Disclaimer! Osa kuvista lainattu Hannan ja Lauran instagrameista, kaikki ei oo mun ottamia.
Makea oli matkaseura.
Torstai
Vajaa kolme päivää tuli vietettyä kotosalla, kun jo oli lähtö taas maiden ja merten yli. Tällä kertaa kutsui Emerald Island ja siellä tarkemmin Dublin. Mä olen aina halunnut käymään Irlantiin ja joskus sitä suunniteltiinkin yhden ystävän kanssa. Reissu ei kuitenkaan ikinä toteutunut, joten vasta nyt pääsin kokemaan maailman gingerkeskittymän.
Matkakumppanina mulla oli täällä aiemmisakin teksteissä aina välillä esiintyvä Laura. Lauran paras ystävä Hanna otti ja rakastui irkkumieheen ja kaukosuhteiltuaan tarpeeksi, hankkiutui kaikesta turhasta eroon, pakkasi elämänsä kasaan ja muutti Dubliniin.
Laura, ihana tyttö.
Hanna on nyt asunut reilun puolitoista vuotta Irlannissa. Luulisi, että siinä ajassa olisi tullut jo käytyä puolen tusinaa kertaa, mutta ei. Onneksi Hanna on käynyt Suomessa aina muutaman kuukauden välein, niin ei olla ihan hirveässä Hanna-vajeessa jatkuvasti.
Torstai.
Lähdettiin taas ihan kukonlaulun aikaan liikkeelle. Herätys soi 3.30, mutta jälleen kerran oli fiilis niin jännittynyt, että herääminen oli välitöntä. Tällä kertaa mukaan lähti vain yksi laukku, johon mahtui yllättävän paljon turhaa tavaraa mukaan.
Ehdittiin syödä aamiainen kentällä, sekä ostaa muutamat perustarpeet Hannalle vietäväksi: ruisleipää, Fazerin sinistä, salmiakkia ja kuivahiivaa. Mitä muuta se nuori nainen kaipaisikaan?
Lennot sujui mun osalta suht kivuttomasti, Laura lentopelkoisena ei ehkä kokenut niitä aivan yhtä helpoiksi. Mutta ehjänä päästiin molemmat perille ja taksilla suoraan hotellille.
Laura tunsi Temple Bar alueen, kuin omat taskunsa, joten etsimme sitä puolisen tuntia. Sikäli ihan saavutus, kun hotellimme, Temple Bar Hotel, sijaitsi nimensä mukaisesti alueella. Mutta Lauran supervoima ei olekaan loistava suuntavaisto, joten sain nauttia lauluseurasta etsinmatkallamme. Tulipahan lähialue kerralla tutuksi ja nähtävää oli paljon.
Ehkä yks lempparein rakennus.
Blooms hotel nimittäin.
Kertakaikkiaan upeine maalauksineen.
Hanna ja Barry saapuivat, jej!, vietiin kamat hotellille ja lähdettiin kävelemään _hitaasti_ ympäri kaupunkia. Hanna rikkoi jalkansa aiemmin ja oli viikon täyslevon jälkeen taas könkkäyskuntoinen. Koska mun ruokasentrinen elämänkatsomus vaati lounasta, aloitimme kävelyn suuntaamalla kohti Queen of Tarts -nimistä kahvilaa ja sen herkkuja.
Baked raspberry cheesecake ja apple crumble pie. Vähän ehdin maistaa ennen kuin muistin kuvata.
Käveltiin lounaan jälkeen ensin Trinity Collegelle ja ihailtiin siellä kirsikkapuita ja upeita vanhoja rakennuksia. Koska vauhti oli verkkainen oli hyvin aikaa nähdä yksityiskohtia ja kuvata ihan kaikki mitä eteen tuli.
Copper ball glued to the wood thing -fiilis.
Sen verran iso juttu tää mun Tai Chi, että pistivät mainoksenkin seinälle. Oon astetta kovempi nimi irlantilaisessa pubitaichissa.
St Steven Green oli upea puisto keskellä kaupunkia. Paksut seinät pitivät liikenteen melun yllättävän hyvin poissa ja tunnelma oli seesteinen. Puistossa oli kaikki mitä tällaiselta arjen pakopaikalta toivoo: kivisilta, gazeboja, lampi ja joutsenia. Äärimmäisen romanttista, kuten meidänkin meininki.
Tuli Lauran kanssa tapeltuakin.
Mirror.
Kävelimme pikkuhiljaa hotellille päin, poiketen reitistä strategisten täamäiskujen muodossa. Ensin paikallinen ostari, joka oli kuin talvipuutarha, kaunis kuin mikä ja varustettu aivan järjettömän kokoisella kellolla.
Seuraavaksi halusimme jotain pientä purtavaa, jotta jaksaisimme illalliseen asti. Hanna johdatti meidät yhteen lempparipaikkaansa, jossa söimme pienet annokset, jotka täyttivät aivan liikaa. Päädyimmekin skippaamaan illallisen ja haimme vaan kasan jälkiruokia hotellihuoneeseen mässytettäviksi.
Perjantai.
Heräsimme aamulla seitsemän aikaan ja suihkittuamme siirrymme aamiaiselle. Suosittelen kaikille Irlantiin lähteville varautumaan paikalliseen vedenpaineeseen. Tai oikeastaan sen täydelliseen puutokseen. Lähinnä tuntuu siltä, kuin kymmenen näkymätöntä tyyppiä heittäisi sua vesipisaroilla. Yksi kerrallaan. Huoh.
Iso irkkuaamiainen odotti meitä melko täydessä ravintolassa. Paljon ruokaa, jotta jaksaa taas kävellä etanan vauhtia koko päivän. Mutta en halua valittaa, meidän tahti oli aivan loistava kaupungin näkemiseen. Se mitä saatoimme menettää laajuudessa voitimme yksityiskohdissa.
Aamupala vatsoissamme hyppäsimme bussiin ja lähdimme kohti Irlannin modernin taiteen museota IMMA:a. Hanna tahtoi näyttää meille rakennuksen ja puiston ja mua kiinnostaa aina taidemuseot, joten kohde oli oiva. Napattiin aluksi kahvilasta cappuccinot ja kierrettiin puistoalueita.
Laura mainitsi lukemastaan "bucket list" -listauksesta, jonka kirjoittaja halusi heittää yläfemmat tuntemattomalle ihmiselle. IMMAn puistossa oli juoksulenkillä kundi, jota päätin high fiveta, Rangers-paita päällä hän herätti mussa NHL-playoff yhteenkuuluvaisuudentunteita. Kundi kuitenkin leikkasi juuri ennen meidän ohitusta nurmialueen läpi ja tilanne oli menetetty.
Yläfemmojen heitto, ilman alkoholin avustusta (kummankaan puolelta) tai urheilu(/vastaavaa) tapahtumaa, on vähän kuumottavaa puuhaa. Siihen pitää ehtiä asennoitua oikein tai ei saa toista mukaan. Mun tekisi mieli jokaisella juoksulenkillä aina heittää femmat vastaantuleville juoksijoille, "Hyvä me" -meiningillä, mutta vielä en ole kehdannut.
Hieman myöhemmin, Rangersdude tuli taas näköpiiriin. Tällä kertaa en epäonnistuisi. Räpylä ylös ja toivomaan vastakaikua. Ensin kundi yritti vaan moikata, mutta sitten catchasi mun driftin. Vaihtoi puhelimen toiseen käteen ja HIGH FIVE! Can you say: SCORE! (En tiedä oisko lähtenyt, jos mulla ois ollut päällä matkalla mukana ollut pingviinipaita. edit. Ois varmaan, nyt kun toi v*tun sarja päättyi niinkuin päättyi.)
Laura arvostelee.
Irvokkaasti alastonta.
Siirryttiin sisälle museoon, joka ei perinyt sisäänpääsymaksua. Näyttelyt ei muuten oikein hetkauttaneet, ei ollut erityisesti mitään maailmaa räjäyttävää, mutta yksi audiovisuaalinen kokonaisuus kyllä pysäytti. Ja liikutti. Kirjaimellisesti. Neljän tilan sarja, joissa valojen ja äänimaailman tuottama tunnelma oli hektinen ja ahdistava. Kuitenkin, kun päästiin viimeiseen tilaan, loksahti kaikki paikoilleen. Äänistä ja hälystä syntyi rytmi ja musiikki, jonka tahtiin oli tanssittava. Ei vaan voinut olla paikoillaan. Takaisin kävellessämme, pystyimme jo paremmin keskittymään aiempien tilojen antiin, koska sekasorto oli kadonnut mielestämme kokonaan. Kolmannessa huoneessa pyöri nauha Eileen Greystä, joka oli irlantilainen taiteilija, arkkitehti ja teollinen suunnittelija. Toisessa tilassa taas televisiossa höpötti suloinen Björk, joka kertoi television toiminnasta. Ei kuulemma kannata uskoa runoilijan näkemykseen, siitä mitä television sisällä tapahtuu, se ei ole totta.
Tanssia taiteessa.
Taidetta seinällä by minä kuvaajana Laura.
Näyttelyn jälkeen käytiin museokaupassa (ostin kirjan), herkuttelimme vielä kahvilassa toistamiseen ja kävimme tutustumassa toiseen pikku näyttelyyn, by Patrick Scott. Muutama naivistinen ihanuus ja pari kaunista printtiä, mutta muuten taas melko mitäänsanomatonta minun mielestäni.
Siirryimme ratikalla takaisin ytimeen ja menimme syömään the Winding Stair nimiseen ravintolaan. Söin ensimmäistä kertaa elämässäni rauskua ja olipas muuten hyvää. Ravintolassa oli ihana fiilis ja kauniit näkymät, sekä äärimmäisen hyvä palvelu. Suosittelen ehdottomasti Dubliniin meneville kyseistä ruokapaikkaa. Ja vinkkinä, heillä ei ole Coca-Cola -tuotteita, älkää pyytäkö. Koette olonne ihan hirveäksi ihmiseksi, jos et tartu tarjoukseen otta tilalle jotain luomulimua.
Laura ja tirkistelijä.
Kuin ihanat?
Rauskuu, kakkuu ja kahvii
Käytiin ruokailun jälkeen shoppailemassa tuliaiset. Päätin etten osta kenellekään tulisisia tältä reissulta, olen ikävä ihminen (suuri osa edellisistä tuliaisista vielä jakamatta). Löysin kuitenkin itselleni pari rintaneulaa ja kirjan. Laura parempana ihmisenä osti lähinnä muille.
Kirjoittajalle kirjoituskone ja ainaiselle nälälle possu.
Kirjoja ja hiusliituja.
Ja ostinhan mä myös kaksi turbaania.
Pikainen välikuolema hotellilla tuli tälle jet lagin riepottelemalle tytölle tarpeeseen, jotta jaksoi ylipäätään mitään illalla enää tehdä. Lauran lempipubiksi edellisillä reissuilla oli muodostunut Old Storehouse, joten suuntasimme sinne ensin. Irlanti on livemusiikin luvattu maa, mutta alkuillan tarjonta ei kuitenkaan säväyttänyt meitä, joten siirryimme ulos balleriinailemaan.
En tästä maininnut Pittsburgh-reissupäiväkirjoissa, kai koska yritän hieman unohtaa asian, mutta molemmilla reissuilla tupakan haju oli huumaavan hyvä. En tiedä onko matkustamisen mielikuvat niin tupakantäyteisiä vai vaikuttaako pelkästään rutiineista poikkeaminen näin voimakkaasti, mutta sekä minä, että jo puolitoista vuotta savuton Laura, kuljimme nenä sauhuja nuuskien ympäri kaupunkia. Ei ollut kaukana, etten mennyt tekemään tuntemattomien kanssa tuttavuutta pelkän hajun perusteella.
Siirryttiin hampurilaisten kautta toiseen pubiin, joka oli ahtaampi ja varustettu huomattavasti paremmalla trubaduurilla. Jätkä, joka vetää mulle Bullet with Butterfly Wingsin ei voi kuin olla hyvä. Huudettiin ja laulettiin ja tanssittiin, kunnes ei enää jaksettu.
Pikku balleriinailut mys vessarappusissa.
Lähtiessämme Old Storehousesta pois, näimme kun sinne siirtyi uudet muusikot, joten päätimme matkalla hotellille pysähtyä vielä kuuntelemaan heidän antia. Saimme kuulla Little Lionmanin, Don't Look Back in Angerin ja Sex on Firen, eli ei lainkaan hukkareissu ja oli sitten hyvä siirtyä unille.
Lauantai.
Aamulla soi herätys alle 5h unien jälkeen ja söimme taas turhan runsaan, mutta ah niin herkullisen, aamiaisen. Kimpsut ja kampsut kasaan ja hyppäsimme Hannan ja Lauran ystävän Franin kyytiin. Veimme laukut Hannan ja Barryn kotiin ja lähdimme seikkailulle kohti rannikkoa.
Junalla siirryimme Brayn kylään, jossa aloitimme minun lempi aktiviteetilla, syömisellä. (Aamiaisen ja lounaan välillä oli oikeasti tunteja, mutta ei mitään tarpeeksi mielenkiintoista kirjoitettavaksi. As far as I recall.)
Kävelimme pitkin rantaa, mutta siirryimme melko nopeasti kohti Howhtia. Junassa oli ihan mielettömän hyvät tangot pyörimiseen, joten oli muutamat kierrokset kokeilla, kun matkaa kylien välillä oli usempi kymmentä minuuttia.
Howhtin päässä oli ihana pieni tori, jossa oli jos jonkinlaista herkkua myynnissä. Me kuitenkin päädyimme tyttöjen kanssa jälkiruoalle pieneen vohvelipuotiin, jossa sai valita omat lisukkeensa. Kaikki päätyi samaan settiin: suolainen kinuski, kaneliomenat ja vaniljajäätelö.
Vohvelikahvila the Irish way.
Onnellinen herkuttelija.
Herkut.
Vatsat täynnä iloa ja hyvää oloa lähdimme etsimään hylkeitä. Muutama bongattiinkin ja samalla saatiin nauttia kauniista näkymistä ja meri-ilmasta.
Nausiaa (the sea is silent)
Kun olimme saaneet tarpeeksemme kaikesta kauniista, mutta hieman kylmästä lähdimme takaisin keskustaan ja kohti Hannan ja Barryn naapurustoa. Pelleilyä ja valokuvia ja rauhallinen tahti oli rerkemme avaimet matkalla paikallispubiin. Ikävä kyllä livemusiikkitarjonta oli karaoken muodossa ja Hannan lupauksesta huolimatta, se ei ollut erityisen laadukasta. Luultavasti satuttiin paikalle vääränä päivänä.
Eihän
näitä
voi
olla
rakastamatta!
Peas out.
Sunnuntai.
Ilmapatja on kylmä nukkua. Se selvisi yön aikana. Kesällä huikea juttu, mutta vielä ei ollut ihan parhaat kelit. Muuten nukuin kyllä makoisasti, oltiin tyttöjen kanssa vallattu H&B makuuhuone, joten Barrylle jäi sohvapaikka.
Hanna kokkasi meille ihan törkyhyvän aamupalan ja sen voimilla käytiin vielä kiertämässä Phoenix Park ja War Memorial Park.
KATTOKAA MIKÄ AAMUPALA!
Mä ja ötökät.
Semionnellisen oloinen Laura.
Jos käskytät suomeksi, saatat ikuistaa kaksi iloista naista ja yhden irlantilaisen pyllistyksen.
Let's do it twister style.
Lauralla right hand on green.
Hanna, left foot blue.
Essi, head to butt.
Mutta isoin kiitos Hannalle ja Lauralle. Te tytöt ootte niin mum elämän THE IHMISIÄ ja rakastan. <3
-Aittatar
Kissillä ei oo asiaa sänkyyn, mutta kun se pääsee livahtamaan, niin se on itse onnellisuus. Varastettiin pieni yhteinem hetki ennen kuin piti häätää toinen taas olkkariin.
And then some feet in Dublin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti