (ainoa väylä jolla outdraivasin Sepon, muuten meidän suorituksia ei kyllä kannata verrata mitenkään. Eli siis antakaa mun nauttia tästä, mut ei puhuta muista väylistä, eiksjee?).

Keinarin ysi. Pääsin taas dropparilta heittää.

Siitä oli puhetta myös, että kun range-treenissä joku kiekko käyttäytyy tietyllä tavalla, niin väylällä homma onkin ihan eri. Don't get me wrong, en väitä että kiekko ei olisi aina samanlainen. Heittäjä siinä on muuttuva tekijä. Ne on ne puut, jotka ei anna heittää samalla voimalla, kuin aukealla. Just ne henkiset puut, jotka voi ohittaa vain tähtäämällä niihin.
You know them bitches!

Seppo nimittäin väylällä kahdeksen neuvoi mut ottamaan se snadisti ylikääntävä Fugitive ja laittaa se vaan flättinä, kiekko hoitaa loput. No minäpä pistin tosi ujosti ja jopa vähän hyssessä. Huoh. Eipä mennyt yhtään niinkuin piti. Onneksi hyvällä lähärillä pelastin parin.

LoveGun solmussa.

Päädyin lopulta tulokseen +22, eli huonosti meni, mutta hauskaa oli. Hyvää ja chilliä seuraa on Seppo. Avulias myös, kun yhdessä katsottiin miten helvetissä mä joistain jorpakoista voin päästä ulos. Mikä parasta, tyyppi aina ehdotti jotain villejä ratkaisuja, joita en todellakaan osannut. Mutta se, että hän luuli et oisin voinut osata, oli jo hauskaa ja mieltä ylentävää!

Yksi uusi huomio minkä tein, oli mun puttikeskittyminen. Oon aiemminkin huomannut, etten anna maailmalle tilaa, kun puttaan, mutta tuolloin se kävi harvinaisen selväksi. Useamman kerran, kun Seppo oli putannut ja mä olin mun zonessa, jätkä pisti vielä toisen putin treeniksi. Vasta, kun olin itse putannut ja hakemassa kiekkoa, tajusin, että toinen kiekko oli lentänyt kohti laitetta.

In the zone -tyttö.

Tällainen tuli voitettua Facebookin arvonnasta The Hat Guylta. Hattumiehen ja Avery Jenkinsin nimmareilla varustettu kiekko pääsee seinälleni, kunhan tuon kiekkopyhätön saan aikaiseksi.

Seppo sanoi, että mulla on hyvää meininkiä mun tekemisessä ja että näkyy potentiaalia. Toistoja vaaditaan ja sehän me jo kaikki tiedettiin. Mutta ihan kiva, kun ei tullut suositusta vaihtaa lajia.

Käytiin kiessin jälkeen vetämässä vähän pikaruokaa (eka kerta Burger Kingissä) ja sitten mentiin Urkkakeskuksen fudiskentälle heittämään pitkälle. Seppo antoi muutaman vinkin ja ne jäävätkin nyt vähän muhimaan takaraivoon. Jätkä pisti itse pitkää siivua kiepillä ja se on muuten siistin näköistä touhua se!

Tässäkin hommassa, tekemiseni on kuulemma jo ihan jees, toistettavuus tulee toistoilla. MIKSEI VOIS OLLA JOTAIN HUIJAUSKEINOA?
Kaikki mulle heti nyt. Kiitos.

Seuraavaksi valloittamaan Lauste, nyt kun on tuttu opas siellä päin.

Mitkä kolme asiaa sinä kirjoittaisit sydämen ympärille? Itse en ottanut liian tosissaan hommaa.

Kiessein välissä tuli värjäiltyä kiekkoja, kun syysiltojen valon puute tappaa elämän ilon ja mahdollisuudet heittää , mutta sunnuntaina sitten sain itseni viimein radalle, tällä kertaa tuohon nurkan taakse, eli Ristikiveen.

En lähtenyt edes ajatuksena heittää koko rataa läpi. Lähinnä vaan vähän treenailla avauksia ja lisäksi lähäreitä. Hitaasti muutamat väylät läpi, useammalla avauksella.

Mun taidoilla, yksin treenaaminen on jo raskasta kentällä, kun lähtee kiekot joka suuntaan ja niiden etsiminen on vaikeaa, mutta radalla se vasta haastavaa onkin. Neljästä avauksesta mitä luultavimmin mä ainakin yhden lentoradan unohdan tai vähintään arvioin väärin kiekon laskeutumispaikan. Siellä mä sit rämmin yksin metsissä, etsimässä kadonneita kiekkojani ja huutelen takana tuleville pooleille, että ohi vaan, mulla menee.

Yhtään kiekkoa en tällä kertaa hukannut.

Ristikivessä pääsi karvalakki testiin. Olipa muuten lämmin päivä ja lakki sai roikkua bägin hihnassa jo ensimmäisen väylän jälkeen.

Kiekkojen metsästyksestä huolimatta treeni oli todella kivaa. Mulla oli todella yksinäinen olo, mutta jonkun toisen seurassa olisin joutunut tekemään kompromisseja.

Joojoojoo, Jaani olit oikeassa. Tässäkin asiassa. Yksin treenaaminen on tosi jepa. Kaksin vaan on kivampaa.

Hain linjoja ja testailin mun kiekkojen ominaisuuksia. Kokeilin miten saan eri vakauksisilla kiekoilla mahdollisimman samanlaisia lopputuloksia. En pelannut kaikkia väyliä loppuun. Mutta lopulta kuitenkin vähintään avasin kaikki 18 väylää, kaikki enemmän kuin yhdellä kiekolla, ja aikaa mulla upposi reilu kaksi tuntia.

Tietäjän uudet vaatteet pääsivät ihmisten ilmoille.

Puhuin ystäväni kanssa rohkeudesta ja peloista. Häneltä oli kysytty, milloin hän on ollut rohkea ja tämä nainen, jonka mä olen nähnyt ylittämässä itseään meidän ystävyytemme aikana jo monta kertaa, ei ollut keksinyt mitään. Koska ne hetket, kun hän on ollut omassa elämässään rohkea, ovat muille ehkä helppoja, joten hän ei ole ymmärtänyt arvottamaan niitä niin korkealle, kuin mitä ansaitsisi!

Sille tyypille, joka tutustuu aina jengiin helposti, ei uuden ihmisen kanssa pelaaminen ole mikään juttu. Non issue.
Mulle se on aina rohkeaa. Joka kerta, kun lähden treenaamaan tai kiessille uuden tyypin kanssa, ylitän itseni.
Se joka voi helposti pyytää apua toisilta, ei näe siinä mitään erikoista.
Kun mä pyydän apua draiviin tai lähipeliin, otan suuren harppauksen. Useasti en sitten enää kehtaakaan kysyä, etten vain ole vaivaksi tai ärsytä. Mutta, jos uskallan edes kysyä, olin rohkea.

Tällainen viikatemies oli tilaustyö ja lähtee Juholle.

Tämä kiekko tuli sattumatapaamisella Talissa käteeni Samulilta ja toiveena oli sydän. 

Rohkeus ei ole sitä, että hyökkää tilanteisiin täysillä, vaan se, kun pelottaa ihan hirveästi ja tekee silti. Se on ROHKEAA, eli tekemättä jättäminen ei ole heikkoa. Se vain ei ole itsensä ylittämistä. Aina ei voi ylittää itseään, se on henkisesti raskasta puuhaa ja joskus on ihan ok mennä sieltä mistä aita on matalin. Mutta kyllähän ne parhaat fiilikset tulee silloin, kun ei anna pelon lamauttaa. Silloin saa uusia kokemuksia, näkee uusia paikkoja ja/tai tutustuu elämänsä ihmisiin.

Aina ei ole pakko olla rohkea, mutta jos siltä tuntuu niin aina kyllä saa! Olkaa rohkeita tai ottakaa askel taaksepäin.
It's all good.

-Essi

TPK 42 & 43: Arvokkuutta Meikussa

Nyt oli kevyitä viikkoja treenien ja pelailun suhteen. Henkisesti menikin sit vähän raskaammin. Yhdistin siis kaksi viikkoa yhteen tekstiin.



Torstai.

Juoksulenkki kaverin kanssa, vähän reilu 3km. En oo sitten kevään käynyt mummohölkällä, mutta yllättäen toi ei ollut ihan niin kuolemaksi, kuin mitä odotin. Jaksoin ihan reipasta tahtia (mun yleiseen vauhtiin nähden! Toki silti noi lenkkeilevät eläkeläiset ohitti meidät. Se että kutsun tota mitä mä teen mummohölkäksi on loukkaus hölkkääviä mummoja kohtaan. ) ja kuten aina, ylämäissä jätän seuralaisen jälkeeni.

Ylämäet on niin hirveitä, että ne pitää juosta nopeasti pois alta!

En mä tosta hommasta kyllä tykkää. Juokseminen ei vaan ole kivaa ja mun pyrkimys on tehdä asioita, jotka silloinkin kun vituttaa, on pohjimmiltaan kivoja. Pitäis oikeasti keksiä joku aerobinen, josta nauttii..

Kellään mitään ideoita?
Speed disc golf?

Perjantai.

Oli kovin ikävä heittelyä, mutta aikaa riitti vain reilun tunnin treeniin, joten ajoin Kivikkoon ja pistin heittäen pitkälle. Pitkälle heittäminen on mulle kuin terapiaa, jos on huono päivä tai suru, niin viskomalla kaikella sillä voimalla ja taidolla, mikä löytyy, saan itseni parhaimmillaan ihan eri ihmiseksi.

Yksin heittäminen on terapiana parasta, mutta osaajan seurassa saan enemmän irti oppimiskokemuksesta. Itse en vaan näe virheitäni ja vaikka näkisinkin, niin en tietäisi miten ne pitää korjata. Jaani analyyttisenä pelaajana kyllä bongaa heti mitä teen väärin ja sitä oli ikävä nyt yksin viskoessa.

Reilu tunti mulla loppupeleissä meni ja Shaun saavuttua paikalle olisi mennyt helposti pidempäänkin, jos ei olisi järkyttävä nälkä iskenyt.

Shaulla oli mulle pikku lahja, Lintumieheltä ja Eric McCabelta, moonshine Truth nimmarilla. Nam! Tää pääsee myös seinälle, mun muutaman muun heittokäyttöön sopimattoman kiekon kanssa.



Lauantai.

Mulla oli duunia koko viikonloppu, joten ainoa mitä sain itsestäni irti, oli salirääkki lauantaina. Jälleen lähdin ajatuksena herätellä mun kesälevolla olleita lihasparkoja, jotka ovat aivan shokissa tästä pienestäkin määrästä painojen nostelua, jota oon hissukseen tehnyt.

Mulla oli vielä mun tahmaisessa salille paluussa etureidet ja rinta korkkaamatta, joten niitä lähdin todella kevyesti jumppailemaan. Siihen lisäksi mun "core kuntoon 2015" -mission mukaisesti vähän keskivartalorääkkiä.

Tapani on mun core-idoli.

Super etureisille
Hack kyykky
Kelkka 3*15
Etureisipenkki 30kg *12 *10 *10

CoreSuper
Selän ojennukset
2*15
Vartalonkierrot
2*30

Jalkojen ja lantion nostot
3*10

Back extension -laite
30kg 3*15

Penkki
20kg 3*15

Mun motivaatio saliin on tällä hetkellä aivan nolla. Miten mä saisin takasin sen palon, mikä mulla oli vielä ennen frisbeegolfiin tutustumista? Nyt kuitenkin olisi kelit sellaisia, että voisin siellä käydä, mutta en vaan saa inspistä irti itsestäni.

Tiistai.

Legendaarinen Meilahden frisbeegolfrata, tuo Suomen ensimmäinen. Historian lehdet havisivat, kun tämä likka harhaili pitkin liikuntapuistoa, epätoivoisesti etsien väylää numero yksi. Seikkaillessani löysin pururatasalin ja tein vähän olkapäätreeniä lämpäksi. Because I can.



Päädyin lopulta oikeaan paikkaan ja aloitin pienen putti/putterilähäri -treenin. Korina toimi aikamoinen valioyksilö, joten päätin vain yrittää keskitolppaosumaa. Tossa olis saanut pistää kerralla koko putin uusiksi, jos olisin halunnut saada pysymään korissa.

Pari kertaa heitin tennishallin katolle kiekon ja pääsin treenaamaan mun kiipelyskilssejä. Onneksi katto on matala ja sitä vasten on muokattu ramppi aitaelementistä, joten sain mun putterit pelastettua. Voipi olla, että joku muukin on sinne katolle joskus kiekkonsa saanut.

Pelaajia Meikussa riitti, jengiä ripotteli tasaisesti paikalle. Yrtit tuoksui ja meno oli just niin lungia, kuin mitä odotinkin, kuin mitä Meikussa kuuluukin olla.



Jaani saapui seurakseni esittelemään rataa ja vähän samalla opettamaan mua heittää midaria. Jos olet ensimmäistä kertaa menossa Meikkuun, niin suosittelen kyllä osaavan oppaan hankkimista mukaan tai liittymistä radan ennestään tuntevaan pooliin. Jo tokaa väylää etsiessä olisin kokenut suurta epätoivoa, jonkinlainen paniikkikohtausraivo olisi varmasti iskenyt päälle, jos Jaani ei olisi taluttanut mua tiiltä toiselle. Lisäksi sain samalla Meikku-historian lyhyen oppimäärän, kun oppaani kertoi mulle väylien evoluutiosta, muistellen lämmöllä aikoja, jolloin saattoi heittää jonkun takapihalle kiekkonsa noudettavaksi.

Mä nyt käytän tässä kertomuksessa sanaa "tii" todella löyhästi kuvaamaan niitä viivoja, joita tuolla oli maahan maalattu merkkaamaan heittopaikan etureunaa. Ei pelkoakaan, että kyseessä olisi erityisen tasaiset paikat, mutta olipahan viiva, parhaimmillaan kolma eri suuntiin osoittavaa, jotka rajasi heittoalueen.

Se oli kuin ei kertaakaan kierroksella avaisi, kun tuollaisista paikoista alkaa väylät. Tasapainoa tuli harjoiteltua.

Jotta tää ei nyt kuulosta miltään dissaukselta, jota tää ei siis ole, hyväntahtoisesti vähän piikittelen, niin pakko kehaista niitä maisemia! Kyllä siinä kehtaa heitellä, kun harmaana syyspäivänäkin on aivan upeat näkymät merelle. Voin vaan kuvitella, miltä toi paikka näyttää kesällä kaikessa loistossaan. Ensi kesänä sitten.
Kiessi alkoi mun tasolle ihan normaalisti, par- ja bogey-tuloksia korttiin. Tripla-mandatory väylä oli myrkkyä, mutta väylä numero 15, jossa heitetään hiekkatieltä kohti kahta puuta (välistäkin voi tietty yrittää, mutta onhan se jumakauta vaikeampaa osua toiseen näistä puista! Ai ei oo vai? No helvetti..) mursi mut. Näin vain ne kaksi puuta, johon ei sais heittää ja täräytin täböl siihen vasemman puolimmaiseen.



Mä olen jo oppinut suhtautumaan aika kivasti yksittäisiin epäonnitumisiin. Se missä mun ongelmat piilee, on toistuvat epäonnistumiset. Kun ne alkaa kertaantua, käy kuten Meikussa. Mulla oli muutama epäonninen väylä takana ja nyt hajosi pikku kuuppani.

Kaikki nää pohdinnat, jotka nyt seuraa, on mun ja Jaanin välisestä keskustelusta ja sen kirvoittamia ajatuksia minusta ja mun arvosta.

Siinä, kun mä sit menin palasiksi, aloin tietty omaan tuttuun, säälittävään tapaani vollottaa radalla, ja Jaani joutui jälleen mua rauhoittelemaan. Mä jotenkin koen mun arvoni ihmisenä olevan suoraan verrannollinen mun taitoihin ja rohkeuteen. Jos en osaa jotain, en ole arvokas ihminen. Jos en uskalla mitään, en ole senkään arvoinen.

Se kuka ja millainen minä olen, on tässä yhtälössä täysin merkityksetön. Mitä vittua sillä nyt on väliä? Mitä mulla on väliä?

Mä tajuan nyt, pikkuhiljaa, että oon koko elämäni arvottanut itseni suoritusteni mukaan. Jos on ollut epäilys, että voin epäonnistua, olen jättänyt mieluummin tekemättä, kuin ollut vähemmän arvokas yhteiskunnan jäsen failaamisen seurauksena. Koska pelkuruus on vähemmän paha, kuin huonous. Sitten kuitenkin muistan, että rohkeus on arvokasta ja siihen pitäisi pyrkiä ja pääsen taas sättimään itseäni, kun väärin meni tämäkin. En edes anna itselleni mahdollisuutta tehdä oikein. That's some fucked up shit right there.

Sitten, jos tää käännetään päälaelleen, eli miten mä suhtaudun toisiin ja heidän epäonnistumisiin? Miten mä arvotan ihmisiä mun ympärillä?



No en todellakaan samoilla kriteereillä kuin itseäni. Ei kukaan mun ystävistä ole koskaan menettänyt arvoaan mun silmissä, jos on rohkeasti tavoitellut jotain, mutta sitä pelkäämättömyyttä ei ole palkittu. Ei ole myöskään kenenkään arvo noussut jostain suorituksesta, ylennyksestä nyt vaikkapa. Kenenkään uskaltamatta jättäminen ei ole ollut mitenkään luotaan työntävää. En ole yhtään niin huonoa heittoa keltään nähnyt, että se saisi mut katsomaan toista alaspäin. En yhtään niin hienoakaan, että se ihminen itsessään olisi siksi parempi.

Don't get me wrong. Mä iloitsen, kun ystäväni onnistuvat. Mä fiilistelen hienoja heittoja ja saan hullut kiksit kun pääsen näkemään taitavien tyyppejen peliä. Mutta hyvä tyyppi on hyvä, vaikka se suorittaisikin asioita huonosti. Ja paska jätkä ei hienoilla heitoilla muutu paremmaksi.

Eikö tää nyt kuulosta ihan järkevältä?

Puttikori siirtyi sisälle sunnuntaina.

Miksi en voi soveltaa tätä myös itseeni? No koska mulla ei ole itseluottamusta nimeksikään, niin enhän mä näe itsessäni ihmisenä arvoa. Niin mun on pakko silloin hakea sitä mun suorituksista.

Jaani siinä mulle, kun murheeni murtamana hajoilin, kertoi, että oikeesti ihmiset tykkää musta. Ei siitä miten heitän kiekkoa tai mitä teen työkseni. Ne tykkää minusta. Se väitti, että jengi arvostaa mun tekstejä. Ei siksi, että kerron kuin helvetin hyvä oon heittää, vaan koska avaan sitä mikä mua pelottaa ja miksi mua jännittää. Koska kuulemma kirjoitan hyvin, siksi tyypit jaksaa lukea mun juttuja. Vaikka en oo edes hyvä pelaaja.

Ihmiset muka tykkää musta, vaikka en ole taitava. Sen kun vielä uskois.

Ain't that the Truth?

Mä oon näistä aiemminkin kirjoitellut, että mulla on tällainen henkisen kasvun aika meneillään. On tullut pohdittua sekä yksin, että muiden kanssa näitä elämän ongelmia, epävarmuutta ja itselle asetettuja vaatimuksia, odotuksia, joihin en ikinä voisi päästä.

Nyt onkin ollut pää aivan täynnä kamaa. Oon aina vahvasti omissa ajatuksissani pyörivä tyyppi, mutta nyt mun kuupassa on niin paljon kaikkea, että en pysty saamaan itsestäni kokonaisia lauseita irti, ainakaan keskustelussa. Tekstillä saan sentään pyöritellä ja deletoida tarvittaessa.

Mä tossa eilen puhuin, kuinka mä en oo kokenut tarvetta kirjoittaa blogia, kun oon saanu ihan ääneen sanottua asioita. Sitten kun taas avasin itseäni eilen, niin tänään tajusin, kirjoittaessani, et mikä mulla oikeasti mätti. Se oli tää Meikku-breakdown. Mä en halunnut käydä sitä edes ajatuksen tasolla läpi, kun olin niin hienosti saanut niitä tunteita jo tukahdutettua.

Niin mä vaan täällä duunissa, aamupalallani, kirjoitin ja liikutuin. Ihan vähän vollotin ja sain vihdoin tänkin asian ulos itsestäni. Nyt on vähän helpompi olla.



Torstai.

Mä ahdistuin tosta Meilahden kohtauksestani ja muutenkin kiessien aiheuttamista paineista, että päätin lähteä taas terapiasessiolle Urkkakeskuksen ykkösväylälle heittää pitkälle. Samalla oli tarkoitus viskellä myös vauhditta midareita, koska ne ei sit niinku yhtään toiminu tiistaina. Yhtään.. nervous breakdown -tyylisesti ei toiminut.

Mä alan olee jo todella paljon itsevarmempi treenaaja, en enää saa paniikkiangstikohtauksia, jos menen yksin heittämään ja joku näkee. Nyt voin aika rennosti jo kysyä sopiiko heittää muutama pannu jonkun poolin seurana, enkä koe olevani hirveä tuke. Feedback on myös ollut lähinnä positiivista, joten sekin on nostanut itseluottamusta.

Hyvä oli treeni, en kokenut mitään valmistumista, mutta sainpahan toistoja ja haudottuja asioita toimintaan. Nyt pitää vaan luottaa prosessiin, kun vaan jaksan treenata, niin tekniikka kehittyy.

Otti pannuun.

Perjantai.

Vielä jäi hampaankoloon ja piti päästä heittää täböö. Menin sitten Taliin nakkelemaan. Keli oli kylmän kirpsakka ja nokka vuotaen sai lennättää lötaa.

Päätin kuitenkin treenata enemmän tarkkuutta ja pitkät siivut oli mun palkinto aina, kun bägin kaikki putterit ja midarit oli lähtenyt kohti koria. Ihan toimiva plääni, sillä noita hitaampien kiekkojen toistoja mä vaan tarviin vyön alle.

Meikussa sain kuulla kunniani mun paikoiltaan heitosta. On kyllä ihan huikeeta, että toi kundi näkee heti mikä mun heitossa on vikana ja osaa vielä kertoa miten se korjataan. Nyt sit tarkoitus oli hinkata niitä oppeja, olla menemättä kiekon perään liikaa, antaa saaton tulla, ei pakottaa sitä.

Enemmän kädellä duunia.

Jos lähtee karvis hommiin talvella, tarvii olla karvalakki.

Kävin välillä evästämässä Shellillä ja menin takaisin treenaa. Nyt paikalla oli kundi, jonka kanssa tuli höpöteltyä lajista samalla, kun heiteltiin lyhyelle ja pidemmälle. Jossain vaiheessa huomattiin taivaanrannassa ilotulitus. Sen oli pakko olla fribailotulitus, fiilistelemässä pikkupalkasilla heittäviä hölmöjä. Siltä se ainakin tuntui.

Pimeä tulee jo liian aikaisin. Huomenna onkin sen suhteen vielä pahempi tilanne. Kyrsii.

Sunnuntaina.

Seppo Paju oli pointilla Prodigy-hommissa ja mä suuntasin tyyppiä sinne kattoo. Mua houkutteli suuresti myös sisällä puttailu, kun sen treenaaminen on ollut ihan viimeinen mikä mua kiinnostanut tuolla kylmässä.



Matu, jonka kanssa olin joitain viikkoja takaperin kiessillä, oli myös pointilla ja oli kiva tutustua kundiin niin, etten ollut aivan paiseissa. Myös foorumi-tuttu Kempesteri käväisi paikalla ja sain naaman nimelle.

Mulla kesti aika pitkään lämmetä tarpeeksi, että uskalsin treenata puttia. Tällainen raakile noiden taitureiden joukossa.. Alku olikin ihan järkyttävän kankeeta. Kun ei ottanut sujuakseen, päätin kokeilla vasurilla. Läpällä. Meni vähintään yhtä hyvin, kuin oikealla.

Jätkät pisti vähän isompaa kiekkoa heitellen.

Mun selvitymiskeinoihin, kun tuntuu ettei putti kulje, kuuluu siirtyminen turboputtiin. Se on sellaista huvittelua ja saa mut aina hyvälle tuulelle. Nyt pistin ensimmäisen turbon sisään ja se jos joku sai fiiliksen kattoon. Menee tähän mun ihme show off -meininkiin, että eka uppoaa. Pistin vielä toisen ja kolmannen pömpeliin, näytöstyylillä, jonka jälkeen turbo palautui normaalimmalle tasolleen, 1/8 sisään.

Pääsin vielä heittämään tutkaan, mutta en mä kyllä saa mitään voimaa noihin heittoihin. Säälittävää. 68km/h.

Sairaan kiva päivä oli fribata sisällä, hyvää porukkaa ja tällainen newbieraakile otettiin hyvin mukaan touhuun. Kiekkoilijat on kyllä varsin hyvää porukkaa noin yleisesti ottaen. Arvostan.

-Essi

TPK 41: Nyt huudetaan!

Mä en taaskaan ole kuvannut oikein mitään viime viikolla, joten nyt mennään vanhoilla photoilla, teemalla:
"Se tyttö, joka huutaa kaikissa kuvissa". Mun alter ego, joka ei pelkää maailmaa.

Maanantai.

Jaani oli tulossa Länsisatamaan muissa merkeissä ja toi mulle kasan kiekkoja testiin. Ne kourassa suuntasin Talin rangelle testaamaan lötaa ja selkää.

Mä oon tästä aiemminkin kirjoitellut, mutta mä en osaa heittää midareita. Ne tuntuu oudolta käteen enkä oo keksinyt mikä niiden ja mun sielun elämässä mättää. Nyt mulla olikin sit kymmenen Rocia (classic ja DX) ja tarkoitus oli ottaa vähän selvää.

Joskus huudan ilosta.

Aloitin lämppäämällä, heiluen holtittomasti ja putaten. Sit lähti. Kevyttä draivia Roceilla ensin. Ikävät kädessä, mut kyllähän ne lensi. Olin vähän yllättynyt miten pitkää siivua niilläkin sain parhaimmillaan aikaan. Muutaman kerran pistin koko kasan matkaan, mutta ei toi midarihomma tunnu oikealta. Selkeästi tarviin treenii ja apua, kun en mitenkään saa itseäni midarinaiseksi.

Seuraavaksi kaivoin noi draiverit esiin. Oli jos jonkinlaista uutta tuttavuutta tarjolla: Starfirejä, TeeRex, Nukeja ja pari muuta. Jaanilta sain lauantaina kokeiluun sen yhden Starfiren, mutta nyt pääsis kunnolla testaa. Mun lemppariksi nousi Nuke, koska distance. Kröhöm..

Selkä vähän oikkusi siinä treenatessa, joten, "the achey breakey backsies of 2014" mielessä otin selkeästi iisimmin. Heitin koko pannukasan, kävin noukkimassa pois ja sit istuin. Muutaman minuutin tauon pidin aina heittosessioiden välissä. Se tuntui auttavan, kun kipeämmäksi en muuttunut. Sain vedettyä kolmen tunnin treenin tällä taktiikalla. Eli heittoja varmaan yhtä paljon, kuin yleensä, ajallisesti vaan meni huomattavasti pidempään.

Edelleen mulla oli huojentunut olo, kun mun paikat edes jossain määrin kesti rasitusta. Eikä selkä seuraavana päivänä oikutellut lainkaan. Varasin ajan hierontaan torstaille, jotta viimein sais kaikki kondikseen.

Toisinaan kiljun ikävästä.

Tiistai

Totesin, että selkä tarvitsee kuitenkin päivän lepoa heittämisestä, ihan varmuuden vuoksi, joten päätin korkata syyskauden salitreenit. Jotain pientä ja kevyttä, jotta kroppa ehtii vähän totutella taas tähän touhuun.

Kun mä kävelin noi portaat alas tonne kellarisaliin, niin mulla nousi hyvä fiilis. Kuin kotiin olisi tullut. Mä tiedän että mun salimäärät ei varmasti tuu olemaan sitä luokkaa, kuin mitä ne vielä vuosi sitten oli. Nyt on tärkeysjärjestykset laitettu uusiksi ja mikä parasta, oon päättänyt olla stressaamatta. Mun ei oo pakko saada kalenteriviikkoon mahtumaan kaikkia treenejä, jotta kehtaan tänne kirjoittaa. Mä teen, mitä ehdin, frisbeegolfin ja toki myös muun elämän ehdoilla.

Aloitin mun salillepaluun iisillä treenillä, tehden sitä mikä hyvältä tuntuu. Naatiskellen lihasten työstä ja hakien tuntumaa tähän touhuun. Havahduin siihen, että hymyilin usein, kun oli vaan aika siistii. En ollutkaan tajunnut, miten ikävä mulla oli tota paikkaa, noita hommia.

Tässä harjoitus numeroina, muutamalla treeninaikaisella oivaltavalla huomiolla varustettuna:

Hauiskääntö
7kg*12
8kg 4*10 Mitämitämitä??????

Vatsat vinopenkissä kiertäen
3*20

Jalkojen ja lantionnostot penkillä
3*10 Jep, ilman nilkkapainoja. Hyvä mä.

Pystypunnerrus
20kg 2*10 1*8

Hauiskääntö levytangolla
20kg *7 *6 *5 VITTTUUUU!

Vipunostot sivulle
6kg 3*12

Ojentajat super taljassa
Alastyöntö 3*10 50lb
ojentajapullover 3*10 50lb
Strength, why have you forsaken me?

Hyvä musiikki mua huudattaa.

No se mikä mut sai aivan raivon partaalle, oli kadonneet voimat. Mä olin vielä jotenkin sujut sen kanssa, että oon kuihtunut kasaan ja mun lihakset on surulliset, tyhjät narut, mutta se otti pattiin (enemmän ja vähemmän kirjaimellisesti), että mun koko voimatasojen kuvastin, eli hauberi, oli aivan lussu.

EI VAAN JAKSANUT!

Kun mä kesällä pistin salin paussille, mä tiputin 15kg käsipainot lattialle (en oikeasti, vaan siirsin ne siististi telineeseen, painojärjestyksen mukaiseen paikkaansa) ja lähdin täysissä ruumiinvoimissa frisbegolffaamaan muutamaksi kuukaudeksi. Enhän mä olettanut palaavani samojen painojen ääreen, mut Camooon!, alle kympit?! Ei näin.

Shokkiherätys todellisuuteen, se tää oli.

Keskiviikko.

Jälleen salihommiin, tällä kertaa suunnitelmissa treenata alaosastosta bärse ja takareiskat sillai superkevyesti. Niin vaan, ettei menisi paria viikkoa palautuessa, vaikka tuntumaan toi tulisi, sehän on selvää. Kaveriksi sitten selkää. Sitä mä odotin. Selkä on vaan paras treenattava ja siellähän mulla näkyy työn tuloksetkin parhaiten.

Selästä katsottuna mä saatan vähän näyttää tatskatulta bodarimimmiltä (TM).

Suotulämppä

Ylätalja lapiokahvalla
35kg *12
40kg 2*8
50kg *3

T-soutu
20kg *12
25kg *8 *8 *10

Sumokyykky smithissä
20kg *12
30kg *12
40kg *10 *10

Lantionnosto ja SJMV
20kg 3sarjaa

Joo enhän mä kahta viikkoa kipeänä ollut tästä treenistä. Vaan joku neljä päivää. NELJÄ PÄIVÄÄ noilla painoilla. Haha, naurattais varmaan enemmän, jos ei itkettäis näin paljoa.

