Mulla nousee pala kurkkuun ja kyynel silmään,
kun mietin, että mä oon ehkä onnistunut tässä.
I didn't quit quitting.
On ollut hauska huomata, että asia jonka lähtökohtana oli olla terapiamuoto mulle, kiinnostaa ihmisiä. Tämä lopettamisesta kirjoittaminen siis. Jos ei muuten, niin tsemppausta on tullut. Ihanaa hyväntahtoisuutta on ollut tarjolla ja ihmiset ovat todella anteliaasti halunneet jakaa omat tarinansa, jos niistä vaikka olisi mulle apua. Ja jokainen tarina on valanut muhun uskoa, että mäkin pystyn tähän. En ole sen parempi tai huonompi, kuin muutkaan, mutta juuri tällä hetkellä olen hippusen awesome!
Se esimieheltäni saamani negatiivinen kommentti on tähän asti jäänyt ainoaksi. Muuten ihmiset ovat olleet pelkästään kannustavia. Osa ehkä hieman yllättyneitä, että tässä edelleen ollaan, savuttomina 2014. Mutta jos rehellisiä ollaan, niin kyllä tämä mut itsenikin yllätti.
Yksi työkaveri, joka tiedusteli jaksamisia kysyi, että olenko huomannut jotain konkreettisia muutoksia kehossani. Nyt on ikävä kyllä pakko myöntää, että ei, en ole huomannut mitään. Fyysisiä edistymisiä.
Osittain asiaan vaikuttanee se, että vähensin viime vuonna tupakointia jo niin paljon, että terveys varmasti lähti jo nousuun silloin. Mutta uskoisin myös, että esimerkiksi keuhkoni eivät ole vielä joutuneet koetukselle, joten en edes tiedä vaikka olisikin tapahtunut jo huikea muutos.
Laura kertoi, kun vielä tupakoi, hänellä oli hapenoton kanssa vaikeuksia. Kun yritti vetää syvään henkeä, niin tuli vaan stoppi vastaan, keuhkot ei enää enempää vetäneet. Kuulostaa aivan liian tutulta. En muista milloin oisin viimeksi saanut haukoteltua kunnolla, ilman suurta pinnistelyä. Lohdullista olikin kuulla, että Lauralla ei enää ole tätä ongelmaa. Eli on mahdollista, että jonain päivänä minäkin voin taas hengittää vapaasti. Mutta siihen asti hengityksen henkinen vapaus on jo suuri helpotus.
No entäs ne hyvät puolet? Edelleen on ihan sairaan siistiä aamulla herätä, kun laukussa ei ole kessua ja mulla ei ole sairas paniikki sen suhteen. Se luulo, että tupakka rauhoittaa stressin keskellä, on kadonnut. Se etten tarvitse tupakkaa rauhoittaa.
Ruokatauon saa viettää rauhassa. Ennen se oli lähinnä kilpailu, kuinka nopeasti ehtii syödä, että pääsee tupakoimaan. Nyt olen tarkoituksella hidastanut tahtia ja oppinut nauttimaan koko puolesta tunnista. Laiskat ruokailut on ehdottomasti mun lemppareita muutenkin, joten iso bonus tämä. Ei ne ihan lauantain aamiaisilta tunnu, mutta parempia silti.
Mulla on kauttaaltaan rauhallisempi olo. Se ei varmasti päällepäin näy, mutta olen huomannut tilanteissa, joissa ärryn, en enää tarvitse tupakkaa rahoittuakseni. Ennen ne oli niitä tarpeellisimpia kessuja, sellaisia, joita ei yritetty siirtää vartin tai tunnin päähän. Kun vitutti, oli mentävä. Varmaan kaikki tupakoijat ymmärtää.
Kävin muuten tämän jutun kirjoittamisen aikana juoksemassa muutaman kerran. Joudun toteamaan, että keuhkoni eivät ole superkunnossa hapenottokykyni ei hivele täydellisyyttä. Toisin sanoen, en huomaa mitään eroa. Mutta se, että mummohölkkäni alkaa pitkällä, jyrkkenevällä ylämäellä, enkä kuollut, on ihan positiivinen merkki!
Tänään tuli 2kk savuttomuutta täyteen ja se on pisin aika sitten vuoden 98. Oho! Joku lopettanut juuri kertoi, että hänelle vaikeinta oli tästä hetkestä eteenpäin pari kuukautta. Gotta stay strong!
Tupakkaa ei helmikuussa tehnyt mieli, kuin ihan pari kertaa. Mutta pelko siitä, että se maistuu edelleen yhtä hyvältä, on niin suuri, että olen suosiolla jättänyt kokeilematta.
Tsemppiä kaivataan edelleen, hetken aikaa vielä kävellään suossa, joka saattaa upottaa yllättävästi. Onko jollain muulla ollut vaikeimmat hetket parin kuukauden savuttomuuden jälkeen? Miten selvisitte? Onko tulevaisuutta ajatellen jotain keinoja, millä pääsee yli hankalista hetkistä?
Help me!
-Essi
etsin sankaria,
joka tekisi kaikesta helppoa
veisi pois epäilyksen,
kannattelisi,
lupaisi maailman
osottaisi oikeaan suuntaan
ja huutaisi,
jos en usko
löysin, että
sankari olenkin minä.
Äiti-kissipoika -laatuaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti