Tupakoijan tunnustuksia: päivä 7. Tein jotain hullua ja sitten lopetin.

Aloitin kirjoittamisen, kun olin ollut viikon polttamatta. Kun uskalsin luottaa siihen,  että tämä voisi olla mahdollista. Ainakin ensimmäisen kuukauden kirjoitan omia ajatuksiani, haen siitä itselleni tukea ja motivaatiota.

7. Päivä:

Olen klisee. Aika suurikin sellainen. Mutta harvinaisen tietoinen asiasta. Voin jopa sanoa että olen klisee sarkastisesti. Paitsi, että oikeasti olen aivan täysin tosissani.

2014 on mun savuttoman elämän ensimmäinen vuosi. Ja se savuttomuus alkoi 1.1.2014.

Kahvia ja tupakkaa, onko parempaa? Toivottavasti. 

Aloitin tupakoinnin yli puoli elämää sitten. 14-vuotiaana, hyppytunnilla käytiin kaverin kanssa ostamassa aski punaista L&M:ää. Maksoi muuten 20.5mk. Niitä kessuja säilytettiin lääkeaskeissa, epäilyjen välttämiseksi.

Alku oli haparoivaa, mutta kyllä musta pikkuhiljaa kehittyi oikea röökaaja. Tupakoinnista tuli tapa hallita stressiä, juhlistaa onnistumisia, tappaa aikaa ja kuulua joukkoon. Kuitenkin kaikista pahin riippuvuus minulla on ollut tavan seurallisuuteen. Elämän parhaita hetkiä on koettu kessu huulessa, tupakoijien ympäröimänä.

Koen olevani elämässäni kuitenkin vihdoin siinä tilanteessa, että olen valmis luopumaan tupakasta lopullisesti. Tämä on pitkään kestänyt projekti, jonka deadline on tämän vuoden lopussa. Kun aloitin polttamaan, lupasin itselleni lopettaa, ennen kuin tulee 30 vuotta mittariin. Lupaus muistui mieleen, kun aloin tätä juttua kirjoittamaan, se ei ollut päättävänä tekijänä. Tai ehkä se on alitajunnasta ohjannut mua tätä kohti. Who knows?

Lentokentän yövuorot oli tupakoijan taivas tai helvetti, riippuen vähän miltä kannalta asiaa katsoi. Noina aikoina saattoi päivän annos olla maxi aski. Eli 27-30 tupakkaa. Ruokatauolla käytiin polttamassa 3 putkeen, koska ei ollut muutakaan tapaa tappaa aikaa. Kun poistuin kentältä, tippui määrä vajaaseen puoleen. Se on ehkä mun elämässä se ensimmäinen askel kohti savuttomuutta.

Tupakoiva turvatarkastaja.

Kolme vuotta sitten, en vielä missään nimessä halunnut lopettaa. Kuulostaa varmaan hullulta, en mä ole missään tynnyrissä kasvanut ja tietämätön polttamisen haitallisuudesta. Jos olisi terveyttä haittaamaton tupakka, en edes harkitsisi lopettamista.Olen sitä mieltä, että tupakasta irtautuminen vaatii tietyn henkisen työn ja mahdollisesti muutaman epäonnistumisen, ennen kuin voi lopettaa. Lopullisesti.

Olen seurannut sivusta useampaa epäonnistumista, mutta onneksi myös niitä raudanlujia ihmisiä, jotka nousivat ylös, vaikka heikoilla hetkillä olisivatkin sortuneet. Nyt ammennankin heistä voimia omalle matkalleni.

Ensimmäisenä savuton viikko on nyt takana. Sen sanotaan olevan vaikein, mutta mun mielestä se on hölynpölyä. Ensimmäinen viikko hoituu vaikka sillä kuuluisalla päällä seisten. Sitten, kun pää alkaa tajuta, että olet polttanut viimeisen tupakkasi ja asian lopullisuus iskee tajuntaan, silloin alkaa vaikeudet.

Kaksi vuotta sitten, aivan yhtä kliseisesti, kuin nyt, ostin itselleni sähkötupakan. Tarkoitus oli sen avulla irtautua tupakasta. Mutta se sai lähinnä vain vihaiseksi.

Toinen yritykseni oli vajaa vuosi sitten. Olin sairaalassa neljä päivää, jolloin tuli pakkolakko. Päätin sen jälkeen pärjätä yhdellä tupakalla päivässä. Juuri alkanut juoksuharrastus oli omiaan tukemaan päätöstä. Kuka haluaa kessukeuhkoilla juosta? Se on tarpeeksi vaikeaa jo muutenkin. Tämä päätös kesti useita kuukausia, kunnes alkoi lipsuminen. Kaksi joinain päivinä, toisinaan jopa kolme. Loppu vuodesta oltiin jo n. 6 tupakan päivävauhdisaa.

En tehnyt lopetuspäätöstä, kuin vasta 1.1.2014, kun olin tovin ehtinyt päivää viettää. Ei ollut kaipuuta polttaa"sitä viimeistä tupakkaa". En edes muista sitä, joka viimeiseksi jäi. Luulin että olisin halunnut sen pistää mieleen, muistoksi hyvistä ajoista. Nyt haluaisin vaan unohtaa ne kaikki hetket. Ehkä se kaipuu on vasta tulossa. Toivottavasti ei.

Voimia toivoen,
-hän joka teininä teki jotain hullua ja nyt lopetti.