Upea kesäpäivä saa naaman aukee!

Torstai.

Reilu kuukauden tauon jälkeen Kervisen kanssa sovittua treffit ja kundi pääsi runnomaan mun selän lopullisesti kuntoon "the ache episode of 2014" jäljiltä. Käytiin taas läpi mun ainaisen jumiset pohkeet ja jalkapohjat, arat takareidet, sekä toissapäiväisen, vahvasti heittomerkitetyn, "rääkin" jumittamat kädet.

Olin mä hartiaseudunkin saanut jumiin, kun räpylät ei toimineet, niin tarvi sit tehdä KOKO KROPALLA.

Koska hieronnan jälkeen on hyvä vähän ottaa iisisti ja palautua, ajoin suoraan Urheilukeskuksen fribaradalle draivitreeniin. Ihan rentoo ja iisii distancee. Siinä väylän 1 tiiltä mä paiskoin lättyä ilmaan ja oli taas tämän ihmislapsen hyvä olla. Jotkut kundit tuli siihen aloittaa rundiaan ja pyysin avata heidän seurana muutaman vielä.

Toinen näistä kertoi mulle, että "no lähtee sulla ainakin ihan kivalla korkeudella toi kiekko", ilkkuen. Mikä juttu toi oikeesti oli? Teki mieli sanoa, että johan mä outdraivasin sen jokaisella mun heitolla, niillä epäonnistuneillakin, eli varmaan jotain muutakin saatan tehdä oikealle. Mut sit mä ajattelin, että se taitaa tietää jo. Siksi se yritti vähätellä mua.

Arse wipe.

Myöhemmin paikalle tuli isä tyttärensä kanssa. Koska mun suhde isääni on parhaimmillaan virallinen, useimmiten vaan vihainen, mä koen jotain onnea, kun näen että isä ja tytär yhdessä harrastaa. Onnea tai kaihoa. Jotain sellaista.

Likalla oli kädessään täyspainoinen Champion-muovinen pituusdraiveri. Mulla oli bägin sivutaskussa kiekko odottamassa juuri tätä typyä. Mun kevyt (145g) DX Leopardi on mulle ihan turha kiekko nykyään, mutta mä olen säästellyt sitä ajatuksena luovuttaa jollekin aloittelevalle naispelurille, mutta nyt oli vielä parempi tilaisuus. Likka pisti heti tuplasti pidemmän heiton, kun kokeili uutta pannuaan. Toivottavasti hän innostuu lajista täysillä!

Leon kanssa ei enää yhdessä huudeta.

Perjantai.

Frisbeegolf-forumilla sain viestiä mun parin viikon takaisesta blogitekstistä, jossa kerroin ups-miehestä Nummelanharjun Syysmyrskyssä. Hän oli tunnistanut itsensä ja lupautui opettamaan mua. Sovittiin treffit Oittaalle perjantaille. Shau kyseli päivällä heittoseuraa ja kutsuin hänet meidän mukaan. Molemmilla kundeilla oli kana kynittävänä Oittaan radan kanssa.

Aloitettiin upsien treenaaminen pohtimalla otteita. Peukku-ups on mulle ollut mahdoton, mutta nyt Mikael näytti miten se kuuluu tehdä ja oli ihan eri meininki tekemisessä. Ensin treenattiin pelkästään heittämistä, kropan energian hyväksikäyttöä, kiekon korkeuden säätämistä ja puhdasta irroitusta. Mikael taisi olla hieman vaikuttunut mun ups-lähtokohdista, en ollut mikään ihan käsi, vaikken ole niitä uskaltanut oikeasti treenata. Mut hei, upsit vaan on sairaan siistei!

Kun heitto alkoi kulkemaan, siirryttiin tarkkuuteen. Mikael osoitti tolpan, johon pitäisi tähdätä peukku- ja sormi-upseilla vuorotellen. En ole ollenkaan treenannut tarkkuutta tässä lajissa, mutta heitin siinä selkeästi jonkun showoff moodin päälle ja kilautin ensiyrityksellä Leopardin kyseiseen tolppaan. Loput ei tietenkään osuneet näin kohdilleen, mutta kyllä toi eka nauratti pitkään.

Kun oltiin korjattu kiekot kasaan, Mikael otti 50m pituuskyltistä viisi askelta kohti tiimattoa ja käski mun heittää hänen ohi. Lupasi väistää, jos on osumassa, mutta vannoi, että tärkeintä olisi saada kiekko hänen ohitseen. Tein työtä käskettyä, heitin hänen ohi ja yli sen kyltinkin. 55-60m noin suurinpiirtein.

"Haluatko tietää miksi pyysin sua heittää mun ohi?" No halusinhan mä, tietenkin. Siinä hän sitten kertoi, että seisoi n. 45 metrin kohdalla, koska se on tämän heittotyypin naisten maailmanennätys. MAAILMANENNÄTYS jonka mä just ohitin! Olkoon vaikka ainoa kerta, kuin on mitattu, olkoon vaikka yksi ainoa nainen, joka on moista edes yrittänyt, niin silti:

Mä heitin pidemmälle, kuin maailmanennätys!

Joskus on avauduttava, kun turhautuu.

Loppuun draivailtiin vielä vähän rystyltä, koska se on aina kivaa ja lähdettiin sit kiessille. Muuten ei ollut mitenkään hyvä kierros, mutta pääsin honoreihin kiinni rundin loppupäässä, enkä luopunut niistä enää. Pieni voitto mulle!

Sain myös kokeilla Mikaelin Prodiscuksen bägiä ja se tuntui todella hyvältä selässä. Pitää tehdä enemmän vielä tutkimusta aiheesta, mutta kyllä siinä saattais olla mun reppubägi.. Se pienempi versio.


Lauantai.

Puolen päivän jälkeen hain Jaanin Kontulan metroasemalta ja mentiin Kivikkoon treenaamaan ja rundille. Jaani on tarkka siitä, että pitää lämmitellä ennen riuhtomista ja toisena selkävammaisena mä kyllä arvostan sitä kovasti. Mä järjellä tajuan kyllä, mutta se on tuntunut jotenkin niin vaivalloiselta. Nyt ton mun "selkäissue syksy 2014 vol. 1" jälkeen, lupaan että se vaiva on huomattavasti pienemmän tuntuinen.

Kun oltiin hetki puttailtu, alettiin kopittelemaan. Siinä heiteltiin rennosti ja mä sain lättyä hyvin kohti ihmismaalitauluani. Aina välillä Jaani antoi mulle jonkin teesin testiin ja mä sit yritin sen mukaan pistää putteria taivaalle.

Huutaa voi toiselle.

Mä pidän rannetta jäykkänä. Se on opittu tapa, että saan kiekon pysyy "siinä linjassa". Kaikki sen tietää, se luotisuora linja taakseviennistä kohteeseen, josta kun poikkeaa, käy huonosti. Se suora linja on heittämisen itseisarvo, jota pitää noudattaa, vaikka mikä olisi. Ei vain ole muuta tapaa heittää. Mä pidän sit sen ranteen jäykkänä kaiken tyyppisissä heitoissa, ihan varuiksi, ettei vahingossakaan vois tehdä mitään rennosti.

Sit joku tulee ja sanoo, että löysin rantein. Anna käden tehdä se duuni ja se ranne seuraa perässä. Mun pää huutaa vastaan, mutta kun kroppa tekee työtä kätkettynä, lähtee kiekot pehmeämmän, puhtaammin ja ihan järisyttävällä voimalla. Siis ihan pienelläkin käsivarren liikkeellä sain ihan uudella tavalla voimaa kiekon taakse.

Valaistumista.

Sit mulla alkoi keskittyminen herpaantumaan ja pyysin, että tehdään jotain muuta. Lottovoitto, koska Jaani ehdotti draivitreeniä!

Eihän minua pituusheittäminen kiehdo tai kiinnosta. Ei missään nimessä.
Pois. Se. Minusta.
Koska pituus ei ole tärkeää, kyllä mulle on sitä toitotettu.

Aluksi sain heittää ihan mun omalla tyylillä muuten, mutta kokeiltiin miten toi käsi liikkuisi, jos lähtisin enemmän kyynärpää edellä ja löysällä ranteella. Monta kertaa kädestä pitäen sain kokea hidastuksen taakseviennistä releaseen ja siitä aina toteutin.

Kun yksi asia alkoi mennä jakeluun, siirryttiin seuraavaan kohtaan. Tällä kertaa mun edelleen yhtä keskeneräiseen painon siirtoon. Mä heitän nyt vartalon "läpi", eli mun kroppaan ei synny sellaista yhtä jännityksen kliimaksia, jonka potentiaalinen energia purkautuu sitten heitoksi. Minulla on vain tasapaksu suoritus, joka on alusta loppuun kiireinen. Rytmi puuttuu.

Lauantaina mulle annettiin se rytmi. Tiesin mitä pitäisi tehdä, kun biitti ei ollut enää sekamelska. Vähän kuin Dublinin modernin taiteen museossa oli se äänien kakofonia, joka vaan ahdisti, kunnes viimeisessä tilassa se yhtäkkiä loksahti omaksi oudoksi musiikikseen ja aukesi. Siltä toi tuntui, kun mulle annettiin rytmi. Draivi alkaa

Etujalka maahan ja siitä voima heittoon.

Joskus huudan myös peilikuvalle.

Toinen rytmiä tuova asia oli taakseviennin hidastus. Kun kiekko on ääriasennossa takana, mun piti "pysähtyä" sen kanssa. Ottaa hetki. "Tsiigaa stämppi, että siel se on". Eli mä latasin tän tykin, joka on mun kroppa ja siitä kiihtyvästi kohti h-hetkeä, johon räjähtää kaikki mun potentiaali.

Muutamiin heittoihin mä sain nää kaikki osumaan jotenkin, mutta toi ajoitus tulee kuntoon vaan treenaamaalla. Siitä mä olen kuitenkin ihan varma, että kun treenaan sitä ajoitusta ja rytmiä, niin mä heitän vielä oikeasti pitkälle. Mä luulen, että se satanen kyl ylittyy vielä kevyesti. Se saattaa oikeasti olla jo ylittynyt jollain  mun heitolla.

Yksi heitto oli tän kokemuksen kulminaatio. Kaikki onnistui ja kiekko lensi pitkälle. Sain siitä kehun ja aloin itkemään. Mä jatkuvasti koen, etten saa epäonnistua, se ei ole ok. Silti samalla mä en usko, että ansaisen olla hyvä ja onnistua. Kun mun suoritusta kehutaan, menen noloksi ja sysään sen sivuun. Nyt tän tyypin seurassa mä vaan murruin.

Siitä ois voinu tulla outo funk, mut Jaani hiffas mistä oli kyse ja päästiin yli "Awkward-Essi ja tukala tunnelma" -hetkestä.

Hi five and a scream for awkward-Essi!

Sit Jaani ilmoitti, että treenataan anhyzer-heittoja. Niitä joissa kiekko lähtee kädestä siipi ylhäällä, kääntyy oikealle ja kiekon vakaudesta riippuen joko suoristaa vaakaan ja feidaa lopulta vasemmalle, pitää kulmansa ja päätyy oikealle tai flippaa jopa rolleriksi. Se heitto, jota mä en osaa.

Anhyzerit, antsat, annukat on mulle vaikeita, koko operaatio tuntuu kropassa oudolta ja ei vaan mene jakeluun. Joskus lintumiehen kanssa niitä treenattiin ja ne onnistu jotenkin kentällä, mutta se oikea toistettavuus jäi uupumaan ja ei niillä ollut mitään asiaa kiessille.

Jaani näytti mulle mitä tehdä, miten tehdä, kuinka se on ihan tavallinen draivi ja miten sen saa haettua kropan asennolla. Sit mä heitin kerta toisensa jälkeen ihan oikeita annukoita. Ne lähti kädestä miten kuuluikin ja kiekko teki sen ominaisuuksien mukaisen lentoradan.

Mä opin sen heti. Ei mitään hapuilua vaan onnistunutta suorittamista. Jaani kevyesti kettuili, tytölle jolla ei ole antsaa. Mut ei sille voi mitään, kun saa niin hyvät ohjeet, ettei tarvii epäillä "miten tää nyt meni, kuis mun piti tehdä".

Huutaminen on välillä maanisempaa.

Jaani analysoi omaa heittoaan paljon. Ehkä jatkuvasti. Hän on tietoinen mitä tekee jokaisessa vaiheessa ja tämä tekee hänestä kyllä erinomaisen opettajan. Lisäksi kundilla on ilmiömäinen tapa keksiä vertauskuvia, jotka avaa noita oppeja vieläkin selkeämmin.

Annukoituiltuamme aikamme, siirryttiin hetkeksi vielä puttaamaan ja siitä sitten kiessille. Aloitettiin inhokilta, eli ihan normaalisti väylältä nro 1, ja mun stressi taas nousi:
"ei saa hukata kiekkoa lampeen, ei saa olla vaivaksi, ei saa hidastaa toimintaa".
Mut arvatkaa mitä? Mun heitto epäonnistui ja meni silti ihan reilusti saareen. Siis ei mitään pelkoakaan, etteikö olis jaksanut jonkan yli. Sain paskallakin heitolla onnistumisen, ehkä mun ei tarvii enää niin täysii jännittää epäonnistumisia.

"Paskallakin heitolla pitkälle" oli päivän teema.

Jaani pisti mut heittämään uusiksi joitain heittoja kierroksella, opastaen oikeaan. Siinä sai kivasti onnistumisia epäonnistumisten jälkeen. Seiskaväylällä mulla on ollut ongelma, että heitän systemaattisesti samoihin puskiin joka kerta. Niin myös nyt. Sit sain kokeilla uusiksi, korjaten vauhdinoton suuntaa ja heitin ihan omaa enkkaa sivuavan pitkälle.

Väylä 8 on mulle jatkuvasti hankala, mulle on annettu vinkkejä ja linjoja ja suuntia. Nyt mulle opetettiin miten sinne alaspäin heitetään. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei oo mulle ollut. Jaani teki taas asiasta niin jälleen niin simppelin, että ekalla yrityksellä sain kiekon lähtemään selkeästi oikealla korkeudella ja heitin väylän kymmeniä metrejä pitkäksi! Muut ottaa midarin tai putterin tässä käteen, mutta mä oon aina ollut draiverilla liikenteessä ja silti aina jäänyt reilusti lyhyeksi.

Loppukierrokselta mieleen jäi väylän 16 sata puuosumaa, eikä mitään erityisen positiivista. Taisin heittää öbaut +12, johon en tuloksena ole tyytyväinen, mutta tulos ei ollutkaan se mitä tältä päivältä hain takaa. Mä opin muuten ihan älyttömän paljon.

Jaani antoi mulle yhden mission kierrokselle. Viedä häneltä honorit ainakin kerran. Tyyppi pelasi niin tasaisesti ja mä huomattavasti vähemmän, et enhän mä onnistunut. Ensi kerralla sit.

Dude, you have been warned!

Huusin "J, alkoko pelottaa?"

Käytiin vielä lopuksi draivailee lisää, mutta mulla oli kroppa vähän väsynyt ja en vaan enää saanut hommaa toimimaan. Viisi tuntia vei veronsa. Hoploppiin vähän hakee ravintoa paninin muodossa ja keskustelemaan päivän opit läpi.

Kiitos Jaani, oli muuten siistii.

Sit pikku tietoisku:
Hukkasin kaks kiekkoa, Dessun ja Tietäjän, molemmat mun värjäämiä. Saa palauttaa, eiks jeh?

Hukkasin myös mun takin, se tippui kiessin aikana bägistä matkan varrelle. Huomasin sen juuri, kun oltiin kivuttu väylälle kahdeksan. Eikä se takki nyt niin tärkeä ollut, sen takaisin saaminen ei ollut päällimmäisenä mielessä. Mutta kun taskuissa on sekä puhelin, että auton avaimet, niin paniikki ehti iskeä.

Lähdettiin sit kävelee takas sieltä mistä tultiin, eikä rotsia näkynyt. Onneksi, kun Jaani soitti mun numeroon, joku vastas ja sain omaisuuteni takaisin.

Kiitos sinulle, tuntematon mies, joka palautit mun rojut!

Kadonneet tavarat saattaa aiheuttaa paniikkihuuodon!

Sunnuntai.

Frisbeegolf-forumilta oli muitakin heittotreffejä tiedossa, kun Max kyseli että ehtiskö joskus yhdessä kiessille. Meidän yhteinen tuttu, Lintumies, mukaan ja sunnuntaina kohti Kivikkoa, esittelemään vähän mun kotia.

Suunnistajat pisti meidän pläänit uusiksi, kun olivat vallanneet mestat. Pikainen päätös siirsi kiessin Taliin ja rangella nähtiin. Vähän taas puttia ja draivia lämpäksi. On se kumma, miten edellisenä päivänä kaikki sujui hyvin ja itseluottamus alkoi olla jo jonkinlainen, mutta nyt, ilman mun "valmentajaa", tuntui, että en vaan osaa.

Siinä sitten vaan asenteella "fake it till you make it".

Max on lungi tyyppi. Lintumiehelle se kuittaili välillä raskaastikin, mutta tyyppi tiesi, että mä en ehkä pärjää sellaisessa ja sain olla rauhassa. Ehdottomasti hauskaa seuraa kiessillä, vaikka olinhan mä ihan paiseessa aluksi.

Mä pelasin huonosti. Mut jos joku asia pitää nostaa positiivisena, niin se et otin oman aikani heitoissa. En vaan roiskinut nopeasti, ettei jengi missään nimessä joudu mua odottamaan. Etten mä vaan hidasta porukkaa. Etten ole itsekäs... Tällä kertaa mallasin heittoja, pohdin käden liikerataa ja mietin kiekkovalintoja. Lopputulemana paskallakin pelillä oma enkka, +19.

Väylälle 18 vein pojilta honorit ja avasinkin hyvin. Kakkosheittokin oli ihan loistava ja mulla oli mahdollisuus par-tulokseen. Saareen en kuitenkaan päässyt ja jouduin tyytymään tuplabogiin. Silti mun paras tulos tolle väylälle. Niinku James Hetfield laulaisi: sad but true.

Nelos-kutonen, on raivon arvoinen!

Kiitos Max kierroksesta ja eritoten nistä kauniista kannustavista sanoista, jotka kirjoitit mulle myöhemmin. Nyt mulla on jo muutama ihminen, joka uskoo, etä 130m on mahdollinen.

Mä oon alkanu rakastuu Taliin. Se on sellainen kiukkunen narttu, joka ei anna mulle yhtään anteeksi ja mä salaa vähän ihailen sitä. Älkää ihmiset kertoko sille kuitenkaan, nousee vielä kusi hattuun ja sitähän ei sit kestä neää kukaan.

-Essi, huutaja vailla vertaa

Googlesta huutaja.